Hitaasti hyvä tulee... vai tuleeko?

Eilen tuli aloitettua peli, jonka hankin jo useampi kuukausi sitten. Peli on seissyt hyllyssä, koska en vain ole saanut itseäni niskasta kiinni sen suhteen... ja toisaalta ensin ajattelin pelaavani ykkös- ja kakkososat pois alta. Toisin nyt kuitenkin kävi. Varoituksen sanana, että tätä peliä koskevat postaukset voivat sisältää spoilereita, jos peli ei ole valmiiksi tuttu.

Kyseessä on siis PS2-peli Star Ocean: Till the End of Time. Uutena en enää onnistunut peliä mistään löytämään, joten jouduin tyytymään käytettyyn. Siitäkin oli kotelo rikki, joten vaihdoin tilalle Final Fantasy X:n kotelon, sillä se oli ainoa kahden levyn kotelo, joka löytyi "ylimääräisenä". Meillä on siis FFX kolmeen kertaan hankittuna, koska vanha PS2:ni aikoinaan rikkoi kyseisen pelin ja ostin sen sitten uudestaan. Miehellä taas oli luonnollisesti oma kappale jo hyllyssä.

No, nyt rikkinäisen pelin kotelo pääsi hyötykäyttöön. Harmillisesti tuo Bonus disk -tarra ei kuitenkaan suostunut irtoamaan, mutta ehkä pääasia on, että ylipäätään onnistuin tuon kyseisen pelin haalimaan kokoelmani jatkoksi. Mutta se tästä hifistelykitinästä. Aina ei vain kaikkea saa täydellisenä, kun havahtuu jonkin pelin kiinnostavuuteen vuosia liian myöhään.

Star Ocean: The Last Hopen jälkeen tämän pelin alku tuntui suorastaan matelevalta. Siinä missä SO4 pamauttaa heti kortit pöytään ja heittää pelaajan toimitaan (joskin pitkähkön alkuvideon jälkeen), SO3 luo illuusion hengailusta ja hitaudesta. Kun peli käynnistyi, olin jokseenkin pihalla. Käytössäni oli kaksi hahmoa ja tehtävänä pööpöillä pitkin hotellia ilman, että mitään varsinaista päämäärää on annettu. Ihan tällaisiin alkuihin en ole tottunut ja kieltämättä olo oli hieman turhautunut. Onneksi kuitenkin reilun tunnin aloitussession lopulla alkoi jo tapahtuakin.

Muutama sananen hahmoista


Kuva: http://community.us.playstation.com
Fayt Leingod on mitä ilmeisemmin päähahmo. Yllättävää kyllä, hän ei aiheuttanut minussa ärsytysreaktiota viidessä minuutissa. Oikeastaan hän on tähän asti ollut ihan neutraali tapaus, ainakaan en inhoa häntä.

Faytista tiedän oikeastaan sen verran, että hän harrastaa pelaamista ja ilmeisen ahkerasti, koska sekä hänen (tyttö)ystävänsä että vanhempansa huomauttelevat asiasta. Hänen isänsä nimi on Robert ja äidin Ryoko, joten hänen voisi olettaa olevan puoliksi japanilainen.

Kovin syvällistä tietoa kaverista ei vielä ole, mutta eiköhän asioita ala paljastua lisää, kunhan pääsen pelissä eteenpäin.


Kuva: Photobucket
Sophia Esteed esiteltiin samaan aikaan kuin Fayt. Hän on nätti naapurintyttö, joka on päässyt lomalle yhdessä (poika)ystävänsä ja tämän vanhempien kanssa. Hän on selkeästi kiltti, mutta kuitenkin napakka tyttö, joka ei pelkää sanoa Faytille omaa mielipidettään... joka voi olla kärkeväkin. Kaiken kaikkeaan hän muistuttaa minusta hyvin paljon SO4:n Reimiä (vaikka oikeammin sanottuna Reimi kai muistuttaa häntä).

Sophian suhde Faytiin on hyvin samanlainen kuin Reimin suhde Edgeen. Selviä viitteitä ihastukseen on ilmassa, mutta tyttö kiistää kaiken, mieluiten jopa itseltään. Tunteiden myöntäminen olisi kai sitten jotain tosi noloa. Tällaiset "animepiirteet" vähän tökkäisevät, mutta kyllä niiden kanssa kuitenkin pystyy elämään. Ja luohan se tietysti hahmojen välille jonkinlaista jännitettä.

Kuva: behindthevoiceactors.com
Ehdin tavata myös kolmannen hahmon, Peppita Rossettin. Hänellä en päässyt pelaamaan, mutta minulla on vahva aavistus *köh*ohjekirja*köh*, että hän tulee liittymään vielä tiimiin. Tyttö on järkyttävä kälätin ja rasittava pomppuvieteri eli hän koetteli ärsytyskynnystäni välittömästi. Hänestä tuli mieleen SO4:n Meracle, mutta siedin kissatyttöä paremmin.

Peppita on siis sirkustaiteilija, joka odottaa juuri ensiesiintymistään. Hän on innokas ja iloinen, mutta myös nopea käänteissään, kärkäs sanomaan mielipiteensä ja tuntuu katselevan maailmaa ainoastaan omasta vinkkelistään. Faytiin hän vaikutti ihastuvan ensivilkaisulla, joten jonkinasteista kolmiodraamaa lienee luvassa. Tosin väitän Faytin kuitenkin kääntyvän ennemmin Sophian puoleen.

Peppitan tavatessa taisi myös tulla ensimmäinen PA-hetki (ehkä, en tiedä, onko ne tässä pelissä merkitty erikseen). En luultavasti kerännyt pisteitä kotiin, koska vastasin hänelle negatiiviseen sävyyn. En vain voinut hillitä itseäni, sillä toivoin vain likan pitävän suunsa kiinni.

Muista pelattavista hahmoista minulla ei ole vielä erityisempää tietoa. Kymmenen kappaletta heitä taitaa joka tapauksessa olla. Ja jos SO4 on tehty perinteitä noudattaen, veikkaisin, että myös tässä pelissä parhaat tulevat viimeisinä. Ei siis auta kuin odotella, josko joukkoon ilmestyisi hahmo, joka nappaa oikeasti.


Pieni purnaus pelattavuudesta

Oli pitkästä aikaa outoa siirtyä pelaamaan PS2:lla, mutta sinällään se ei kuitenkaan ollut ongelma. Esim. grafiikoiden puolesta ei ole oikeastaan valittamista. Pelin ulkoasu on ihan nätti, vaikka hahmoanimointiin tottuminen vie hetken.

Sen sijaan lievää ahdistusta aiheuttivat kuvakulmat ja erityisesti se, ettei niitä voi vaihtaa mielensä mukaan. Sitä on jo niin tottunut joka suuntaan pyörivään kameraan, että on hukassa, kun ei voikaan tarkastella maailmaa haluamastaan kulmasta. Tämä myös aiheutti pientä hakemista kontrollien suhteen.

Taistelututoriaali oli myös juttu sinänsä. Oikeasti siinä ei edes tullut mitään kovin monimutkaista, taisteleminen oli ehkä jopa vähän yksinkertaisempaa kuin SO4:ssä. Mutta! Hitsi vieköön niitä ohjeita! Olo alkoi olla todella typerä, kun tavaili niitä uudestaan ja uudestaan. Mieskin sanoi, että onpa yksinkertaiset asiat osattu selittää epäselvästi. En myöskään pitänyt siitä, että tutoriaalissa piti tehdä valintoja, millä näppäimillä haluaa jotain liikettä suorittaa. Siis häh? Eivätkö ne molemmat vaihtoehdot voi olla käytössä? Pelaaja voisi sitten tilanteen mukaan vaihdella tyyliään.

Uskoisin kyllä oppivani tämänkin taistelusysteemin käytön, koska nelosen ja ykkösen systeemit ovat sujuneet ihan kivasti. Ensimmäinen taistelu ei kuitenkaan mennyt erityisen hyvin, sillä Sophialle jäi vain 9 HP:a. Pitänee jatkossa miettiä hieman tarkemmin, millä tyylillä lähtee möllejä hakkaamaan. Näyttäisi siltä, ettei tytsiä kannata jättää yksin.


Loppukaneetti

Star Ocean: Till the End of Time alkoi hitaasti eikä täysin vakuuttanut pelattavuudellaan. Hahmoihin ei oikopäätä rakastunut, mutta eivät he silti herätä murhanhimoakaan. Grafiikat ovat aikakaudelleen ihan sopivan nätit ja niitä jaksaa kyllä katsella. Juonesta ei vielä tässä vaiheessa sen sijaan voi sanoa mitään.

Katselen siis vielä, nappaako peli tiukkaan otteeseensa vai päädynkö droppaamaan sen. Haluan kuitenkin antaa sille mahdollisuuden.

Ei kommentteja