Pelit tuhoavat lapset ja parisuhteen - vai tuhoavatko?

On lauantai-ilta. Istun sohvalla läppärin kanssa kirjoituspuuhissa samaan aikaan, kun puoliso pelailee Xenoblade Chronicles 2:ta. Peliä, jota olemme jo paukuttaneet reilut 100 tuntia per nuppi. Mietiskelen viime päivinä sosiaalisessa mediassa vellonutta pelikeskustelua, joka sai alkunsa Daruden Facebook-päivityksestä. Aihetta ovat kommentoineet eri asiantuntijatahot erilaisista näkökulmistaan.



Toisaalta ehdotellaan kansanliikettä, joka pelastaisi suomalaiset lapset peliaddiktiolta, ja puhutaan pelaamisesta ongelmakeskeiseen sävyyn. Toisaalta pelikasvattajat ovat tuoneet oman maltillisemman ja ratkaisukeskeisemmän näkemyksensä lasten ja nuorten pelaamiseen. Näiden virallisesten tahojen lisäksi olen seuraillut yksityishenkilöiden ajatuksia aiheesta mm. Twitterissä. Jälleen kerran hämmästyin, miten monesti olen törmännyt pelien kauhisteluun ja pelaamisen kyseenalaistamiseen järkevänä harrastuksena.

En oikein tiedä, mitä kohkaamisesta pitäisi ajatella. Ehkä kaikkein eniten minua vain väsyttää. Teini-ikäisestä asti olen saanut perustella pelaamistani, joka on milloin ollut tytölle, ja myöhemmin aikuiselle naiselle, epäsopivaa tekemistä, milloin vahva merkki heikoista sosiaalisista taidoista ja milloin vaarallinen addiktio. Muiden mielestä. Yleensä sellaisten ihmisten, jotka eivät itse pelaa eivätkä juuri tiedä, miten pelit toimivat. He vain näkevät jotain, mitä eivät oikein ymmärrä, ja tulkitsevat sen tavalla tai toisella vääränlaiseksi tai jopa vaaralliseksi.

Tavallaan tajuan, että pelit voivat tuntua etäisiltä ja epäilyttäviltä, jos niistä ei mitään tiedä. On luonnollista vähän pelätä jotain vierasta. Kun pelottaa, on helpointa nostaa piikit pystyyn ja vetäytyä kuoreen tai hyökätä. Helpoin tapa ei silti välttämättä ole se paras. Joskus on ihan hyvä ottaa pelottavista asioista selvää. Pelaamisen kohdalla suosittelen tätä taktiikkaa.

Pelit lasten turmiona


Puhe tuntuu taas kerran keskittyneen siihen, millä tavoin pelit ovat haitallisia lapsille ja heidän kehitykselleen. Lasten peli-innostusta on jopa verrattu alkoholismiin, mikä on minusta jo varsin surullinen katsontakanta.

En kiistä sitä, etteikö lapsiperheissä voisi olla ongelmia pelaamisen kanssa. Pelaaminen on puuhaa, johon on helppo uppoutua täydellisesti. Pelimaailmat ovat kiehtovia pelasipa pelejä sitten yksin tai kavereiden kanssa. Usein pelin tapahtumat antavat myös paljon ajattelemisen aihetta, joten ne saattavat pyöriä mielessä myös silloin, kun ei pelaa. Toisaalta kyllä ne kiinnostavat kirjat ja elokuvatkin jäävät pohdituttamaan eikä kovin moni taida sitä pitää ongelmana.

Oma lukunsa ovat myös mobiilipelit, joista on iso osa perustuu mikromaksuihin ja pelaajan koukuttamiseen. Aikuisenkin voi olla joskus vaikea vastustaa puhelimen pelikutsuja, joten vielä hankalampaa se on varmasti lapselle. Tätä varten lapsella on vanhemmat, jotka auttavat pelaamisen rajaamisessa.

Silti on sanottava, että sympatiani asettuu lapsen puolelle, kun lukee tarinoita, joissa lapsen pelaaminen on rajattu yhteen tuntiin viikossa. Samoin ärsyttää muksujen puolesta, kun kuulee vanhemmista, jotka repivät piuhoja seinästä, kun vuorokauden ruutuaika tulee täyteen. Viis siitä, missä vaiheessa lapsen peli on menossa. Vaikka olen persoonana melko rauhallinen, minäkin flippaisin, jos puoliso vääntäisi sulakkeesta, kun minulla olisi pelissä tärkeä hetki meneillään tai tilanne vielä tallentamatta. Eikä tällä ole mitään tekemistä riippuvaisuuden kanssa. Samalla tavalla hermostuisin, jos töissä työkaveri tulisi deletoimaan kirjoittamani kokouspöytäkirjan juuri, kun olen saamaisillani sen valmiiksi. En muuten ole addiktoitunut kokouspöytäkirjojen naputtelemiseenkaan.

Lasten pelaamiselle on siis hyvä asettaa rajat, siinä olen ehdottomasti samaa mieltä Daruden ja kumppanien kanssa. Rajoja asettaessa olisi kuitenkin hyvä ymmärtää harrastuksen erityispiirteet. Jos pelaaminen ei niin kiinnosta, voi aiheeseen perehtyminen tietysti olla vähän tylsää, mutta vanhemmuuden myötä sitä joutuu opettelemaan monia muitakin juttuja, jotka eivät ole oman intressilistan kärkipäässä. Asiaan perehtymisessä on myös se hyvä puoli, että ymmärtämällä pelejä ja pelaajia, voi tehdä rajauksia, jotka eivät todennäköisesti aiheuta viikottaisia raivareita.

Pelit parisuhteen pilaajana


Omassa tuttavapiirissä pelaaminen on puhuttanut myös parisuhteen kannalta. Puolison pelaaminen tuntuu aiheuttavan joillekin ahdistusta. Pelaaminen on kuulemma pois yhteisestä ajasta, vaikka esimerkiksi salilla tai kaverin kanssa käyminen kahvilla ei sitä ole. En oikein näe eroa näissä. Jokaisessa tapauksessa henkilö harrastaa itselleen mieleistä asiaa. Toisekseen olen useamman kerran saanut kuulla aikuisen pelaamisen olevan lapsellista puuhaa.

Olen kirjoittanut tästä aiheesta aiemmin mm. postauksessa Mitä pelaaja odottaa puolisoltaan?. Moni toivoisi ainakin sitä, ettei puoliso pitäisi pelaamista ongelmaisena silloin, kun se ei sitä ole. Minua jaksaa hämmentää edelleen, mikä saa näkemään aikuisten pelaamisen typeränä ja lapsellisena asiana, vaikka osa peleistä suunnataan selkeästi aikuiselle yleisölle. Selvää on, etteivät K-18-pelit kuulu lasten pelattavaksi, eivätkä kaikki matalammankaan ikärajan pelit sovellu lapsille. Nämä pelit on tarkoitettu vanhemmille harrastajille, joista osa jopa pelaa ammattimaisesti.

Totta kai aikuisissakin on ongelmallisia pelaajia, joilla ajankäyttö ei pysy hallinnassa. Sen lisäksi on aikuisia, joilta esimerkiksi ravinto- ja liikunta-asiat lähtevät näpeistä. Kukaan ei silti sano, että syöminen ja urheilu ovat lähtökohtaisesti vaarallisia ja koukuttavia harrastuksia, joihin pitäisi kansanliikkeellä puuttua. Mikä tahansa voi olla pahasta, jos sitä tekee liikaa. Oleellista on löytää tasapaino. Ja jos eri asioiden tasapainotuksessa on ongelmia, kyse tuskin on vain yhdestä harrastuksesta vaan yksilön elämän haasteet ovat jossain syvemmällä. Oireilu vain tapahtuu ylitse menevän harrastuksen kautta.

Mikä avuksi, jos tilanne tuntuu hankalalta?


Toisinaan voi olla niin, ettei pelaaja näe harrastuksessaan ongelmaa, mutta vanhempi tai puoliso on asiasta eri mieltä. Usein ehdottomuus ja vaikkapa piuhojen repiminen seinästä ovat kuitenkin huonoja ratkaisuja. Sen sijaan puhuminen voi viedä pitkälle.

Jos tuntuu, että läheisesi pelaa liikaa tai pelaaminen on muuten toksista, istu pelaajan kanssa alas rauhallisena hetkenä ja kysy, mikä pelissä viehättää niin paljon, mitä siinä tapahtuu, miten se toimii ja kenen kanssa sitä pelataan. Sen jälkeen ole hiljaa ja kuuntele, mitä toinen sinulle kertoo. Tämän jälkeen saat toki esittää tarkentavia kysymyksiä. Alat mahdollisesti ymmärtää pelaamista hieman paremmin.

Jos sinulla edelleen on tunne, että läheisesi elämän eri alueet eivät ole tasapainossa ja pelaamisen takia vaikka yöunet jäävät vähiin, keskustelua on syytä jatkaa. Säännöistä kannattaa pyrkiä sopimaan yhdessä siten, että molemmat voivat ne allekirjoittaa. Tähän nyt toki vaikuttaa lapsen ikätaso, mutta mitä vanhempi lapsi, sitä enemmän hänen omia ehdotuksiaan kannattaa ainakin kuunnella. Myös aikuisen läheisen omaa näkemystä on syytä kuulla.

Monissa peleissä on esimerkiksi matseja, jotka kestävät tietyn aikaa. Silloin voi sopia, montako matsia on sopivaa pelata yhdellä pelikerralla. Toisissa peleissä on tallennuspisteitä, joissa tilanteen saa "seivattua". Tällöin voidaan sopia esimerkiksi summittaisesta ruutuajasta, jonka loppupuolella vanhempi muistuttaa, että seuraavalle tallennuspisteelle sitten lopetetaan. Näin todennäköisesti vältetään jo isompia raivareita, kun pelaajan peli ei keskeydy väärässä kohdassa ja menetyksiä tule äkillisen lopettamisen takia. Aikuisten osalta taas veikkaan, ettei muistuttelua tarvitse niin paljon tehdä, mutta joskus voi olla hyvä keskustella siitä, miten paljon kumpikin suhteen osapuoli voi käyttää aikaa omiin juttuihinsa ja mikä aika on yhteistä.

Suosittelen myös lämpimästi tutustumaan pelaamiseen konkreettisesti joko kokeilemalle sitä itse tai edes istahtamalla pelaajan viereen. Joitain pelejä voi pelata yhdessä sohvalla vierekkäin napottaen. Vaikkei pelaaminen tuntuisi ihan omalta jutultasi, läheisellesi sinun osallistumisesi voi merkitä todella paljon, oli sitten kyse lapsesta tai aikuisesta. Lisäksi yhdessä tekemällä voit oppia lisää paitsi peleistä, myös läheisestäsi, ja kukapa meistä nyt ei haluaisi omia rakkaitaan tuntea vieläkin paremmin.

Kun olet nähnyt, mitä peleissä tapahtuu, sinun on helpompi myös keskustella läheisesi kanssa aiheesta jatkossakin. Meillä pelataan paljon ja puhutaan peleistä sekä niissä tapahtuneista asioista yhtä lailla, todennäköisesti enemmän kuin monet höpisevät tv-sarjojen käänteistä. Tällä tavoin pelaamisesta tulee yhteinen kokemus myös silloin, kun emme pelaa yhdessä. 

Mainittakoon, että pelaamisesta huolimatta teemme monia muitakin asioita. Pelaamisen lisäksi onkin hyvä muistaa muu elämä. Riittävä lepo, terveellinen ravinto ja liikkuminen sekä velvollisuuksista huolehtiminen ovat kaikki tärkeitä. Kun nämä osa-alueet ovat kunnossa, lienee jokaisen luvallista tehdä sitä, mistä eniten sattuu nauttimaan. Tämä koskee myös lapsia.

Pelaavien lasten vanhemmille suosittelen ilmaisen Pelikasvattajan käsikirjan lukaisemista. Haittaa siitä ei varmasti ole niillekään, joiden aikuinen läheinen pelaa.

Meillä lauantai-ilta on edennyt rauhallisesti. Kymmenen pintaan puoliso lopettelee pelaamista ja minä valmistaudun sulkemaan läppärin. Sunnuntaina on aikainen herätys puolison työpäivän vuoksi. Minulle se tarkoittaa yksin vietettävää hengailupäivää kotona. Aion hoitaa kasan kirjoitushommia ja kotitöitä pois alta. Sen jälkeen tartun ohjaimeen ja sukellan vuorostani Xenoblade Chronicles 2:n maailmaan. Olen seikkailuni ansainnut.

Lue myös


Mitä pelaaja odottaa puolisoltaan?
Peliriippuvainenko?
Mitä tehdä, kun puoliso ei tykkää pelaamisesta?

Seuraa myös somessa!

https://www.instagram.com/levelupblogi/ https://twitter.com/Afeni84


https://www.pelit.fi/

Ei kommentteja