Final Fantasy XII:n musiikki houkuttelee mukaan seikkailuun

Tänään puhutaan jälleen pelisoundtrackeista ja nostan nyt keskiöön Final Fantasy XII:n musiikit, joista olen nauttinut vuosia sekä pelaamisen yhteydessä että ihan muuten vain. Haluan jakaa rakkautta musiikille, joka ei aina saa mielestäni tarpeeksi huomiota.


Final Fantasy XII ilmestyi Japanissa ja Pohjois-Amerikassa vuonna 2006, Eurooppaan se saatiin seuraavana vuonna. Japanin markkinoilla on ilmestynyt myös pelistä International Zodiac Job System -versio ja kesällä 2017 maailmanlaajuisesti julkaistiin tähän versioon pohjautuvat Final Fantasy XII: The Zodiac Age, joka tarjoili myös päivetyt grafiikat ja uudelleen äänitetyn soundtrackin. Musiikkia peliin saatiin uuden äänityksen myötä muutama kappale jopa lisää, mikä tarkoitti esimerkiksi, että Nam-Yensan hiekkameri sai oman kappaleensa eikä kyseisellä alueella soinut enää sama musiikki kuin sitä edeltävällä Ogir-Yensan hiekkamerellä.

Kun Final Fantasy XII:sta aikoinaan alkoi tipahdella uutisia, oma tuttavaporukkani koostui aika pitkälti pelisarjan faneista, jotka olin tavannut internetin ihmemaassa. Minuun Final Fantasy X ei ollut iskenyt ja Final Fantasy XI:n pelaamisesta en tuolloin voinut edes haaveilla. Sen sijaan FFXII näytti erittäin kiinnostavalta ja olin todella täpinöissäni pelistä. Yllättävää oli, että tuttavapiirini kuitenkin nihkeili pelissä ennakkoon melkein kaikkea. Musiikit eivät olleet tässä tapauksessa poikkeus.

Final Fantasy -sarjan hovisäveltäjänä oli tuolloin toiminut Nobuo Uematsu, vaikka hänen rinnalleen nostettiin jo Final Fantasy X:n kohdalla myös kaksi muuta säveltäjää: Masashi Hamauzu ja Junya Nakano. Kukaan näistä kolmesta ei kuitenkaan päätynyt säveltämään Final Fantasy XII:n soundtrackia, joskin muutamista Uematsun klassikkoteoksista pelissä on omat mukaelmansa. Niinpä esimerkiksi chocobo-teeman, Battle on the Big Bridgen ja Final Fantasy -teeman tunnistaa helposti.

Final Fantasy XII:n säveltäjäksi valittiin Hitoshi Sakimoto, mikä tässä omassa tuttavapiirissäni aiheutti närää. Sinällään on ymmärrettävää, että muutokset tuntuvat epämiellyttäviltä, ja pidän itsekin Uematsun sävellyksistä erittäin paljon. Sakimoto oli kuitenkin aiemmin ollut säveltämässä musiikkia Final Fantasy Tacticsiin ja hänen kappaleitaan kuullaan myös Final Fantasy Tactics Advancessa, Final Fantasy Tactics A2: Grimoire of the Riftissä ja Vagrant Storyssa, jotka kuuluvat kaikki Ivalice Alliance -otsikon alle, kuten myös FFXII. Kun asiaa tarkastelee tässä valossa, olisi ollut vähän kummallistakin laittaa Nobuo Uematsu vastuuseen FFXII:n musiikeista.

Final Fantasy XII oli minulle ensimmäinen kunnollinen kosketus Ivalicen maailmaan. Tacticsia olin päässyt vuosia aiemmin vähän kaverin luona kokeilemaan, mutten koskaan ollut pelannut sitä alkua pidemmälle. Sakimoton musiikillinen tyyli oli siis myös minulle vierasta maastoa. Vieras ei kuitenkaan aina tarkoita huonoa eikä varsinkaan tässä tapauksessa.

Tuttu ja nostalginen aloitus vietteli mukaan


Final Fantasy XII alkaa sarjan pitkäaikaisen fanin kannalta nostalgisissa tunnelmissa aiemmista peleistä tutulla teemalla, johon yhdistyy hetken päästä pelin omia säveliä ja joka päättyy Final Fantasy -teemaan. Kokonaisuudessaan avauskappale sai ainakin minun tunteeni nousemaan välittömästi pintaan ja peli tuli ensimmäisellä kerralla aloitettua kyyneleet silmissä. Tämä on yksi niistä kohdista, joissa peli kantaa mukanaan Nobue Uematsun kaikuja, mutta myös Hitoshi Sakimoto pääsee samalla vauhtiin.

Aloituskappale on siinä mielessä erittäin toimiva, että se linkittää pelin sarjan historiaan ja luo pelaajalle tunteen tuttuudesta. Aiempia osia pelannut tietää heti, että nyt ollaan jälleen Final Fantasyn äärellä. Toki hän tietää sen jo peliä koneeseen syöttäessään, mutta musiikki avaa mielenyhtymän myös alitajunnan tasolla ja luo mielikuvaa jatkumosta. En tiedä muista, mutta minulla musiikkiin yleensä kytkeytyy paljon muistoja, jotka muodostuvat tunnelmista, tunteista ja tuntemuksista. Niihin voi kietoutua hajua, makuja ja tietoa siitä, miltä jokin asia tuntuu (esimerkiksi tietty peliohjain omissa käsissä). Musiikkikappaleista voi pitkällä aikavälillä tulla minulle sekä psyykkinen että fyysinen kokemus, jolloin tutut sävelet tuovat kokonaisvaltaisen elämyksen takaisin. Tällaiset elämykset ovat voimakkaista ja kun ne heräävät heti pelin käynnistyessä, positiiviset mielikuvat virtaavat vahvoina ja luovat ennakko-odotuksia.

Voisi siis sanoa, että Final Fantasy XII:n aloituskappale herätti jo mielenkiintoni ja onnistui luomaan minulle positiivisen asenteen peliä kohtaan. Toisaalta suhtauduin peliin jo lähtökohtaisesti positiivisesti, joten kenties kappale pikemminkin vahvisti odotuksiani. Ensimmäisen kappaleen ja pelin aloitusvideon myötä olikin hyvä sukeltaa itse tarinaan ja sen musiikilliseen antiin yhä syvemmälle.

Musiikki maalaa Ivalicen maailmaa


Jos on pelannut esimerkiksi Final Fantasy Tacticsin ennen Final Fantasy XII:een tarttumista, Sakimoton sävellystyylin voi huomata myös sitovan pelin tähän toiseen jatkumoon FF-pääsarjan lisäksi. Omalla kohdallani tätä elämystä ei tullut, koska Tacticsin pelaaminen oli jäänyt erittäin vähäiseksi. Eläytyminen tapahtui vasta myöhemmin käänteisessä järjestyksessä, kun perehdyin FFXII:n jälkeen muihin Ivalice Alliance -peleihin.

Pelin eri lokaatioilla on omat tunnuskappaleensa, jotka luovat paikkoihin aina tietynlaisen tunnelman. Rabanastre toimii käytännössä pelin aloituskaupunkina alkuvideon jälkeen ja sen teemamusiikki on suloisen kepeä, mutta siihen sekoittuu myös säveliä, jotka luovat ainakin minun mieleeni vaikutelmaa kuninkaallisesta kaupungista. Tällainen kappale pelin alussa on hyvä, koska se ei aiheuta stressiä mutta herättelee pelaajaa jo alkavaan seikkailuun. Vaikka alkuvideon perusteella taustalla on synkkiä tarinoita ja sotaa, pelaaja siirretään kepeämpään tunnelmaan. Kenties Rabanastren musiikki kertoo myös jotain pelin päähahmosta, Vaanista, sillä myös hänessä on samanlaista kepeyttä, jonka alla piileksii kuitenkin voimaa ja tavoitteellisuutta.

Kaupunkien musiikit ovat pelissä pääasiassa säveliltään iloisia, mutta eroja tunnelmissa on silti havaittavissa. Bhujerbassa on samanlaista kepeyttä kuin Rabanastressa ja Balfonheimin teema on ihanan rauhallinen varsinkin, kun ottaa huomioon, miten kiihkeissä tunnelmissa tarina on ennen sinne saapumista edennyt. Archadesin kaupungin teemamusiikki taas henkii keisarillista valtaa ja voimaa. Se on riittävän rauhallinen kaupunkikuljeskelun taustalle, mutta siinä on silti kaikuja Theme of Empiresta niin vahvasti, ettei pelaajan olo pääse välttämättä täysin rentoutumaan.

Salaperäisempiä tunnelmia tarjoavat garifien alue Jahara ja vierojen kylä Eruyt. Jaharan teemassa on jylhyyttä, joka kuvastaa mielestäni alueen asukkaita ja heidän tapojaan erinomaisesti. Garifit elävät yhdessä luonnon kanssa eivätkä välitä moderneista mukavuuksista. Mielestäni musiikki henkii jotain samankaltaista. Vierojen Eruyt taas on rauhantyyssija ja turvapaikka muulta maailmalta ja sen ongelmilta. Vierat elävät eristyksissä eivätkä halua olla kosketuksissa muiden kanssa. Heille tärkeintä on yhteys Metsään ja vihreän sanan kuuleminen sekä rauhaisa elo omia tapoja noudattaen. Eruytin kylän kappale huokuu tätä kaikkea, mutta siinä on myös surumielisyyttä, joka kenties kuvastaa kylästä lähteneen Franin ristiriitaisia tunteita menneisyyttään kohtaan.

Maailmaa ei kuitenkaan rakenneta pelkkien kaupunkien ja kylien teemamusiikkien varaan vaan erilaisilla maisemilla on omat musiikkinsa. Luolastoissa ja kaivoksissa sävelet ovat synkempiä ja salaperäisempiä kuin avoimessa maastossa ja joissain musiikki onnistuu jopa herättelemään pelon tuntemuksia ainakin allekirjoittaneessa. Tällainen kappale on esimerkiksi Great Crystalissa soiva To the Place of Gods. En voi sanoa pitäväni kappaleesta, mutta se ei johdu siitä, että se olisi jollain tapaa huono. Se vain saa kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni ja kun sen yhdistää Great Crystalin muutenkin karmivaan tunnelmaan, pelonsekainen inhosoppa on valmis. Erikseen kuunneltuna kappale on oikeastaan jopa kaunis, mutta yhdistän siihen aina mielessäni kaikki Great Crystalissa vietetyt paniikinomaiset hetket. Nauttiminen jää siis kovin vähiin.

Toisaalta vastaavasti Ozmone Plainin taustamusiikki on mielestäni houkutteleva ja kutsuva. Pidän erityisen paljon tuon kartan maisemista, joten se lisää musiikin miellyttävyyttä vielä entisestään. Sama pätee Phon Coastiin, vaikka sen musiikillinen anti on tunnelmaltaan hyvin erilainen kuin Ozmone Plainin. Yhdistettynä kivoihin maisemiin musiikki tekee kartalla samoilusta miellyttävää. Ei ole sattumaa, että vietän yleensä paljon aikaa grindaamisen parissa juuri näillä kahdella kartalla, vaikka ne eivät välttämättä ole vihollistarjonnaltaan täydellisen optimaalisia siihen puuhaan.

Sävelet täydentävät tilanteen


Final Fantasy XII tarjoilee myös tilannekohtaisia musiikkeja, jotka maalaavat pelaajan mieleen tietyn tunnelman. Esimerkiksi Riot luo kiireen ja paniikin tuntua ilmaan. On toimittava nopeasti ja tehokkaasti eikä virheisiin ole varaa. Sen sijaan Separation with Penelo on tunnelmaltaan enemmänkin kevyen surullinen. Toisaalta samassa kappaleessa on minusta myös toiveikas sävy. Ero Penelosta ei ole lopullinen.

Taistelutunnelmat vaativat omat musiikkinsa myös. Siinä missä tavalliset kähinät hoidetaan karttamusiikin siivittämänä, suuremmat ovat saaneet omat teemansa. Boss Battle lähtee liikkeelle rauhallisesti, mutta tunnelma tiivistyy nopeaan tahtiin ja saa hengityksenkin kulkemaan pikkuisen kiivaammin. Kappale kuvastaa taistelutempoa ja tilanteen kriittisyyttä. Omalla kohdallani se tuntuu nostavan hieman jopa adrenaliinitasoa ja virittävän kehon pienoiseen pakene tai taistelu -tunnelmaan, mikä on varmasti tarkoituskin.

Yhtä lailla tärkeä taistelukappale on Esper Battle, joka pärähtää soimaan aina, kun pelaaja joutuu nokikkain pelin kutsuttavien hirviöiden kanssa. Kappaleen ensimetreistä asti uhkaava ja vahva tunnelma hyökyy pelaajan ylitse ja viestii siitä, että nyt ollaan suurempien voimien kanssa tekemisissä. Alkuun jopa vähän kammoksuin esper-taisteluiden taustamusiikkia, mutta nykyisin se saa oloni voimautuneeksi. Liekö jotain osuutta sillä, että olen kaikki kyseiset hirviöt saanut pelissä vihdoin voitettua (vaikka Zodiarkissa oli kyllä tekemistä)?

Viimeinen suudelma ennen hyvästejä


Luonnollisesti pelin musiikeista puhuessa on mainittava myös laulettu tunnuskappale Kiss Me Good-Bye, jonka on säveltänyt Nobue Uematsu ja sanoittanut myös solistina toimiva Angela Aki. Kappale on laulettu englanniksi pelin kaikissa versioissa, mutta Angela Aki on sen levyttänyt myös japanin kielellä. Kun Hitoshi Sakimoto astui kuvioihin mukaan, hän otti Kiss Me Good-Byen tunnelman huomioon muita kappaleita säveltäessään.

Kappaleen sanoitus ei suoranaisesti kuvasta pelin tapahtumia, mikä sai minut ensimmäisellä pelikerralla miettimään, olinko missannut jotain tai käsittänyt jonkin yksityiskohdan väärin. Kappaleen voi kuitenkin tulkita siten, että yksi vaihe päähahmojen elämässä jää nyt taakse ja he matkaavat uusiin seikkailuihin. Sama koskee luonnollisesti myös pelaajaa, joka on elänyt koko matkan yhdessä hahmojen kanssa. Nyt on aika päästää irti pelistä ja suunnata katse toisaalle.

Here is the path you're looking for 
An open door 
Leading to worlds you long to explore 

Kiss Me Good-Bye on kappale, joka nostaa silmiini jälleen kyyneleet samalla tavalla kuin pelin alussa soiva Final Fantasy -teema. Se hyvästelee upean pelikokemuksen mutta viittaa siihen, että matka ei tähän lopu. Pelaajalla on edessään uusia seikkailuja, uusia maailmoja, uusia Final Fantasyja.

Seuraa myös somessa!

https://www.instagram.com/levelupblogi/ https://twitter.com/Afeni84


https://www.pelit.fi/

Ei kommentteja