Pelaaminen erottavana ja yhdistävänä voimana

Pelaaminen kaveriporukan yhteisenä harrastuksena voi olla mahtava juttu. Toisinaan siihen kuitenkin liittyy myös ikäviä piirteitä. Tässä postauksessa puhun molemmista puolista omia kokemuksia hyödyntäen.

Kuva Pixabaysta.

Ikäviä puolia yhdessä pelaamisessa


Lapsuudessa pelasin videopelejä pikkuveljen kanssa, ja tuolloin epämiellyttävät kokemukset rajoittuivat lähinnä siihen, että pelivuoroista saattoi tulla tappelua. Yleensä kuitenkin pelailimme melko sopuisasti.

Kun sitten vuosia myöhemmin innostuin peleistä uudestaan, ei kaikki aina sujunut yhtä auvoisesti. Peliporukat voivat parhaimmillaan olla upeita yhteisöjä ja pahimmillaan vieraannuttaa koko harrastuksen parista. Hyvässäkin porukassa voi ilmetä toisinaan käytösmalleja, jotka eivät oikeasti tee hyvää kenellekään.

Häviö johtaa nöyryyttämiseen


Omassa nuoruuden kaveripiirissäni oli paljon hyvää, mutta pelaaminen saman porukan kanssa ei minun näkökulmastani ollut kivaa. Pelasimme paljon mätkintäpelejä, joista Tekken oli ensimmäinen ja Soul Calibur tuli kuvioihin myöhemmin. Nämähän ovat sinällään harmitonta kisailua, mutta asiaan kuului hävinneen osapuolen sanallinen nöyryyttäminen koko porukan toimesta.

Koska minun pääasialliset intressini ovat aina olleet toisaalla, ei minua kiinnostanut opetella näiden pelien hienouksia. Olin siis usein se, joka sai kuraa niskaansa häviöistään. Hyvä häviäjä ei tietenkään hermostu, mutta hyvä voittajakaan ei urpoile hävinneen kustannuksella. Kaikilla on oikeasti kivempaa, kun tappio on tappio ainoastaan pelissä.

Kuva Pixabaysta.

Mokailusta saa maksaa


Toinen ikävä ilmiö, joka liittyy yhdessä pelaamiseen, on mokista raivostuminen. Oman kokemukseni mukaan näin voi käydä, jos pelataan tiimissä eivätkä kaikkien intressit kohtaa. Osa on kenties pitämässä vain hauskaa, osa pelaa vakavissaan. Kun sitten joku tekee mokan, joka vaikuttaa muihin, saattaa raivo leimahtaa.

Kiukun kohteeksi joutunut tuskin innostuu pelistä jatkossa, joten jo tiimihengen takia toisille karjuminen ei ole hyvä idea. Pitkällä tähtäimellä tällainen käytös myös vaikuttaa kaverisuhteeseen ylipäätään tai jopa päättää sen lopulta. Omalla kohdalla mokakiukuttelu on johtanut siihen, etteivät tietyt ihmiset enää ole kavereitani, mutta silti kavereiden kanssa pelatessani edelleen pelkään mokia kuollakseni. Suorastaan odotan sitä, milloin joku alkaa raivota kyvyttömyydestäni. Onneksi nykyisten kavereiden kanssa sellaista ei ole oikeasti tapahtunut kertaakaan.

Aliarviointi jäytää ja suututtaa


Pelien kautta on helppo arvottaa tuota edellä mainitsemaani pelaajan kyvykkyyttä. Yhdessä pelatessa arvioiminen varmasti korostuu, mutta sitä voi esiintyä myös silloin, kun peliä pelaa yksin siten, että kaveri on mukana seuraamassa. Asialliset neuvot ja vinkit ovat oma kiva lukunsa, mutta sen sijaan halventava kommentointi suoriutumisesta tai pelissä tehdyistä valinnoista edustavat ikävämpää puolta. Niiden tarkoitus on epäilemättä saada kommentoijan omaa itsetuntoa hilattua ylöspäin, mutta kavereiden halventaminen ei koskaan pitäisi olla keino siihen.

Törkeyksiä ei tarvitse kuunnella


Valitettavasti nuoruusvuosieni peliseurassa esiintyi kaikkia edellä mainittuja käytösmalleja. Omalla kohdallani tilanne meni lopulta siihen, että päädyin harrastamaan pelaamistani yksin, koska en jaksanut kuunnella urpoilua. Välttelin muiden nähden pelaamista pitkän aikaa, yhdessä pelaamisesta puhumattakaan, koska automaattisesti oletin saavani osakseni nälvintää.

Mikäli sinun kaveriporukassasi tällaista esiintyy, kannattaa asia ottaa puheeksi. Ehkä kaikki eivät ole tajunneet, että vitsiksi tarkoitetut kommentit eivät aina olekaan kivoja. Kyse voi siis olla puhtaasti ajattelemattomuudesta, joka voi korjautua keskustelun kautta. Joka tapauksessa törkeää käytöstä ei tarvitse sietää ja on täysin hyväksyttävää tehdä tämä kanta selväksi myös kavereille, vaikka joku siitä suuttuisikin.


Kivaa kaveriporukan kesken


Yhteinen taistelutuokio, jossa töhöilyille
naurettiin yhdessä hyvässä hengessä.
Kuva: J. I.
Edelliset esimerkiksi kertoivat siitä, miten yhteinen harrastus voi muuttua erottavaksi tekijäksi. Tällainen voi toki olla mikä tahansa harrastus, ei pelkästään pelaaminen. Ja lopulta erottava tekijä on oikeastaan ikävä käytös kanssaharrastajia kohtaan eikä se tekeminen itsessään. Sama pätee toiseenkin suuntaan eli positiivisessa hengessä mikä tahansa tekeminen voi toimia yhdistävänä voimana.

Nyt haluankin siis vastapainoksi puhua pelien yhdistävästä voimasta, kun kaveriporukka osaa käyttäytyä fiksusti.


Yksin pelissä, yhdessä verkossa


Kuten aiemmin kerroin, pelailin pitkän aikaa pelejä omassa poterossani. Harrastus oli yksinäinen, mutta se ei varsinaisesti minua haitannut. Olin löytänyt Final Fantasy -sarjan ja tunsin tulleeni kotiin. Sarja kolahti täysillä ja uppouduin muutamaan omistamaani peliin todella syvälle. Lopulta tie vei internetiin ja löysin ihmisiä, jotka olivat yhtä hurahtaneita kuin minä. Osa noista ihmisistä on edelleen hyviä kavereitani, vaikka vuosia on ehtinyt vierähtää.

Koska asuimme eri puolella Suomea, emme pelanneet yhdessä. Sen sijaan puhuimme peleistä ja kehittelimme niiden pohjalta omia teorioitamme. Myöhemmin myös peleistä kirjoitettu fanifiktio tuli mukaan kuvioihin ja sitä kautta kaveripiirini laajeni entisestään. Myös tältä ajalta matkaan on jäänyt joukko ihania ihmisiä.

Vaikka yksin pelaaminen ei itsessään ole sosiaalista, sen ympärille voikin kiertyä vahva verkosto, jossa on aitoa yhteisöllistä henkeä. Pelit voivat olla ensimmäinen yhteinen puheenaihe mutta todennäköisesti keskustelunaiheet laajenevat ajan saatossa ja ystävyyssuhteita syntyy samalla tavalla kuin muidenkin harrastusten parissa. Usein vain saattaa olla, että näitä ystävyyksiä ylläpidetään verkon välityksellä, sillä osapuolet saattavat asua eri puolilla Suomea tai jopa maailmaa.

Omakohtaisesti voin sanoa, etten todennäköisesti olisi tavannut läheskään kaikkia nykyisiä ystäviäni ja kavereitani, jos en olisi ensin löytänyt tietäni Final Fantasy -pelisarjan pariin. Nykyisin puhumme näiden ihmisten kanssa paljon muustakin kuin peleistä, mutta rakkaus videopeleihin ja erityisesti japanilaisiin roolipeleihin on silti säilynyt yhtenä yhdistävänä tekijänä.

Peli-iltojen riemu


Peli-ilta kaverin kotona. Kuva: S. H.
Kaveriporukan kesken järjestetyt peli-illat ovat parhautta. Edellä mainituista syistä en aina ollut tätä mieltä, mutta oikeanlaiset pelit ja oikeanlainen seura korjasivat ongelman kummasti.

Porukasta riippuen peli-illoissa voidaan viihtyä vaikkapa Mario Kartin tai Singstarin parissa. Kuulemma Super Smash Bros. on myös suosittu bilepeli, joskaan itse en ole siihen tutustunut. Esimerkiksi Mario Kart on näppärä yhteispeli, koska kerralla sen pelaamiseen voi osallistua useampi ja kisailu toisia vastaan voi olla hyvin hauskaa. (Jos osaisi ajaa niillä härveleillä, voi elämä, että olen surkea siinä puuhassa.)

Omassa tuttavapiirissä peli-illat eivät kuitenkaan edes nykyisin tarkoita pelkkää Mario Kartia eivätkä varsinkaan Singstarin laulamista. Sen sijaan saatamme pelata niitä yksin pelattavia pelejä porukassa. Käytännössä se tietysti tarkoittaa, että yksi pelaa ja muut toimivat enemmän ja vähemmän hyvinä karttureina. Roolit toki vaihtelevat pelistä ja tilanteesta riippuen.

Tällä tavalla toteutettuna peli-ilta korvaa kaveriporukan yhteisen leffaillan. Vaikka tykkään katsella elokuvia, on peli-ilta kuitenkin luonteeltaan aktiivisempi ja sosiaalisempi kokemus. Leffaa tulee usein vain tuijotettua ja kommentteja lentelee satunnaisesti. Sen sijaan peliin osallistuu aktiivisemmin, vaikkei itse pitelisi ohjainta. Tilanteita tulee luettua eri tavalla, kun seuraa toisen etenemistä ja toisaalta taktiikoita voi myös pohtia yhdessä. Tällä tavoin myös yksinpeleistä voi saada tiimikokemuksen, mikä hitsaa porukkaa yhteen.


Porukan yhteiset peli-illat toki vaativat sen, että kaikki ovat edes vähän kiinnostuneita samantapaisista peleistä. Juuri tästä syystä pelaan vähän eri pelejä eri kavereiden kanssa. Yleensä peli-iltaan kuuluu myös herkkujen ja virvokkeiden nauttimista. Osa viettää iltansa railakkaammin, osa pysyttelee limulinjalla.

Tiiminä moninpelissä verkon yli ja laneilla


Lanivirittelyjä
Tiiminä pelaamisesta pysyttelin vielä pidempään erossa kuin peli-iltojen viettämisestä. Lipsahdus tapahtuivat vasta, kun hankin Final Fantasy XIV:n, joka on verkossa pelattava moninpeli.

Kun aloitin pelin, ei kukaan tuttuni pelannut sitä. Pian puoliso liittyi seuraani ja myöhemmin pari kaveria aloitti pelin myös. Sillä tavoin saimmekin oman tiimin kasaan ja pääsimme pelaamaan ilman, että tarvitsi välttämättä kommunikoida tuntemattomien kanssa. Vähän tämän jälkeen tutustuin kuitenkin myös muihin pelaajiin, jotka eivät olleet minulle ennestään tuttuja. Kaveripiiri laajeni ja huomasin, etteivät kaikki vieraat tyypit ole pelottavia. Vaikken tällä hetkellä pelaa FFXIV:ää, muistelen yhteisiä taisteluja lämmöllä ja juttelen silloin tällöin pelin kautta saatujen kavereiden kanssa.

Final Fantasy XIV:n myötä tuli pelattua peliä myös lanimuodossa. Verkkopeli ei tietenkään vaadi tällaista formaattia, mutta ajatus vain oli hauska ja niinpä kokoonnuimme kaveriporukalla saman katon alle suorittamaan pelissä yhdessä tehtäviä osuuksia. Sanoisin samassa tilassa pelaamisen vaikuttaneen kommunikointiin erittäin positiivisesti. Ei meillä nyt kommunikaatio-ongelmia ollut aiemminkaan, mutta onhan se selvä, että viestiminen helpottuu, kun ollaan lähietäisyydellä eikä olla tekstin varassa. Väittäisin melkein, ettei pelkkä ääniyhteyskään ole yhtä hyvä kuin samassa tilassa pelaaminen.

Ylipäätään yhdessä pelaaminen on sosiaalinen ja yhteisöllinen kokemus. Kun pelaa tiimissä, jolla on yhteinen päämäärä, on tärkeää, että kaikki pyrkivät edistämään tuota päämäärää. Final Fantasy XIV:ssä (ja varmasti muissakin samantyylisissä peleissä) on tärkeää myös ottaa jokaisen ammattivalinnat huomioon, että tiimistä saadaan tasapainoinen. Jokaisella on oma rooli, joka on omalla tavallaan tärkeä.

Toisaalta pelaajat voivat olla eritasoisia. Toiset hallitsevat pelin paremmin, toiset eivät ole niin taitavia *köh*allekirjoittanut*köh*. Tiimissä pelatessa tällaiset seikat vaikuttavat myös ja jotta kokemus olisi kaikille mukava, kannattaa taitotasokin huomioida. Tiimissä pelaaminen vaatii siis sosiaalisia taitoja ja pelisilmää muussakin mielessä kuin peliteknisistä syistä. Voisin melkeinpä sanoa, että sekä parhaat että huonoimmat tiimityöskentelykokemukseni ovat pelien parista eivätkä opiskeluvuosilta tai työelämästä.

Seuraa myös somessa!

https://www.instagram.com/levelupblogi/ https://twitter.com/Afeni84


https://www.pelit.fi/

Ei kommentteja