Xenoblade Chronicles 2:n jättämä jälki

Sain Xenoblade Chronicles 2:n vihdoin läpäistyä. Nyt on siis aika sukeltaa niihin tunteisiin ja ajatuksiin, jotka mielessäni ovat pyörineet lopputekstien jälkeen. Postaus ei sisällä isoja spoilereita, joten voit lukea sen melko huoletta.


Aloitin Xenoblade Chronicles 2:n pelaamisen tammikuussa ja sain sen läpäistyä heinäkuun 2. päivä. Se oli minulle ensimmäinen sarjan peli, jonka olen pelannut itse. Ensimmäisestä osasta olen nähnyt pieniä pätkiä ja Xenoblade Chronicles X:n olen seurannut vierestä puolison pidellessä ohjainta.

Minulla on ollut tapana kirjoitella pelien pelaamisesta jonkinlaisia loppuyhteenvetoja, mutta nyt tuntuu, etten oikein tiedä, mitä sanoisin. Mistä kohtaa lähtisin ajatuksien vyyhtiä purkamaan, jotta lopputulos olisi mielekäs?

Tulin siihen tulokseen, että pelin hahmot käsittelen omissa postauksissaan, joista olenkin ehtinyt jo Rexiä, Pyraa ja Mythraa sekä Niaa käsittelevät postaukset julkaista. E3-messujen jälkeen päätin myös, että käsittelen Torna-organisaation porukkaa tarkemmin vasta Torna - The Colden County -dlc:n pelaamisen jälkeen.

Tässä postauksessa pyrin siis hahmojen sijaan keskittymään pelin herättämiin ajatuksiin, tunteisiin ja tunnelmiin.

Taistelut vaativat totuttelua


Kun aloitin pelin, siinä ei ollut mahdollista valita vaikeustasoa. Tämä seikka hermostutti minua, koska olin käsittänyt taistelusysteemin olevan toiminnallisempi kuin niissä peleissä, joiden parissa yleensä viihdyn. Onnekseni isoja vaikeuksia ei kuitenkaan tullut vastaan, vaikka systeemissä riitti paljoon pieniä opeteltavia nyansseja.

Peli ei onneksi vyöryttänyt kaikkia taktiikoita pelaajalle kerralla vaan ne pääsi opettelemaan pikku hiljaa juonen edetessä. Silti jotkin tutoriaalit olivat sen verran ylimalkaisia, etten sisäistänyt kaikkia taistelun hienouksia ennen kuin yritys-erehdys-menetelmän kautta. Voi myös olla, että tällaiset jutut vain iskostuvat tajuntaani keskivertoa hitaammin.

Minusta myös tuntui pitkän aikaa, että ruudulla tapahtui hirveästi asioita, jotka minun piti huomioida. Olen muutamien ihmisten kuullut valittelevan taisteluiden hidastempoista tylsyyttä, mutta omalta osaltani se jäi kokematta. Tähän luultavasti vaikuttaa se, millaisia pelejä on pelannut aiemmin ja mihin on sitä kautta tottunut. Pelailin Final Fantasy IX:n juuri ennen Xenoblade Chronicles 2:ta, joten taistelutemmossa oli pelien välillä huomattava ero.

Maailma tuntui alkuun valtavalta


Peli alkaa Rexin oman titaanin Azurdan selästä mutta aika pian matkataan ensimmäiselle oikealle kartalle, Argentumin kauppakiltaan. Se on paikkana vielä melko pieni, joskin myös siellä riittää hahmoja joille jutella ja nurkkia joita tutkiskella. Joka tapauksessa maailma alkaa avartua vasta hieman myöhemmin, kun Rex ja Nia pakenevat Tornaa ja päätyvät Gormott-titaanille. Vaikka paikassa alkuosio on putkijuoksua, pian edessä avautuu suuria kumpuileva aukio täynnä mitä erilaisimpia otuksia, joista osa haluaa käydä välittömästi kimppuun.

Gormott on vaikeasti hahmotettava paikka. Olin siellä pelin alussa erittäin pahasti hukassa ja vielä loppupuolellakin ajoittain hämmennyksissä. Alueella riittää korkeuseroja, jotka tekevät kartan tulkinnasta ajoittain hankalaa mutta toisaalta pitävät maiseman mielenkiintoisena. Gormottin tutkiskelu saikin mielikuvituksen laukkaamaan, kun mietin, miten isoja ja monitahtoisia loput titaanit sitten olisivat.

Uraya tuntuu noudattelevan Gormottin linjaa, samoin Mor Ardain. Sen sijaan Leftheria on enemmän putkijuoksu, kuten myös Spirit Crucible Elpys ja ehkä vähän myös Cliffs of Morytha, Land of Morytha ja World Treekin. Tähän väliin asettuvat vielä Tantal ja Temperantia , jotka eivät tunnu yhtä suurilta kuin ensimmäiset titaanit mutta eivät silti ole putkijuoksuja. Temperantia tuntuu valitettavasti vain turhauttavan autiolta, olkoonkin että siihen on juonisyy olemassa. Ja sielläkin riittää kyllä vihollisia, mutta nähtävää ei niinkään ole.

Erilaiset titaanit muodostavat monipuolisen kokonaisuuden, josta löytyvät japanilaisista roolipeleistä tutut maisematyypit. On viheriöivä aloitusalue mutta myös aavikko ja luminen maisema. Lisäksi tarjolla on luolamaisia paikkoja, joiden kasvien väritys on eksoottista. Maisemat ovat moninaisia, joten niihin ei pääse heti kyllästymään. Valitettavasti ne vain etenevät myös peleille tyypilliseen tapaan miellyttävistä ja kiehtovista kohti vähemmän miellyttäviä, jos ei suorastaan luontaantyötäviä näkymiä. Tosin tässä voi olla kyse myös enemmänkin omista mieltymyksistäni kuin mistään kaiken ylittävästä totuudesta.

Alkuun Xenoblade Chronicles 2:n maailma, Alrest, tuntui valtavalta. Mietin, pystynkö koskaan edes kunnolla tutkimaan sitä. Pikku hiljaa kartat tulivat yhä tutummiksi ja liikkuminen ympäristössä helpottui. Maailma pieneni, kun tiesin, missä mikäkin paikka löytyy. Uutuuden upeus katosi ja tilalle tuli tuttuus, joka laimensi jopa eksyttävän Gormottin laajuutta.

Tällainen maailman pieneneminen pelituntien karttuessa ei ole minulle mitenkään uusi kokemus. Sama on tapahtunut mm. Final Fantasy XII:n ja Star Ocean: Integrity and Faithlessnessin kohdalla. Tosin jälkimmäisessä pelissä tilanne johtui siitä, ettei maailmaa paljastanutkaan lisää niin paljon kuin oletin.

Joka tapauksessa kokemus siitä, että Xenoblade 2:n maailma pienenee, kun pelaa pitkään, on toisaalta ihan positiivinen. Se kertoo juuri siitä, että paikat ovat tulleet tutuiksi ja että maailman tutkimiseen on käytetty aikaa. Alun häkellys on poissa ja ehkä hyvä niin. Jatkuvasti hämmästyksissä oleminen voisi käydä pidemmän päälle jopa rasittavaksi.

Lisätekemistä tarjottiin ähkyyn asti


Xenoblade Chronicles 2:sta on helppo saada ähky, mutta se ei tullut minulle yllätyksenä. Puolison taival sarjan ensimmäisen osan kanssa jäi kesken, kun sivutehtäville ei tuntunut tulevan loppua, ja sivusisällön vuoksi Xenoblade Chronicles X:n läpäisyssä kesti myös todella kauan. Osasin siis jo henkisesti varautua siihen, että tekemistä on enemmän kuin minun sieluni sietää.

Monessa pelissä sivutehtävät on helppo sivuuttaa. Jos niitä tarjoillaan itseään toistavina monsterin metsästyksinä ilmoitustaululla, ne käyvät aika äkkiä vanhaksi eikä niitä viitsi suorittaa kuin sen verran kuin kokemuspisteiden keräämistä varten on oikeasti tarvetta. Toisin on kuitenkin Xenoblade Chronicles 2:ssa. Merc Missionit menevät samaan kategoriaan ilmoitustaulusivutehtävien kanssa, mutta nekin hoitaa mielellään, koska niitä ei oikeasti tarvitse tehdä itse. Kun pelattaville hahmoille on kerännyt riittävän suuren bleidiarmeijan, löytyy moneen hommaan tekijätiimi valmiiksi ja itse voi keskittyä sillä välin muihin askareisiin.

Eli niihin oikeisiin ja mielenkiintoisiin sivutehtäviin. Niitäkin nimittäin riittää. Pelissä on todella monta uniikkia bleidihahmoa, joille jokaiselle on oma pitkä sivutehtävänsä ja sen lisäksi tekemistä tarjoilevat ei-pelattavat hahmot, kun heille käy juttelemassa. Moniin sivutehtäviin liittyy sekä tarinaa että ihmissuhdesotkuja, joten pelkästä turpakeikkaamisesta on harvoin kyse. Sivutehtäviä on tarjolla niin paljon, että pääjuonen ääreltä voi eksyä tuntikausiksi tekemään jotain ihan muuta.

Useamman kerran havahduin siihen, että olen edistänyt pelin pääjuonta viimeksi kymmenen tuntia sitten. Minulle kokemus oli sinällään uusi, koska usein haluan porhaltaa juonta eteenpäin niin, että sivujutut jäävät jo ihan sen takia. Nyt otin asiaan toisenlaisen suhtautumisen ja päätin tehdä sivutehtäviä niin paljon kuin hyvältä tuntuu.

Pitkään tuntuikin hyvältä, mutta kesäkuussa heräsin päätään nostavaan stressiin. Vaikka sivutehtävät olivat antoisia, oli touhu alkanut lipsahtaa suorittamisen puolelle eikä tuntunut enää mielekkäältä. Hetken jaksoin silti ahkeroida, kunnes totesin, että kaikkea ei ole pakko tehdä. Minulla on lupa jättää jotain sisällöstä kokematta ja voin mennä tarinan läpi. Jos himoitsen takaisin pelin pariin, on aina mahdollisuus pelailla end gamea tai new game+:saa.

Tarina oli tasaisen hyvä


Ei voi sanoa, että Xenoblade Chronicles 2:n tarina olisi ollut maailmoja järisyttävä, mutta missään nimessä se ei ollut huonokaan. Paikoin se oli ennalta-arvattava, varsinkin jos tuntee anime- ja jrpg-kliseitä, mikä voi tietysti jotakuta haitata. Itse en tästä häiriintynyt vaan oikeastaan nautin hyvin monista tutuiksi käyneistä aspekteistakin.

Pelaaja saa seurata tarinaa sekä oman tiiminsä että pelin pahisten näkökulmasta, mutta kuitenkin niin, etteivät vastapuolen motiivit avaudu täydellisesti ennen loppua. Tornan tekemisistä näytetään välähdyksiä sekä tästä hetkestä että menneisyydestä sopivissa, uteliaisuutta herättävissä pätkissä, mutta suurimmat paljastukset säästetään pelin loppumetreille. Mielenkiinto pysyy siis hyvin yllä, kun joutuu odottamaan, mihin suuntaan tarina lopulta kulkee. Kliseistään huolimatta se onnistui myös minulle tarjoilemaan muutaman yllätyksen.

Koska käytin pelissä todella paljon aikaa kaikkeen muuhun kuin tarinassa etenemiseen, on vaikea arvioida, kuinka pitkä tai lyhyt varsinainen tarina on. Ehkä pelin olisi voinut juosta läpi 40-50 tunnissa nopeimmillaan, kenties peliin kevään aikana lisättyä helppoa vaikeustasoa käyttämällä olisi selvinnyt nopeamminkin. Joka tapauksessa tarinallinen osuus tuntui juuri sopivan pituiselta enkä oikeastaan siltä puolelta kaivannut mitään enempää, varsinkaan nyt, kun Tornaa käsittelevä dlc on tulossa. Jos sellaista ei olisi tulevaisuudessa tiedossa, olisin saattanut haaveilla pahispuolen taustojen tarkemman avaamisen perään.

Lopuksi


Xenoblade Chronicles 2:sta jäi erittäin hyvä maku suuhun. Tykkäsin loppuratkaisusta ja se sai minut pohtimaan, kuinka paljon ovia se avasi tulevaisuuden näkymille. Ovi jätettiin sopivasti rakoselleen muttei liian auki. Tarina voi päättyä näin ilman, että jatkoa välttämättä tarvitaan.

Sopivasta päätöksestä huolimatta myönnän odottavani syksyllä saapuvaa ladattavaa lisäsisältöä. On mielenkiintoista sukeltaa satojen vuosien taakse tarkastelemaan, mitä Tornassa todella tapahtui ja millä tavoin tapahtumat muovasivat esimerkiksi Jinistä ja Malosista ne hahmot, joihin saimme tässä pelissä tutustua. Toki varsinainen peli tarjosi jo viitteitä tapahtumista ja näytti osan jopa suoraan, mutta uskon, että dlc:llä on vielä paljon annettavaa. Pelituntejakin sen parissa voi kertyä hyvä määrä, mikäli sivutehtäviä riittää samalla tavalla kuin pääpelissä.

Nyt on kuitenkin hyvä hetki hengähtää ja pitää taukoa Xenoblade 2:sta. Blogissa tauko ei tosin aivan samalla tavalla näy, sillä aion kirjoitella hahmopohdintani loppuun tässä loppukesän ja alkusyksyn aikana. Kenties kun ne valmistuvat, onkin aika sukeltaa pelin lisäsisällön pariin.




Seuraa myös somessa!

https://www.instagram.com/levelupblogi/ https://twitter.com/Afeni84


https://www.pelit.fi/

Ei kommentteja