Paluu Star Ocean: The Last Hopen pariin

Star Ocean: The Last Hopesta ilmestyi HD remaster -versio viime vuoden syksyllä ja sehän piti tietysti heti napata kokoelmaan, koska tykkäsin pelistä todella paljon PS3-versiona. Pelaukseen en ehtinyt sitä kuitenkaan heti ottaa, koska listalla oli ensin Final Fantasy IX ja sen jälkeen Xenoblade Chronicles 2, joista kuvittelin selviäväni maalis- tai huhtikuuhun mennessä. Toisin kävi; aloitin Star Oceanin vasta nyt heinäkuussa.


Olen käsittänyt, että Star Ocean: The Last Hope ei ole monien sarjan pitkäaikaisten fanien makuun, mutta minuun se kolahti täysillä. Osa syy tähän voi olla, ettei minulla ole kolmeen edeltävään osaan erityistä nostalgista tunnesidettä enkä ole niistä mistään jaksanut innostua tosissani. Nelosessa sen sijaan iski seikkaileminen planeetalta toiselle ja scifiteemat höystettynä animemenolla. Ihanat hahmot vain lisäsivät kiinnostustani, joten paketti osui hyvin pitkälti kohdalleen.

Siispä pelin alkuvideon katsominen herätti kotoisat ja mukavat tunnelmat. Oli hienoa pidellä ohjainta jälleen ja lähteä seikkailuun Edgen ja Reimin kanssa. Pelin ensimmäinen planeetta, Aeos, on yksi suosikeistani, joten alku on siinä mielessä erittäin mukava.

Alkuinnostusta


Edge ja Reimi
Aeosin osuus meni aika pitkälti siinä, kun otin pelin taistelusysteemiä taas haltuun. Tosin myönnettävä on, etten vuosia sitten hallinnut blindsidea enkä hallitse sitä edelleenkään. Todennäköisesti tämä seikka aiheuttaa muutaman hajoamisen vielä myöhemmin. Onneksi päätin taas pelata Earth Levelillä (eli helpolla vaikeustasolla), sillä vaikeammalla en luultavasti selviäisi pomotaisteluista läpi. Kyllä, olen onneton räpeltäjä ja pelaan näitä pelejä ihan muista kuin taistelullisista syistä.

Muistan, että ensimmäisellä pelikerralla Edge kävi jossain määrin hermoilleni. Hän ei ollut aivan yhtä paha kuin jotkut muut japanilaisten roolipelien sankarihahmot, mutta jokin hänessä tökki. Nyt hän on toistaiseksi tuntunut neutraalilta, mikä on parantanut alun pelikokemusta. Sama pätee myös Reimiin. Hänen kainostelunsa ja muut anime-eleet jostain syystä tökkäisivät ensimmäisellä kerralla, nyt ohitan ne olan kohautuksella. Ehkä olen vajonnut animekuoppaani entistä syvemmälle eivätkä pikkujutut enää hätkäytä. Tavallaan jopa pidän nyt Reimistä. Odotankin mielenkiinnolla, millaiseksi suhteeni häneen muodostuu tällä pelikerralla.

Faize
Tiimiini ovat tähän mennessä liittyneet myös Faize, Lymle ja Bacchus. Faize on varsinainen Edge-fanipoika, mitä en itse asiassa enää muistanut aiemmalta kerralla. Tämä seikka on nyt vähän tökkinyt, mutta toisaalta on siinä huvittavatkin puolensa. Yleisesti ottaen pidän Faizea kiinnostavana hahmona ja olen nyt yrittänyt seurata hänen kehittymistään tarkalla silmällä. Se onkin helpompaa, koska tiedän, mitä tuleman pitää ja haluaisin bongata kaikki viitteet tuleviin tapahtumiin.

Lymle on suloinen, mutta minua häiritsee se, että hänet esitetään pikkulapsena hänen iästään (15 vuotta) huolimatta. Haluaisin mieluummin teini-ikäisen version, mutta minkäs teet.

Bacchus oli minulle hyvin neutraali hahmo ensimmäisellä kerralla. Nyt hän ollut matkassa mukana vasta hetken, mutta olen jo ehtinyt tykästyä häneen enemmän. Kenties siis nautin hänen osuuksistaan tällä kertaa eri tavalla kuin viimeksi. Jännittävää!

Arumat ja Myuria ovat vasta vilahtaneet kuvioissa, joten heitä en lähde nyt enempää analysoimaan. Sanonpahan vain, että odotan sitä hetkeä, että heidän roolinsa kasvavat. Nuo kaksi ovat ehdottomia suosikkejani tässä pelissä. Sarah'n ja Meraclen tapaamista en niin odottele, mutta toisaalta on mielenkiintoista nähdä, onko suhtautumiseni heitä kohtaan muuttunut vuosien varrella.

Kaiken kaikkiaan olen ollut innoissani siitä, että pääsin taas tämän pelin pariin. Edellisellä kerralla en siitä blogiin kirjoitellut, koska Level up! oli tuolloin vielä Final Fantasy -päiväkirjat. Nyt on siis aika korjata virhevalinta ja höpistä pelistä yllin kyllin.

Ei täydellistä kuitenkaan


Ensimmäinen pomotaistelu
Star Ocean: The Last Hope on kaiken kaikkiaan hyvin epätasapainoinen peli. Se on seikka, mikä ei ole muuttunut mihinkään, enkä edes yritä kiistää sitä.

Pelissä on ylipitkiä luolastoja, joissa pääsee tallentamaan vain harvoin ja niiden vastapainoksi ylipitkiä välivideo- ja personal action (PA) -kohtauksia. Se on peli, jota ei vain kannata ryhtyä pelaamaan, jos pitää poistua kotoa tiettyyn aikaan tai päästä ajoissa nukkumaan. Joudun siis miettimään tarkkaan, missä välissä sitä pelailen, mikä on pikkuisen ärsyttävää. Helpotusta tuo se, että peli on tuttu, joten muistan osittain, missä kohtaa on syytä lopettaa, jos ei halua myöhästyä muista jutuista.

Näiden lisäksi pelissä on kullekin päähahmolle oma ylimääräinen loppunsa, jonka saa, jos on onnistunut lämmittelemään suhdettaan heihin riittävästi. Tämä lämmittely tapahtuu PA-kohtauksien ja niissä tehtävien valintojen perusteella (asiaan voi vaikuttaa parilla muullakin jutulla). Koska haluan saada kaikki loput yhdellä pelikerralla (minulla ei ole nyt aikaa useampaan), joudun pelaamaan peliä opasta kurkistellen. Tylsää mutta taivuin tähän, koska oma järkeilyni ei vain riitä kaikkeen, enkä halua mokata.

Valmiina lämmittelemään Reimiä ja Faizea
Yksi ärsytyksen aihe minulle pelissä ovat myös taistelut. Kuten sanoin; en ole hyvä niissä. Tämä on varmasti enemmän omaa vikaani kuin pelin, mutta turhautumista se ei poista. Tavalliset kartalla vastaan tulevat monsterit hoituvat pääasiassa ihan kohtuullisen hyvin. Tosin vihaan tässä pelissä kaikkea, mikä lentää tai mikä taistelee muuten matkan päästä.

Pelaan enimmäkseen Edgellä ja jonkin verran Faizella, koska satun pitämään miekan heiluttelusta. Joskus tiukoissa tilanteissa joudun vaihtamaan Reimiin, joka pysyttelee jousensa ansiosta kauempana vihollisista. Muistelisin käyttäneeni muitakin hahmoja pelin loppupuoliskolla, joten nähtäväksi jää, keiden taistelutyyliin lopulta mielistyn.

Tuorein ärtymyksen aiheeni ovat kuitenkin olleet pomotaistelut. Pari ensimmäistä sujuivat leikiten, mutta pelin kolmas pomo-ottelu aiheutti minulle jo ensimmäisellä kerralla harmaita hiuksia eikä ollut helppo nytkään. Suurin kiukkuni kohdistuu Lymleen, jonka pitäisi olla joukon parantaja mutta joka ei vain tajua käyttää taitojaan. Viimeisimmissä pomotaisteluissa olenkin siis siirtynyt suosiolla pelaamaan itse Lymlellä ja juoksentelemaan jossain vihollisen takana sauvaa heilutellen. Se tuntuu olevan ainoa tapa pitää porukka hengissä. En tykkää parantajan pelaamisesta, mutta näyttää siltä, etten muuten saa rämmittyä noita taisteluita läpi.

Positiivisen puolella mennään


Reimi
Vaikka Star Ocean: The Last Hope on jo nyt varhaisessa vaiheessa onnistunut herättämään sekä positiivisia että negatiivisia tunteita ja muistoja, olen optimistisella kannalla. Tiedän nyt jo ennakkoon, missä kohdissa peliä käpy meinaa kärähtää, joten osaan ottaa ne rauhallisemmin ja pitää tarvittaessa taukoa. En yleensä tykkää lopettaa pelikertaa keskelle luolastoa, mutta tämän pelin kohdalla se voi hermojen kannalta olla viisasta. Pyrin siis aktiivisesti ehkäisemään negatiivisuutta ja ruokkimaan positiivisuutta.

Pelissä on paljon sellaista, mistä nautin ja yhdeksi tärkeimmäksi seikaksi haluan nostaa hahmojen välisen kanssakäymisen. Jos tykkää animesta, hahmoja on hauska seurata myös tässä pelissä. Jos taas ei tykkää, ehkä kannattaa harkita pelivalintaansa uudemman kerran. Minä kuitenkin nautin niin hölmöstä hupailusta kuin vakavammistakin kohdista. Yleisesti ottaen tosin siedän huonosti japanilaisten roolipelien sankareiden angstivaihetta, joten katsotaan, miten saan sen tällä kertaa nieltyä. Ehkä kertyneet ikävuodet auttavat tässä?

Joka tapauksessa pelaamisen on tällä hetkellä innostuksesta latautunutta. Haluan tutustua hahmoihin entistä paremmin ja nähdä uusiksi kaikki hauskat kohtaukset. Tästä tulee upea (avaruus)matka!

Seuraa myös somessa!

https://www.instagram.com/levelupblogi/ https://twitter.com/Afeni84


https://www.pelit.fi/

Ei kommentteja