Hei, olen Afeni ja harrastan pelaamista

Pelaajana sitä törmää aina aika ajoin kaikenlaisiin ennakkoluuloihin ja asenteisiin. Epäilemättä vastaavaa sattuu muidenkin harrastusten kohdalla, mutta koska kyseessä on peliblogi, puhun nyt tietenkin vain pelaamisesta. Toisinaan tulee sellainen olo, että haluaisi kiivetä pitkin seiniä, kun ihmiset eivät vain tunnu tajuavan... mutta onhan heilläkin toki oikeus mielipiteisiinsä.

Mitä kommenttia sitten on tullut vuosien varrella vastaan?
- Pelit ovat lapsellinen juttu, pelaajat ovat henkisesti kakaroita
- Pelit ovat vain pojille, ei aikuisille miehille eikä varsinkaan naisille
- Jos pelaat, olet riippuvainen ja tarvitset vieroitushoitoa
- Pelaaminen aiheuttaa ongelmia
- Pelit edistävät aggressiivista ja väkivaltaista käyttäytymistä
- Pelit tuhoavat parisuhteen ja pilaavat perhe-elämän

Kuulostavat varmaan hyvin tutuilta väittämiltä? Osa näistä on esiintynyt mediassa, osa on tullut vastaan keskustelupalstoilla, mutta osa myös pullahdellut tuttujen tai sukulaisten suista kesken kahvipöytäkeskustelun. Kun kommenttia lukee netistä tai lehdestä, siihen osaa vielä suhtautua olankohautuksella... ainahan jotakin virikettä syytetään jostain ikävästä asiasta. Sen sijaan väittelyyn joutuminen tuttavien kanssa on jo jokseenkin rasittavaa, oli kyse sitten työkaverista tai sukulaisesta.

Menemättä peleistä ja pelaamisesta tehtyihin tutkimuksiin ajattelin kommentoida kyseisiä väittämiä ihan vain omalta kannaltani. Minun näkemykseni ei ole absoluuttinen totuus, se on vain joukko yhden pelaajan ajatuksia. Ja jos sinä haluat kertoa oman näkemyksesi, jätä ihmeessä kommentti. Niitä on aina ilo lukea.


"Koska ajattelit aikuistua? Eikö sun pitäis jo kasvaa peleistä ulos?"

Niinpä niin. On olemassa selkeästi lapsille suunnattuja pelejä, mutta aika harvoin jaksan niiden parissa näperrellä. Viimeksi näin kävi eräässä työharjoittelussa, jossa oli tarkoituksenakin viettää lapsen kanssa aikaa häntä kiinnostavien aktiviteettien parissa. Välillä siis tuli tartuttua myös pleikkarin ohjaimeen ja pelailtua kaikenlaista. Näissä peleissä korvat hajosivat suomenkieliseen ääninäyttelyyn, mutta yhteinen puuhaaminen oli kuitenkin kivaa ja lapset selvästi saivat siitä enemmän irti kuin yksinään pelaamisesta.

Siksipä väitänkin, että edes lasten pelien pelaaminen ei ole aikuiselle liian lapsellista puuhaa. Vanhempien on hyvä viettää aikaa jälkikasvunsa kanssa. Tähän ajanviettoon sitten voi kuulua erilaisia asioita, kuten ulkoilua, retkeilyä, sukulaisvierailuja, askartelua, leipomista, kirjojen lukemista, mutta myös pelaamista. Jos lapsi on kiinnostunut peleistä, ei ole ollenkaan pahitteeksi istua hänen kanssaan konsolin ääreen ja tarttua itsekin ohjaimeen. Ensinäkin lapsi nauttii, kun saa opastaa vanhempaa ja olla asiantuntija, toisekseen hän ilahtuu, kun vanhempi on aidosti kiinnostunut asiasta, joka myös lasta kiinnostaa. Ja oikeasti on aika nastaa voittaa isä tai äiti vaikkapa rallipelissä. Vaikka vanhempi ei pelaamista niin omaksi jutukseen mieltäisi, voi lapsen kanssa pelaaminen silti avartaa omaa maailmaa ja antaa lisätietoa siitä, mitä sen oman mukulan päässä pyörii. Ei siis ollenkaan huono asia.

Itselleni kyseisessä harjoittelussa yhteiset pelihetket lasten kanssa tarjosivat suurenkin tietolähteen. Lapset kertoilivat asioistaan pelaamisen lomassa ja luottamussuhde rakentui kuin huomaamatta. Kun olin kiinnostunut lasten kiinnostuksenkohteista, saattoi minulle uskoutua vähän muustakin. Työn näkökulmasta homma siis toimi ja kaiken lisäksi työpäiväni olivat toisinaan turkasen hauskoja. Mikäs sen parempaa?

Mitä taas tulee peleihin, joita pelaan vapaa-ajalla? En pysty edes hyvällä tahdolla väittämään niitä lapsillisiksi. Peleissä voi olla väkivaltaa ja muita rankkoja aiheita, niissä ei ole ikärajaa turhan takia. Monesti taustalla voi myös olla päähenkilön kasvutarina, joka kiehtoo mieltä ja joka pakottaa pelaajankin ajattelemaan. Okei, pelejä voi myös paukuttaa eteenpäin vaivaamatta itseään filosofisilla, moraalisilla tai kasvatuksellisilla pohdinnoilla, mutta itselleni ainakin ne usein tarjoavat hyviä pohdiskelun aiheita.

Oma lukunsa ovat myös peleissä esiintyvät pulmat. Joissain on mietittävä, mikä on paras tapa ratkaista konfliktitilanne ja tekemällä ratkaisulla on myös seurauksensa. Jos valitset typerästi, voi myöhemmin käydä ikävästi. Muunlaisetkaan pulmatehtävät eivät välttämättä ole sen helpompia vaan saattavat vaatia melkoista aivonystyröiden vaivaamista, ennen kuin todella ratkeavat.

Tietysti on olemassa oma joukkonsa lapsellisia, typeriä tai jopa kyseenalaisia pelejä, mutta näillekin on aikansa ja paikkansa. Yleisesti ottaen en silti leimaisi pelejä, pelaamista tai pelaajia lapsellisiksi.


"Vain pikkupojat pelaa, ei aikuiset tosimiehet. Ja itseään kunnioittavat naiset nyt ei ainakaan pelaa!"

Tämä väite kulkee käsi kädessä edellisen kanssa, mutta leimaa lapsellisuuden lisäksi harrastuksen kuuluvaksi ainoastaan pojille. Miksi?

Osasyy on varmasti pelien teemoissa. Monien pelien teemat ovat ns. miehisiä eli sotaa, taisteluja, hirviöiden lahtausta, seikkailuja, autolla ajoa, kaupunkien rakentamista jne. jne. Toisaalta on koko joukko pelejä, jotka ovat aiheeltaan kenties keskimääräistä naisellisempia. On laulua ja tanssia, jumppaa, todellisen elämän simulaatiota ja ties mitä. Itse en tosin pidä tällaisesta jaottelusta miesten ja naisten peleihin... ehkä siksi, etten todellakaan näkisi itseäni pelaamassa "naisten pelejä". Ehkä Simmsiä voisin kokeilla, mutta Singstar on jo suoraan helvetistä ja tanssimaan minua ei ainakaan saada. Mieluummin heilutan miekkaa ja pelastan maailman pahiksilta, kiitos.

Voihan se olla, että pelit olivat joskus enemmän poikien harrastus, voi olla, että ovat edelleen, mutta yhtä hyvin ne sopivat viihteeksi myös aikuisille miehille ja naisille (ja niille pikkutytöillekin). Pelien tarjonta on tänä päivänä niin valtava, että melkein jokainen voi löytää jotain itselleen sopivaa. Karaokea rakastava kenties viihtyisi juuri sen Singstarin parissa, autopelit tarjoavat mahdollisuuden ralliajon huumaan ja seikkailuja janoava voi lähteä pelin avulla vaikka sitten pelastamaan sitä maailmaa. Ei tässä tarvita sukupuoli- tai ikärajoitteita. Enkä nyt sitten tarkoita, että pelien ikärajat pitäisi poistaa. Ne on hyvä olla olemassa, sillä niiden avulla voi jo hieman päätellä, kenelle kyseinen peli voisi sopia. Ei siis kaikille kaikkea vaan jokaiselle jotakin.

Olen siis itseäni kunnioittava nainen ja pelaaja. En näe jälkimmäisen mitenkään syövän pohjaa edelliseltä. Toisaalta en myöskään valitse pelejä itselleni sen mukaan, kummalle sukupuolelle ne on mahdollisesti suunniteltu vaan oman makuni.


"Pelaat miten paljon?! Sulla on kuule paha riippuvuus ja kohta hirveesti ongelmia ton asian takia!"

On olemassa peliriippuvaisia ihmisiä. Hemmetti vie, ihmisiä on kuollut pelien ääreen, kun mokomat ovat jättäneet syömättä, juomatta, nukkumatta ja käymättä vessassa. On myös tapauksia, joiden koulunkäynti, työt ja ihmissuhteet kärsivät pelaamisesta. En yritä kiistää tätä. Pelaaminen voi aiheuttaa lukuisia ongelmia ihmiselle, mutta ei sen takia, että kyse on juuri pelaamisesta. Ihan vastaavasti sama tyyppi voisi olla koukussa esimerkiksi alkoholiin. Toisille kehittyy vakava riippuvuus asioihin, toisilla homma ei vain pysy näpeissä, mutta se ei tarkoita, että sama asia olisi kaikille pahaksi. Suurin osa meistä osaa käyttää alkoholiakin ihan järkevästi.

Pelaaminen on harrastus siinä missä jokin muukin. Se ei ole hyvä tai paha, se vain on. Se voi toisinaan viedä paljon aikaa. Sitä ostaa uuden pelin ja pelaa koko lomansa into piukeana. Kun aamupala on ahdettu kitaan, käynnistetään kone ja paukutetaan menemään lounaaseen asti. Tankkaustauon jälkeen voi ahertaa päivälliseen ja sitten iltapalaan. Nukkumaan mennään, kun pelitilanne sallii tai on pakko esim. seuraavan päivän menojen takia. Työ- tai koulupäivänä uutuuspelin hinkuttaminen luonnollisesti jää vapaa-ajalle, mutta saattaahan se mielessä käydä myös päivän aikana.

Voihan tuo kuulostaa pahalle, mutta entäs, jos seuraat intohimoisesti jonkun kirjailijan tuotantoa. Uusi kirja julkaistaan ja se on saatava heti. Sen jälkeen kirja täytyy suorastaan ahmia, vaikkei satojen sivujen mittaista opusta saa luettua ihan hetkessä. Kappas, päivä hujahti jonnekin, kun päähahmon edesottamuksia oli niin koukuttavaa seurata sivu sivulta. Tai ilta venähti pitkäksi, kun oli pakko lukea "vielä yksi luku". Töissä tai koulussa ajatukset hairahtuvat aika ajoin kiintoisaan tarinaan, mutta hommat tulee silti hoidettua.

Kummassakin tapauksessa tilanne palaa normaaliksi, kun teos on saatu nautittua. Erona on ainoastaan, että kirjan ahmaisijaa ei kukaan syyllistä teostaan toisin kuin pelaajaa. Miksi? No, kirjojen lukeminen on sivistävää ja kehittävää. Sitä tulee pohdittua monenlaista ja lukutaitokin kehittyy, samalla voi myös oppia jotain uutta ja ajatusmaailma voi laajentua, kun päähahmo esittääkin aivan uudenlaisia näkemyksiä asioista. Lisäksi kirjan parissa voi kokea upeita tunne-elämyksiä ja päästä tilanteisiin, joita ei tosielämässä välttämättä kohtaisi. Aika hienoa vai mitä?

Tosin... pelaaminen on myös sivistävää ja kehittävää. Aivan erityisesti jälkimmäistä. Pelit ovat usein englanniksi, joten kielitaito kehittyy ja sanavarasto laajenee. Peli voi tarjota edellä mainittuja moraalisia pulmia pelaajan ratkottavaksi, mutta kehittää myös ajattelukykyä, kontrollia ja reagointikykyä. Ajatusmaailmakin voi kummasti laajentua, kun omat valinnat vaikuttavat siihen, miten maailma pelaajan hahmoa kohtelee. Kun peliin vielä eläytyy, on tarjolla melkoisia tunteita ja huimia tilanteita, joihin eläytyä.

Jep. Ei sitä eroa niin paljon ollutkaan.


"Mutta pelaajista tulee kouluampujia ja muita skitsoja. Pelaaminen tekee aggressiiviseksi hirviöksi."

Ei sitä käy kieltäminen, että jotkut massamurhaajat harrastavat pelaamista. Samat tyypit saattavat vielä kuunnella metallimusiikkiä ja pukeutua mustaan. Nuo kaikki asiat pitäisi ehdottomasti kieltää lailla, sitten voisimme elää turvallisessa maailmassa, jossa kukaan ei satuttaisi ketään.

Tai sitten ei.

Samoja asioita harrastavat mielenterveydeltään normaaleiksi luokiteltavat ihmiset. Itse asiassa suurin osa harrastajista on tällaisia. Vain pieni murto-osa on terroristeja, kouluampujia, massamurhaajia jne. Pelaaminen ei tee kenestäkään hullua tai väkivaltaista, vika on jossain paljon syvemmällä. Jos taas ihmisellä viiraa päässä valmiiksi, hän voi saada kimmokkeensa mistä tahansa. Voi olla, että jokin peli inspiroi häntä, mutta yhtä hyvin kyseessä voi olla lehtiartikkeli, tv-sarja tai naapurin vääränlainen naama.

Toki on sanottava, että pelit voivat joskus nostaa aggressiota. Joskus on tehnyt mieli paiskoa ohjain seinään, mutta en kuitenkaan ole tehnyt sitä. Rage quit on myös ihan tuttu juttu, kun homma ei vain suju. Kirosanatkin lentelevät aina ajoittain tiukassa bossimatsissa tai kiukku nostaa päätään, kun häviö osuu kohdalle. Tosin yhtälailla olen kuullut keuhkoamista urheilutapahtumassa, ompeluporukassa ja jopa kirjoituspiirissä. Kun jokin asia veetuttaa, se veetuttaa. Yleensä juuri asian sujumattomuus saa päässä naksahtelemaan ja ärräpäät karkaamaan huulilta.

Se ei ole vakavaa. Ei pieni hermostuminen tee kenestäkään aggressiivista hirviötä. Se kuuluu elämään. On hyvä oppia erottamaan terve höyryjen päästäminen ja sairas aggressio toisia kohtaan toisistaan.


"Ai, sun mies pelaa? Otan osaa, kantsii alkaa katella parempaa suhdetta  muualta ja älä nyt ainakaan penskoja hommaa sen kanssa."

Minä en olisi huolinut kumppania, joka ei pelaa. Silloin olisi riski, että toinen nalkuttaisi minulle pelaamisesta, vaikken edes käytä siihen viikottain mitenkään järjettömästi aikaa. Olen ollut suhteessa, jossa minun oli jätettävä pelaaminen, koska muuten olisin saanut kuunnella jatkuvaa arvostelua... siitä huolimatta, ettei pelaamiseni ollut toiselta osapuolelta pois sen enempää kuin hänen urheiluharrastuksensa minulta. Ei kiitos enää ikinä sellaista.

Kun puhutaan terveestä pelaamisesta (eikä siitä riippuvuussairaudesta, jota jo aiemmin käsiteltiin), ei sen pitäisi olla parisuhteessa ongelma. Paitsi jos ongelma on toisen osapuolen korvien välissä, hänen asenteessaan. On ihmisiä, jotka arvottavat erilaiset harrastukset omien touhujensa alapuolelle. Jos kuitenkin puolison pelaaminen pysyy järkevissä mittasuhteissa eikä aiheuta sen enempää ongelmia kuin leffojen katsominen tai Salkkarien tuijotus, kannattaa harrastusta vihaavan tarkistaa omaa ajatteluaan. Arvostaako ja kunnioittaako puolisoaan aidosti, kun ei voi hyväksyä tätä sellaisena kuin tämä on harrastuksineen päivineen? Onko hakeutunut suhteeseen vain voidakseen kyykyttää toista ja tehdäkseen tästä mieleisensä? Vai mikä mättää?

Perhe-elämän ja pelaamisen yhdistämisestä minulla ei ole henkilökohtaista kokemusta, koska lapsia ei meidän taloudessa ole. Nyt siis on hyvä tilaisuus tulla osoittelemaan sormella ja huutaa, etten tiedä mistään mitään, koska en ole äiti ;D

Uskallan silti epäillä, että perheelliselläkin on mahdollisuuksia pelata ja vielä ilman, että perhe siitä kärsii. Äidillä ja isällä saa olla omia harrastuksia, kunhan koko perhe otetaan huomioon. Jos oma harrastus sitten on pelaaminen, niin se on. Toinen osapuoli voi käydä vaikka säännöllisesti kahvilassa istumassa kavereidensa kanssa.

Ja niin, pelaamista voi harrastaa koko perheenkin voimin. Parhaimmillaan pelaaminen voi olla koko perhettä yhdistävä tekijä, ei perhe-elämän pilaaja. Asioihin voi suhtautua niin monella tavalla.

En yritä tässä sanoa, että kaikkien pitäisi harrastaa pelaamista tai pitää siitä. Ei tarvitse. Se ei ole kaikkien juttu. En minäkään tykkää juosta pallon perässä ja yrittää potkia sitä salkojen väliin. Joskus vain käy tympimään, kun omaa harrastusta parjataan ja osoitellaan sormella syypääksi siihen, tuohon ja tähän. Luultavasti en sanonut mitään, mitä joku muu ei olisi jo aiemmin huomauttanut, mutta olipahan pakko päästä taas kerran avautumaan.

Afeni kuittaa o7


8 kommenttia

  1. Olipas kiva postaus, täyttä asiaa. Huvittaa ku itteä ajattelee, minä ainaki oon välillä se pahempi osapuoli, varsinki tuo Tera ku on syöny ny kaiken mahdollisen vapaa-ajan. XD Ei oo edes cosseja huvittanu miettiä Frostbitea varten. Mut niin, pelaaminen on tätä päivää, mummut ja mummunmieliset, deal with dat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, välillä meilläkin menee niin päin, että mä vedän 9 tunnin peliputken ja toinen pelaa korkeintaan sen pari tuntia x) Ei ole siis sukupuolesta kiinni tuo.

      Ja pelattu on ennenkin kaikenlaista. Muutama vuosikymmen sitten ei vaan ollu pc- ja konsolipelejä, mutta peli se on pokeri ja Afrikan tähtikin :D

      Poista
  2. Jee, löysin lisää suomalaisten peliblogeja! :D Pitääpi alkaa seuraamaan! Ja onko tuo peruukkisi muuten sattumoisin Mirai Nikki -animen Yunon tukka? 8D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva, että tänne eksyy uusia tyyppejä ^^

      Ja juu, peruukki on Yunon tukka. Cosplay kuuluu myös harrastuksiin ja tuosta tykkään ihan yleisestikin.

      Poista
    2. Mirai Nikki fanejakin on kiva löytää :) Itse osallistun Frostbitessa Mirai Nikki ryhmäcosplayhin Keigo Kurusuna (nelosena) muun muassa ^^

      Poista
    3. Joo, ihan hirveän moneen faniin ei ole tullut törmättyä. Itsekin olisi tarkoitus Yuno heittää niskaan Frostbiten sunnuntaina :)

      Poista
  3. Hieno postaus! Tietokone- tai konsolipelaaminen ei ihan ole minun juttuni, vaikka joskus kovasti yritinkin siitä puoliväkisin kiinnostua. Kärsivällisyyteni ei vaan riitä tahkota samaa asiaa uudelleen ja uudelleen jos sattuu tekemään virheen tai kuukahtamaan... Ehkä en ole löytänyt sitä oikeaa peliä vielä, mutta toisaalta tykkään enemmän roolipelaamisesta porukalla kasvotusten.

    Saatan kyllä sen sijaan lukea samaa kirjaa tunteja putkeen, ja moneen kertaan, tai istua aamusta iltaan (tai illasta aamuun) koodaamassa jos into iskee. Ja stereotypioista huolimatta en ole hikinen pimeässä istuva epäsosiaalinen kolaa ja energiajuomia latkiva rasvatukkainen nörtti. Teekkaripiireissä tämmösiin ennakkoluuloihin ei sentään törmää, mutta joillekin puolitutuille minun koneen ääressä istumiseni on hirveä ongelma, se lihottaa, pilaan silmäni, ja eihän tämmöisellä nyt voi olla mitään sosiaalista elämää. Ja kun olen vielä nainen niin enhän minä saa edes töitä kun on niin miesten juttu tämä tietokoneala...

    Että tuttu aihepiiri silti, vaikkei juuri pelaamiseen liittyen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, ei se tietokoneella tai konsolilla pelaaminen kaikille istu. Itse taidan jossain määrin olla epäsosiaalinen jössikkä, kun naamatusten pelaaminen ei oikein iske ja mörppejäkään en pelaa, kun niissä *kauhistus!* voi joutua olemaan tekemisissä toisten pelaajien kanssa :D Toisaalta sitten saman konsolin ääressä voi istua kyllä katsomassa kaverin pelaamista tai ottaa jonkun omaa peliä seuraamaan, risiriitaista.

      Ja epäilemättä samat asiat näkyvät muissakin asioissa. Nainen ns. miesten aloilla töksähtää edelleen joillekin, vaikken kyllä tajua, miten tietokoneet on muka enemmän justiinsa miesten ala. Mietin sitä itsekin yhtenä vaihtoehtona, mutta sosiaalipuolelta tärppäsi koulupaikka, ennen kuin ehdin hakea x)

      Ihmisillä on kyllä kummallisia ennakkoluuloja "nörttejä" kohtaan. Välillä huvittaa, välillä ketuttaa. Pitää vissiin vain itse yrittää niitä stereotypioita rikkoa, kun ei muuten mene tutuille perille, ettei kaikki ole samasta muotista tai ylipäätään stereotyypin edustajia ole niin kamalan paljon.

      Poista