Jos loppukesästä sain haasteen puhua Amnesia-sarjan taikasilmäisestä pelimiehestä Ikkistä, nyt vuoden loppumisen kunniaksi minua kehotettiin avautumaan Diabolik Lovers -sarjan Ruki Mukamista samaan tyyliin. Luvassa siis häpeilemätöntä ja suoranaisen ylpeää fanityttöilyä Mukamien vampyyriperheen vanhimman veljeksen kunniaksi.
Olenkin jo aiemmin maininnut, että pelasin alkuvuodesta Diabolik Lovers: Haunted Dark Bridal -pelin ja puhuin pelin tsundere-pojasta Subaru Sakamakista äksypoikia käsittelevässä postauksessa. Nyt syksyllä kävin pelisarjan kakkososan Diabolik Lovers: More, Bloodin kimppuun. Olen pelannut vasta puolet reiteistä, koska tavallaan jumahdin pelaamaan yhtä vähän muita enemmän.
Ensimmäinen peli esittelee Sakamakien kuusi puhdasveristä vampyyriveljestä, toinen osa heittää soppaan mukaan neljä ihmisistä vampyyreiksi muutettua Mukamien veljestä sekä tuo mukaan hieman enemmän juonta kuin edeltäjänsä.
Tällä kertaa siis kiinnostuin ihan tarinastakin enkä vain kuumottavista vampyyreista. Tiivistettynä Sakamakien isä ja Mukamit vampyyreiksi muuttanut Karlheinz haluaa pelin päähahmon, Yuin, valitsevan yhden miehistä puolisokseen luodakseen uuden rodun. Yui on ihminen, jolla on demonin sydän, joten hän sopii tämän rodun Eevaksi. Aatami vain puuttuu ja voi syntyä ainoastaan Eevan valinnan ja rakkauden kautta.
Kovin syvälle en tähän asetelmaan aio kuitenkaan nyt porautua, koska tarkoituksena on käsitellä Mukamien perheen vanhinta veljestä, Rukia, ja sitä, miksi ja miten hänestä tuli suosikkini kyseisessä pelissä.
Tämä postaus sisältää spoilereita erityisesti Rukin reitiltä Diabolik Lovers: More, Blood -pelistä. Varoitus myös pelin kyseenalaisista teemoista. Älä lue, jos olet herkkä.
Kuka Ruki on?
Ruki on Mukamien veljeksistä vanhin ja niin ikään perheen pää. Kaikki neljä asuvat Mukamien kartanossa ja ovat kolmannen vuoden opiskelijoita Ryoutein Akatemiassa (lukio).
Ruki on vastuuntuntoinen ja hyvä opiskelija, mutta saattaa skipata kouluun menemisen, jos katsoo syyn riittävän hyväksi. Persoonaltaan hän vaikuttaa kylmältä ja etäiseltä, jopa suoranaisen välinpitämättömältä.
Menneisyytensä vuoksi Ruki on omistautunut toteuttamaan Karlheinzin Eeva & Aatami -suunnitelman ja omalla reitillään pyrkii saamaan Yuin omakseen.
Lämpöä ja läheisyyttä Ruki ei tosin juurikaan osoita vaan tekee Yuille selväksi, että tämä on samalla tasolla kuin kotieläimet, joiden tulee noudattaa isäntänsä tahtoa. Käveleväksi veripussiksi Yui kelpaa myös erittäin hyvin.
Tarinan edetessä paljastetaan Rukin traumaattisia lapsuuden kokemuksia sekä kerrotaan, miten hänestä tuli vampyyri ja miksi hän on niin uskollinen Karlheinzille. Samalla Yuin lämminhenkisyys ja hyväsydämisyys sulattavat Rukin jäistä kuorta hiljalleen, kunnes lopulta hän on valmis pettämään Karlheinzin ja nappaamaan Yuin omakseen siitä huolimatta, että tajuaa olevansa kykenemätön muuttumaan Aatamiksi.
"Ei ainakaan Ruki!"
Vaikka Ruki ei esiinny ensimmäisessä Diabolik Lovers -pelissä, hän oli minulle entuudestaan tuttu peleihin perustuvan animen kakkoskaudelta. Muistin hänet ärsyttävänä ja pikkutarkkana, ehkä vähän tärkeilevänäkin.
Joka tapauksessa en pitänyt hänestä yhtään, vaikka sain hänet tulokseksi joka ainoasta "Kuka on DL-vampyyripoikaystäväsi" -testistä, jonka satuin tekemään.
Sain Rukin tulokseksi joka ainoasta "Kuka on DL-vampyyripoikaystäväsi" -testistä, jonka satuin tekemään.
Muistan jopa sanoneeni eräälle kaverilleni, että ei ainakaan Ruki tule olemaan suosikkini (mainittakoon, että sanoin samaa myös Shuu ja Subaru Sakamakista, jotka ovat myös nykyisin siellä suosikkien joukossa). Juonipaljastuksena voin tässä kohtaa kertoa, että jotain ne testit tiesivät, koska muuten en olisi kirjoittamassa tällaista postausta.
Rukin eduksi on heti mainittava Takahiro Sakurain (mm. FFVII:n Cloud Strife) erinomainen ääninäyttely, joka nappasi heti otteeseensa. Rukin puhetyyli vaihtelee laskelmoivan kylmästä sulattavan pehmeän viettelevään sävyyn, eikä hän epäröi hyödyntää laajaa ääniskaalaansa omaksi edukseen. Vaikutus oli liki samaa luokkaa kuin ensimmäisen pelin kohdalla, kun Kousuke Toriumi veti minut pysyvästi Dia-helvettiin Shuu Sakamakina.
En voi sanoa, että Rukin käytös edes hänen omalla reitillään olisi ollut kauhean mielellyttävää hyvää loppua ja jälkitarinaa lukuun ottamatta, mutta erittäin kuumottavaa menoa sen sijaan oli tarjolla siinä määrin, että kyllähän se lankeaminen aika pian lopulta tapahtui.
Oman osansa viehätykseen teki Rukin kamala lapsuus (kaikilla tässä pelissä on ihan karseat vanhemmat!), joka sai tuntemaan syvää sympatiaa häntä kohtaan. Niinpä kun Ruki teki kamalia asioita, minussa heräsi halu paijata, koska hänen tekonsa ja sanansa heijastelevat niin vahvasti lapsuudessa syntyneitä traumoja.
Diabolik Lovers -monimediakokonaisuus on synkkää ja sävyltään kyseenalaista fantasiaa.
En puolustele sitä, miten Ruki kohtelee Yuita tai mitään muitakaan hänen tekojaan. Ne ovat väärin riippumatta traumoista, mutta Diabolik Lovers -monimediakokonaisuus on synkkää ja sävyltään kyseenalaista fantasiaa, jonka ei ole tarkoituskaan tarjoilla hyviä tai edes kohtalaisia parisuhdemalleja. Niin pelit, anime, mangat kuin draamalevytkin ovat sukellus mielen pimeisiin puoliin ja mahdollisuus kokea asioita, joiden kanssa ei todellisuudessa halua olla missään tekemisissä.
Kylmä ja sadistinen vai kuuma ja suloinen?
Ruki on hahmona kirjaimellisesti monipuolinen. Yhdessä hetkessä hän näyttäytyy vastuullisena isoveljenä, joka pitää lankoja käsissään ja huolehtii perheestään parhaalla mahdollisella tavalla, toisessa hän surmaa kissanpennun silmää räpäyttämättä ja väittää sen olleen oikea ratkaisu.
Kolmannessa hetkessä Ruki raahaa Yuin kellarityrmän yksinäisyyteen kyyhöttämään, neljännessä vie kylpemään ja kuiskailee korvaan vaatteiden riisumisesta. Välissä ehditään nähdä painajaisia menneisyyden kauhuista sekä luonnollisesti iskeä torahampaat Yuin olkapäähän... ja vähän muuallekin lukuisia kertoja erinomaisen ääninäyttelyn sävyttämänä.
Rukilla on erittäin selkeä isäntä-/orja-kink, joka saa pohtimaan, mitä pinnan alta mahdollisesti myöhemmissä peleissä paljastuu.
Ruki on hyvin omistautuva ja omistushaluinen eikä salaile sitä. Hän ei luota Yuihin tai ihmisiin ylipäätään ja kohtelee heitä kuin karjaa. Hänellä on myös erittäin selkeä isäntä-/orja-kink, joka saa pohtimaan, mitä pinnan alta mahdollisesti myöhemmissä peleissä paljastuu.
Äkkivilkaukselta Rukin käytös ei juuri lämpimiä tunteita herätä, mutta silti huomasin koukuttuvani hetki hetkeltä enemmän. Pienen pojan kärsimys surkeiden vanhempien ja myöhemmin orpokodin takia, otti ihan aidosti sydämestä ja auttoi ymmärtämään, mistä hahmon traumat kumpuavat.
Rukin kuuma puoli tulee selväksi alusta asti, mutta toisenlaista lämpöä saa pitkän aikaa etsiä suurennuslasin kanssa. Yui kuitenkin saa Rukin hitaasti avautumaan ja paljastamaan huolehtivan ja lämpimän puolensa myös hänelle.
Kovan ja kylmän kuoren alla on suloinen ja lämmin sielu. Jos onnistut olemaan Rukille riittävän hyvä tyttö, olet ansainnut häneltä reilusti rakkautta ja huolenpitoa, sillä kyllähän isännän tulee myös huolehtia kotieläimestään.
Juuri tämä kylmän ja kuuman vuorottelu yhdistettynä kinkiyteen muodostaa kiinnostavan kokonaisuuden. Kun soppaan lisätään nyyhkytarina ja kasa traumoja ollaankin ihanan syvissä vesissä... ja totaalisen koukussa.
Rukin hyviä puolia
- Kiinnostunut kirjallisuudesta
- Erinomainen kokki
- Huolehtii perheestään
- Hyvännäköinen
- Makuukamarikatse
- Viettelevä
- Ääni
- Viettelevä ääni
- Osaa pitää ohjat omissa käsissään
- Osaa pukeutua tyylikkäästi
- Itsevarma
- Omistautuva
- Vastuuntuntoinen
- Kinkkiys
Mutta niin... onko Ruki ihan oikeasti sellainen mies, jota voisi ajatella tapailevansa? Vaikka hänessä on paljon hyviä puolia, on hän silti aidosti sadistinen vampyyri, joka on traumojensa vuoksi terapian tarpeessa. Hänen possessiivisuutensa kaikkine kellariin lukitsemisineen on niin toksisella tasolla, että tosielämässä tästä miehestä olisi syytä pysyä kaukana.
Onneksi fiktiossa voi nauttia myös hyvin kyseenalaisista teemoista. Henkilökohtaisesti pidän tällaisesta syviin vesiin sukeltamisesta silloin, kun se ei aidosti kosketa omaa elämää. Joskus on kiva kokea kauheita asioita, mutta turvallisesti fiktion kautta tarkasteltuna.
Yhä syvemmälle kaninkoloon
Syksyn aikana ehdin ajatua yhä syvemmälle Diabolik Lovers -fandomin syövereihin ja löysin yhteisön, jossa puhua peleistä ja erityisesti niiden parhaista pojista.
Puhumisen lisäksi löysin myös kirjoituskaverin, jonka kanssa ajauduimme luomaan yhteistä tarinaa... jonka toista pääosaa Ruki näyttelee. Tätä myöten syksyn jokainen päivä oli Ruki-päivä, ja näin tulee todennäköisesti olemaan myös talvella... ehkäpä keväälläkin ja kesällä...
Olen vahvasti taipuvainen fanityttöilyyn, mutta tällä kertaa taidan olla niin syvällä kuopassani, ettei täältä ole ylöspääsyä. Viimeksi olen yhtä vahvasti ihastunut Final Fantasy -pelisarjaan... ja ajoittain mietin, onko tämä DL-hurahdus jopa pykälää isompi juttu.
Yhteisöön kuuluminen ja yhteiset aktiviteetit ovat saaneet ihastumaan Rukiin entistä syvemmin. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja niin edelleen.
Lopuksi
Tässä kohtaa voinen todeta, että joskus sitä vain pitää kyseenalaisista hahmoista ja synkistä teemoista. Ruki voisi olla poikaystävämateriaalia hyvien puoltensa osalta, mutta hänen huonot puolensa ovat jättisuuri punainen vaate... mutta eipä Diabolik Lovers -sarjasta muunlaisia miehiä löydykään. Joskus kuitenkin tosielämän huono vaihtoehto on fiktiossa herkullisen hyvä. Vastatakseni otsikon kysymykseen Ruki on sekä sadistinen vampyyri että suloinen husbando yhdessä ja samassa paketissa.
Ja loppuun se näihin postauksiin kuuluva pakollinen paljastus pelipäiväkirjan sisällöstä.
Uh oh, yhä enemmän tätä "kuulut vain mulle" -juttua. Voisko Ruki hokea sitä vähän lisää suoraan mun korvaan? Mä niin sulan tähän!
Ei kommentteja