Final Fantasy IX -päiväkirja osa 12: Kun peli päättyy

Jokaisella pelillä ja pelikerralla on loppu. Valitettavasti näin on myös Final Fantasy IX:n kohdalla. Nautin pelin pelaamisesta niin paljon, että tavallaan aina salaa toivon, ettei se loppuisikaan. Toistaiseksi jokaisella kerralla loppu on silti tullut vastaan. Tässä postauksessa käsittelen pelin lopun jälkeisiä ajatuksia ja sitä, oliko tässä pelikerrassa jotain erilaista.



Final Fantasy IX tuntui tällä kertaa hujahtavan ennätysnopeasti. Aloitin pelien marraskuun 2017 lopussa ja olin pelannut sen läpi ennen tammikuun 2018 puoliväliä. Pelitunteja kertyi 50-60. Joku toinen toki pelaa tuollaisen tuntimäärän viikossa (minäkin yleensä uuden Final Fantasy -pelin kohdalla), mutta itselleni tällainen n. 1,5 kuukauden rykäisy tuntui poikkeuksellisen nopealta. Peli oli tavallaan ohi, ennen kuin ehdin kunnolla tajuta.

Nopeahkoon etenemiseen vaikutti varmasti useampi asia. Yksi juttu on pelin tuttuus. Aikaa menee vähemmän, kun tietää tasan tarkkaan, mitä on tekemässä. Uuden pelin kohdalla tunteja saa niin sanotusti haaskattua pyörimiseen ja ihmettelyyn (ei se kyllä oikeasti ole haaskausta, siinä on oma viehätyksensä). Tällä kertaa kohdalle osui myös elämäntilanne, jossa aikaa pelaamiseen oli tavallista enemmän. Samaan aikaan käsikirjoitus oli hengittelytauolla ja elämässä ankeutta, jota olin mieluusti ajattelematta. Peliin uppoutuminen tarjosi tilaa ottaa happea ja rentoutua. Final Fantasy IX on ennenkin ollut minulle pakopaikka, kun elämä potkii päähän. Tuttuun syliin oli jälleen kerran siis turvallista palata ja antaa fantastisen maailman pyyhkiä murheet pois.

Oliko tämä kerta erilainen kuin aiemmat?


Final Fantasy IX
Jokainen pelikerta on uniikki siinä mielessä, että se tapahtuu aina erilaisessa elämäntilanteessa. Kun pelasin Final Fantasy IX:ää ensimmäisen kerran, olin teini-ikäinen. Sen jälkeen olen pelannut pelin useamman kerran 20-30:n ikävuoden välissä ja nyt vielä päältä kolmekymppisenä. Omalla kohdallani ikävuosien karttuminen on vaikuttanut siten, että pelin hahmoja tarkastelee eri tavalla eri-ikäisenä. Olin hyvin musta-valkoinen teini mutta nykyisin koen olevani vähän avarakatseisempi ja ymmärtäväisempi ihmisenä. Laveampi tarkastelutapa avaa hahmojen motivaatioita ja taustavaikuttimia uudella tavalla.

Ensimmäinen pelikerta menee minulla myös usein maailmaa ja tarinaa ahmiessa. En pysty sisäistämään kaikkea yhdellä kerralla vaan pienet nyanssit jäävät minulta pimentoon. Tilanne oli sama teinivuosina eikä tähän ikä ole valitettavasti tuonut helpotusta. Siinä, ettei kaikkea hahmota kerralla, on hyvät puolensa, koska seuraavilla pelikerroilla voi sitten saada pelistä irti jotain uutta. Valitettava puoli taas on se, ettei niille seuraaville pelikerroille ole välttämättä kunnolla aikaa, joten kokemus pelin tarinasta ja maailmasta jää monesti pintaraapaisuksi.

Tässä mielessä Final Fantasy IX on poikkeus. En sano olevani asiantuntija sen suhteen, mutta olen hinkannut peliä niin innokkaasti, että koen tuntevani sen hyvin. Olen siinä mielessä laiska pelaaja, etten juuri koskaan suorita peleissä kaikkea mahdollista, en FFIX:ssäkään, mutta väitän silti imeneeni aimo annoksen tietoa pelistä sen pelikerroilla ja taustatietoja muuten vain lukiessani.

Silti tämäkin pelikerta onnistui tarjoamaan minulle jotain uutta. En löytänyt enää uusia paikkoja tai keskustelunpätkiä ei-pelattavien hahmojen kanssa (mikä ei tietysti tarkoita, etteikö sellaisia voisi edelleen olla), mutta tällä kertaa koin hyppääväni nimenomaan hahmojen sisäiseen maailmaan. Teininä paloin intoa Zidanea, Garnetia ja Viviä kohtaan, mutta tällä kertaa erityisesti Steiner teki minuun vaikutuksen. Edellisellä kerralla ihastuin Eikoon enkä edelleenkään voi olla pitämättä hänestä. Quina tuntui myös kiehtovammalta kuin ennen, mutta Freya ja Amarant jäivät yhä etäisiksi. Ehkä heidän vuoronsa on sitten jollain myöhemmällä pelikerralla?

Pelaajana kiinnyn usein hahmoihin ja koen ylipäätään kiinnostavat hahmot tärkeiksi pelille. Juuri tästä syystä tämä pelikerta oli erityisen voimakas. Pääsin taas lähemmäs suosikkipelini hahmokaartia. Se on aihe, johon voisin uppoutua loputtomasti, jos muut pelit eivät samaan aikaan polttelisi takataskuissa.

Final Fantasy IX tarjosi rentoa eläytymistä ja ripauksen suorituspaineita


Final Fantasy IX
FFIX:n PlayStation 4:n versioon on lisätty palkintopystit eli trophyt. En ole mielestäni niiden perään mitenkään erityisesti, mutta kyllähän se kivalta tuntuu, kun virtuaalipysti ilmestyy virtuaalihyllyä koristamaan. Hei, olen saavuttanut jotain!

Jostain syystä peliin ei kuitenkaan ole lisätty palkintoja, joita saa ihan vain juonessa edetessä. Näitä on monissa peleissä ja luen kyllä tarinan läpipelaamisenkin jonkinlaiseksi saavutukseksi. Vaikka nämä palkinnot eivät suoranaista ponnistelua vaadi (varsinkaan silloin, kun peli on tuttu), ne ovat mielestäni kivoja. Niiden puuttuminen siis harmitti aidosti.

Sen sijaan FFIX:n palkintopystilista tarjoili aimo kasan haasteita. Osaa en edes viitsinyt lähteä tavoittelemaan, koska joukossa oli muun muassa sellainen hirvitys kuin 1000 onnistunutta hyppyä putkeen naruhyppelyssä, joka on FFIX:n minipeleistä ylivoimainen inhokkini. Koordinaatiokykyni ei riitä kymmeneen peräkkäiseen onnistuneeseen hyppyyn, saati sitten tuhanteen. Kaipa se paranisi, jos jaksaisin vain yrittää tarpeeksi, mutta minulla on parempaa käyttöä ajalleni.

Heivasin siis liian isot haasteet suosiolla romukoppaan, koska en todellakaan kaivannut stressiä pelistä, jonka oli tarkoitus olla kiva kokemus. Silti huomasin suorittavani jälleen kerran into piukeana Chocobo Hot & Coldia, joka taas on minipeleistä suosikkini. Hieman yllättäen Twitterissä sain kuulla, etteivät kaikki tuosta maanisesta maan kaivelusta tykkääkään. Kysymys enää kuuluukin, kuka on se outo.

Chocobolla tonkimisesta puheen ollen isoin harmistukseni pelin parissa taisikin olla se, etten onnistunut kaivamaan esille Zidanen parasta asetta Shimmering Islandin jäänteistä. Olen sen yhdellä pelikerralla onnistunut löytämään ja tällä kertaa siitä olisi saanut trophyn, mutta onni ei ollut matkassani. Sorruin jopa lunttaamaan sijaintia niin kuvista kuin videoilta. Turhaan. 99 Dead Pepperistä, ja tallennuksen uudelleen latauksista niiden loppuessa, huolimatta en asetta koskaan löytänyt. Tämä jäi kaivelemaan niin paljon, että seuraavalla pelikerralla on pakko yrittää jälleen.

Zidanen aseen hankkiminen olikin se pelin varsinainen suoritusosuus, joka nostatti stressitasoja. Lopulta luovutin sen suhteen ja menin pelin läpi. Memoria ja viimeiset taistelut tuntuivat jostain syystä helpommilta kuin koskaan, vaikka käytin erilaista tiimiä kuin aiemmilla pelikerroilla. Tai sitten salaisuus oli juurikin siinä. Eiko on nimittäin suurenmoinen parantaja ja Amarant melkoinen jyrä taistelukentällä, kun hänen kehittämiseensä on panostanut. Aiemmin en ole oikeastaan antanut heille edes mahdollisuutta.

Kaiken kaikkiaan tarinan läpi kulkeminen oli jälleen kerran nautinnollinen elämys. Rakastan erityisesti pelin alkupuolta, kun totuus kaikessa karmeudessaan ei ole vielä valjennut. Kaikki on kevyttä ja kiehtovaa. Pelin alun tunnelma on kepeä, vaikka taustalla piilottelee suuria kysymyksiä ja syviä teemoja. Maailma on myös niin kuvakirjamaisen kaunis, että sitä haluaa vain ihastella ja ihmetellä. FFIX on yhtä aikaa eksoottinen lomamatka ja rento viikonloppu tutuissa oloissa.

Mitäs nyt?


Final Fantasy IX
Tavallaan otsikon kysymys on ehkä hassu, koska nyt on toukokuun loppu ja pelasin pelin läpi tammikuussa. Olen jo siirtynyt muiden pelien pariin ja listallani siten eteenpäin. Nyt pelauksessa ovat Xenoblade Chronicles 2 ja Final Fantasy XIII.

Vaikka mieleni askaroi jo toisissa maailmoissa ja pelattavien pelien lista on loputon, en ole valmis päästämään irti Final Fantasy IX:stä. Se on peli, joka sinetöi rakkauteni FF-sarjaa kohtaan. Se oli ensirakkauteni tässä pelisarjassa (joskin FFVII ja FFVIII olivat myös kovia ihastuksia), joten sillä on aina erityinen paikka sydämessäni. Olen varma, että palaan Gaialle vielä jonain päivänä uudestaan. Kenties löydän jälleen jotain uutta, ehkäpä jopa sellaista, mistä kannattaa turista blogin puolella.

Peli on kenties nyt ohitse, mutta ajatuksistani se ei katoa. Mikäli mielestäsi jokin sinua kiinnostava seikka jäi päiväkirjassa käsittelemättä, kerro asiasta joko kommenttiboksissa, laita minulle viestiä Pelit-lehden foorumilla tai vinkkaa Twitterissä.


Seuraa myös somessa!

https://www.instagram.com/levelupblogi/ https://twitter.com/Afeni84


https://www.pelit.fi/



PS. Muistathan käydä vastaamassa pelilaitekyselyyn!

Ei kommentteja