Secret of Mana remaken ensivaikutelmat

Secret of Mana ilmestyi vuonna 1993 (Euroopassa 1994). Pelistä julkaistiin tänä vuonna remake-versio, joka ei ole saanut positiivisinta mahdollista vastaanottoa. Negatiivisista kommenteista huolimatta päätin nyt sukeltaa kyseisen pelin syövereihin ja ottaa itse selvää, millainen kokemus se oikein on. Tässä postauksessa käsittelen pelistä heränneitä ensimmäisiä ajatuksiani.


En ole pelannut Secret of Manaa silloin, kun se lännessä ensimmäisen kerran ilmestyi enkä itse asiassa myöhemminkään. Kokeilin peliä vajaat parikymmentä vuotta sitten emulaattorilla, mutta silloin sen pelaaminen jäi. Tältä pohjalta voisi siis sanoa, että pelin remake on minulle varsin tuore kokemus.

Visuaalit eivät suoranaisesti viehätä


Randi pelin alussa parin samassa kylässä asuvan pojan seurassa
Minulla on melko hämärä muistikuva alkuperäisen Secret of Manan ilmeestä, mutta veikkaan, että olisin pitänyt siitä aikoinaan paljon ja todennäköisesti pitäisin edelleen. Sen sijaan tämän remake-version visuaalinen puoli ei ole täysin mieleeni. Se ei ole erityisen ruma muttei toisaalta kauniskaan. Värimaailmasta tosin tykkään. Joka tapauksessa peli näyttää siltä kuin se olisi ollut tarkoitus julkaista jollekin käsikonsolille PlayStation 4:n sijaan ja siltikin se on kovin kömpelön oloinen. 

Isoin visuaalinen ärsytyksen aihe minulle kuitenkin alussa oli se, etteivät hahmojen suut liiku puheen tahdissa. On hölmön näköistä, kun hahmo puhuu, mutta suu vain pysyy paikoillaan. Tähän kuitenkin tottui äkkiä, joten nyt parin pelikerran jälkeen en ole asiaan enää kiinnittänyt erityistä huomiota. Siitä huolimatta olen sitä mieltä, että tähän seikkaan olisi voinut panostaa, kun nyt kerran remakea lähdettiin tekemään.

Liikkuminen tuntuu hankalalta


Randi Vesipalatsissa
Sinällään Secret of Manassa liikkuminen ei ole mitään rakettitiedettä. Huomaan silti turhautuvani, kun hahmo jää jumiin mitättömän pienen kiven kohdalle. Kivistä ei edes pääse miekkaa heilauttamalla eroon samalla tavalla kuin kukkasista (joiden läpi ei myöskään voi tarpoa). 

Liikkumista vaikeuttaa myös minimap, joka peittää pelikuvan oikean yläkulman. Useamman kerran on jo käynyt niin, että kartan alle on jäänyt piiloon vihollinen, joka sitten pääsee yllättämään. Kartta voisikin minun puolestani olla pienempi tai edes vähän läpikuultava.

Vastaavaa hankaluutta aiheuttavat myös kuvan alareunassa näkyvät hahmojen HP- ja manamittarit, jotka niin ikään peittävät näkyvistä vihollisia ja muita tärkeitä seikkoja. Ylipäätään ruudulla näkee kerralla todella pienen alueen ja tuntuu, että koko ajan olisi tarve zoomata kameraa kauemmas. Ainoa vain, ettei niin pysty tekemään. Ehkä tämäkin on silti asioita, jotka vain vaativat totuttelua.

Viimeisenä liikkumiseen vaikuttavat pitkät latausajat alueiden välillä. Eivät ne mitään sietämättömiä ole, mutta tuntuvat silti pitkiltä ja niitä myös riittää usein, sillä monet alueistakin ovat kovin pieniä.


Yhdessä pelailu on kivaa


Randi, Primm ja Popoi
Vaikka peliteknisesti ja visuaalisesti peli ei ole niin mahtava kuin voisi toivoa, on siinä kuitenkin eräs erittäin kiva puoli: sitä voi pelata kahdestaan puolison kanssa. Meille olikin heti viime syksynä pelin julkistuksen myötä selvää, että se hankitaan ja sitä myös yhdessä pelataan.

Päädyimme siihen, että minä pelaan pelipäähahmolla, Randilla. Tykkään heilutella miekkaa enkä erityisemmin välitä taikomisesta, joten hän tuntui minulle sopivalta hahmolta. Toinen syy oli se, että puoliso on tosiaan jo pelin aiemmin pelannut, joten hän oli valmis luovuttamaan minulle päähahmon ohjastamisen. Hän pelaa tällä hetkellä Primmillä, ja Popoi saa kipitellä tekoälyn varassa perässämme.

Minulle tuli yllätyksenä, että myös kakkospelaajan täytyy oikeasti kartallakin juoksuttaa omaa hahmoaan. Olemme aiemmin pelailleet yhdessä Tales-sarjan pelejä ja niissä käytännössä kakkospelaaja pääsee puikkoihin vasta taistelutilanteessa. Tässä pelissä kuitenkin hän pystyy yhtä lailla juttelemaan ei-pelattaville hahmoille ja juoksentelemaan vapaasti... tai no, kumpikaan pelaaja ei ole täysin vapaa, koska liian kauas ei toisesta pelaajasta voi kulkea. En tiedä, toimiko peli samalla tavoin alun perinkin eikä puolisokaan enää muistanut asiaa.

Joka tapauksessa minusta on kiva, että kakkospelaaja voi osallistua muuhunkin kuin taisteluun. Yhdessä pyöriminen pitkin kaupunkeja ja maastoja on mukavaa. Sen sijaan taistelut olen vielä toistaiseksi kokenut hankaliksi. Jostain syystä päädyn aina katselemaan väärän hahmon liikkeitä ja tietoja. Ehkä kuitenkin vielä opin seuraamaan ruudulta oikeita asioita.

On mukavaa päästä pitkästä aikaa pelailemaan yhdessä, koska olemme nyt pitkän aikaa pelanneet pelkkiä yksinpelejä kumpikin. Nautin yksin vietetyistä pelihetkistä, mutta puolison kanssa pelaamisessa on kokonaan oma viehätyksensä ja silloin tulee viihdyttyä pelin parissa vähän eri tavalla kuin yksinään.

Emme ole vielä ehtineet pelissä kovin pitkälle, joten hahmoihin ja tarinaan en toistaiseksi halua ottaa kantaa. Epäilemättä kummatkin ansaitsevat omat postauksensa myöhemmin. Kannattaa siis pysyä kuulolla!

Seuraa myös somessa!

https://www.instagram.com/levelupblogi/ https://twitter.com/Afeni84


https://www.pelit.fi/

4 kommenttia

  1. Pelasin aiemmin samalta vaikuttavien tekijöiden Mystic Questin (Seiken densetsu) remaken, ja se ainakin oli esillepanoa ja pieniä kontrollipäivityksiä (vinoonkin voi liikkua!) lukuun ottamatta todella orjallinen alkuperäiselle Game Boy -pelille. Paikkojen layoutit taisivat olla jokaista kiveä myöten samat, mielestäni enemmänkin olisi voinut soveltaa, koska tällaisenaan peli oli varsin vanhanaikainen eikä tarjonnut juuri uutta alkuperäisen varmaan neljä kertaa läpäisseelle.

    Toisaalta oli mukavaakin, ettei peliä ollut täytetty pitkillä jaarituksilla (kuten kunnollisempaa remakea Sword of Manaa), joten eteneminen oli jouhevaa ja kekustelut kompakteja, mistä pidin. Silti peli oli tosi halvalla tehdyn oloinen, grafiikat eivät siinäkään olleet tätä (sitä) päivää, vaan liikkuivat nolkutlyvyn dōjinshipelin tasolla. Tämä SoM-remake näyttää ihan samalta ja yhtä halvalta. Se Mystic Quest -remake oli sentään myynnissäkin halvalla, mutta tästä kiskotaan vissiin ihan normipelin hintaa, mikä on IMO aika ryöstöä tasoon nähden, vaikka alkuperäinen klassikko onkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, pelin hinta oli kieltämättä laatuun nähden melko suolainen. Varmaanhan se jossain kohtaa laskee, mutta minulla on paha tapa ostella pelejä lähellä julkaisuajankohtaa, joten sitten niistä saa yleensä sen täyden hinnankin maksella.

      Mystic Questin remakea ei ole tullut pelattua. Ehkä joskus pitäisi... Jostain vain pitäisi pelauskalenteriin kaivaa lisätunteja. :D

      Poista
    2. Ajanpuute on kyllä ihmisellä ainainen ongelma, varsinkin jos harrastaa JRPG:itä, joiden standardipituus tuntuu olevan n. 80 h... Mystic Questissa on se hyvä puoli, että GB-originaalin tavoin se on varsin lyhyt eikä haukkaa kuin jotain kymmenisen tuntia.

      Poista
    3. Kymmenen tunnin homma on kieltämättä aika nopea JRPG-mittakaavalla katsottuna. Ehkä sen siis ehtisi vielä johonkin väliin tunkea joskus. :)

      Poista