Takapajulan taustapiru ja pelastava palkkiometsästäjä

Perjantai hujahti mukavasti Helsingin reissulla, mikä myös tarkoitti sitä, että peleistä puhuttiin paljonkin, mutta niitä ei ehtinyt pelaamaan. Metaharrastamista siis. Mielenkiintoiset keskustelut johtivat kuitenkin siihen, että saatan saada blogiin myös vierailijoiden artikkeleita. Varmaksi en vielä lupaa, mutta ilmassa leijuu sensuuntaisia huhuja. Katsotaan, miten käy ;)

Mutta niin... lauantaikin uhkasi mennä pelittömälle linjalle, kun hihhuloin terrakottasotilaiden seassa Tampereella. Tulimme kuitenkin kotiin seitsemän aikoihin illalla ja yhdeksältä intouduin avaamaan PS2:n, vaikka alun perin oli tarkoitus tuijotella töllöstä V niin kuin verikosto.

Koska JRPG:t eivät koskaan ole yhden illan sutaisu vaan pikemminkin pitkähkö parisuhde, meni lauantaikin uskollisesti jo hieman tutuksi tulleen kumppanin kanssa. En osaa vielä määritellä suhdettamme tarkkaan. Pidän ja en pidä, sillä nelosessa moni asia on paremmin, mutta kolmosessa viehättää uutuus (siis uutuus minulle, itse pelihän on nykymittapuulla jo ikivanha :P). Tosin tunnettu fakta on, ettei vaihtamalla parane, joten... Yritän silti hoitaa masokististä haluani pelata nelonen uudestaan tahkoamalla kolmosta silmät soikeina innosta.

Oikeastikin haluan tykätä SO3:sta, koska tykkäsin sarjan uusimmasta tuotoksestakin. En ole kuitenkaan vielä onnistunut muodostamaan selkeää mielipidettä... joskaan en voi sanoa, että peli mitenkään erityisesti ärsyttäisi ja tylsistyttäisi minua. Tällä hetkellä sen isoin ongelma tuntuu olevan, että neloseen on tehty hyviä muutoksia, joiden puute kolmosessa sylettää. Se taas ei ole pelin vika vaan minun. Mitäs pelasin nelosen ennen kolmosta.

Mutta niin, peli jatkui takapajulaplaneetalla, jonne olin joutunut paettuani muukalaisten hyökkäystä. Harmikseni Sophia päätyi jonnekin muualle, joten sain seikkailla yksinäni. Ensimmäinen pusikko ei tarjoillut kummoisia haasteita ja EXP:kin tuli turhan nihkeästi. Maisemat olivat ihan ok, mutta tunsin epätoivoa kartan lukemisen ja metsässä liikkumisen suhteen. Mielestäni minulla on kohtalainen suuntavaisto, mutta nyt olin menossa koko ajan väärään suuntaan. Varsinkin sen jälkeen, kun keksin, että kameraa voi sittenkin kääntää. Tyhmä minä, pelin alusta asti olen yrittänyt veivata sitä oikealla tatilla, mutta eilen minulle selvisi, että kamera toimiikin R1- ja L1-napeilla. Ehkä joskus olisi ihan fiksua tavata niitä ohjekirjojakin muutenkin hahmojen osalta...

Noh, takapajulaplaneetalta löytyi takapajulakylä, joka oli salaperäisen Nortonin ikeen alla. Norton oli saanut kyläläisiä katoamaan ampumalla heitä omituisella aseella, ja osa nuorista oli jopa liittynyt tämän kovin ikävän häiskän puolelle. Kyseessä oli selvästikin erittäin vaarallinen heppu, joten oli ainoastaan luontevaa, että ohjastamani teinipoika halusi mennä ottamaan erää tämän kanssa.

Okei, Faytilla oli valinnalleen oikeasti ihan pätevä motiivi. Sitä paitsi pahiksen kyykyttäminen tarjosi samalla tilaisuuden perehtyä taistelusysteemiin paremmin. Sain jo vähän tuntumaa, miten erilaisia taisteluja kannatti hoitaa ja kokeilemaan Bonus Battle -systeemiäkin. Sekin on vähän kökömpi versio nelosen Bonus Boardista, mutta ihan kiva juttu joka tapauksessa.

Könysin tieni Nortonin luokse raunioiden läpi ja sain haalittua koriini kivasti mustikoita ja muita ah-niin-tarpeellisia marjoja, joita minulla ei ollut varaa ostaa riittävästi. Tyytyväisenä siis astelin pahiksen pesään ja valmistauduin joko sniikkaamaan ulos tai tarvittaessa (= todennäköisemmin) painimatsiin.

Jälkimmäinen arvaus osui oikeaan, mutta ilokseni en joutunutkaan yksin pistämään hanttiin herra Olen-paha-koska-olen-pahalle. Paikalle nimittäin ilmestyi mies, joka luultavasti tulee roikkumaan tiimissäni koko loppupelin ajan.

Kuva: www.cosplayisland.co.uk
Cliff Fittir saapui pelastamaan päiväni (ja nahkani). Mies vaikuttaa vähän palkkiometsästäjätyypiltä ja ehkä myös hitusen omahyväiseltä. Hänessä oli ihan himpun verran jotain samaa kuin Final Fantasy XII:n Balthierissa, muttei hän silti sydäntäni välittömästi varastanut. Jokin herrassa nimittäin tökkäisi ja pahasti, en vain vielä osaa määritellä sitä jotain tarkemmin.

Jostain syystä Cliffin ulkonäkö toi minulle mieleen FFVII:n Cloudin, vaikka tarkemmin katsottuna eivät he nyt niin samannäköisiä ole. Mielikuva on kuitenkin mielikuva ja voi vaikuttaa myös mielipiteeseen. Toisekseen herran jykevät lihakset eivät tehneet minuun vaikutusta. Olen outo ja valitsen koska tahansa kukkakepin mieluummin kuin lihaskimpun (paitsi, että Crisis Coren Angealin kohdalla voisin tehdä poikkeuksen...). Siis juu, kyllä pelihahmoilla saa lihaksia olla, mutta suuret lihakset eivät vain miellytä silmääni, joten ehkä Cliff sitten ylitti rajan.

Voi myös olla, että opin Cliffistä pitämään, kun ei hänessä oikeasti ole mitään varsinaista vikaa. Ainoastaan minun epämääräinen fiilikseni. Joka tapauksessa hän tarjosi Faytille tien pois takapajulaplaneetalta. Se on kuitenkin vasta seuraavan postauksen tarina, sillä lopettelin pelaamisen tuohon kohtaan. Mielenkiinnolla jään odottelemaan seuraavia käänteitä :)

Ei kommentteja