Lähdin syksyllä valloittamaan uutta vuorta ja tutustumaan Dragon Quest -sarjaan sen tuoreimman osan kautta. Matka oli pitkä ja polveileva, ajoittain joutuisa, toisinaan takkuinen. Luulin sen jo päättyneen, kunnes sain todeta, että osaltani se ei tule päätöspistettä saavuttamaan. Juuri nyt en tiedä, mitä ajattelisin pelistä ja sarjasta, mutta yritän silti tässä postauksessa selvitellä sekavia ajatuksiani.
Avasin blogissa jo syksyllä ensitunnelmiani Dragon Quest XI:n parissa. Lisäksi olen sivunnut peliä hahmovisuaaleja käsittelevässä postauksessa ja puhuessani suhtautumisestani mykkiin päähahmoihin. Jossain vaiheessa pohdin, että pelistä voisi kirjoitella enemmänkin, mutta se projekti jäi monestakin syystä. En esimerkiksi kokenut pelin hahmoja niin syvällisiksi, että olisin halunnut lähteä analysoimaan heitä. Se ei tarkoita, että hahmot välttämättä olisivat huonoja. Ne eivät vain nostattaneet sen suurempia intohimoja pintaan. Samaa voin oikeastaan sanoa myös tarinasta, taisteluista ja jopa musiikeista. Niinpä kirjoittaminen jäi.
Twitterissä olen jonkin verran purkanut ajatuksiani. Kuitenkin twiittien perusteella osalle seuraajista on voinut muodostua mielikuva, etten pitänyt Dragon Quest XI:stä erityisemmin. En halua jättää tällaista mielikuvaa leijailemaan, joten katsoin aiheelliseksi tarttua näppäimistöön ja jakaa muutaman ajatuksen pelistä. Mikään arvostelu tämä postaus ei silti ole, enkä välttämättä puhu tasaisesti pelin jokaisesta osa-alueesta.
Postaus sisältää jonkin verran juonipaljastuksia, joten luethan sen vasta, kun olet varma, etteivät ne haittaa sinua.
Hauska alkumatka
Käsittelin jo ensitunnelmiani pelin parissa omassa postauksessaan, mutta palataan niihin nyt silti lyhyesti.
Peli oli kaikin puolin helppo aloittaa, sillä se tuntui tutulta. Siinä mielessä tämä on hassua, etten ole pelannut ainuttakaan sarjan peleistä ennen yhdettätoista osaa. Toisaalta Dragon Quest -sarja nojaa vahvasti perinteisiin, joita on toistettu myös muissa japanilaisissa roolipeleissä.
Peli onnistui yhtä aikaa olemaan sekä uusi että tutun turvallinen, yllätyksetön mutta viihdyttävä. Veikkaan, että iso osa Dragon Quest -sarjan viehätyksestä perustuu juuri tähän tunteeseen.
Pelaaminen oli hauskaa eikä vaatinut isommin opettelua. Olen pelannut monia vuoropohjaisia japanilaisia roolipelejä, joten DQXI:n taistelusysteemiin oli helppo vain solahtaa sisään. Uutuutena pelissä oli mahdollisuus myös liikkua taistelun aikana vapaasti pelkän rivitanssin sijaan, mutta liikkuminen ei tuonut mitään lisäarvoa, joten lopetin sen käyttämisen aika pian. Ihan turhaa hifistelyä sellainen.
Kun mekaniikat olivat yksinkertaisia ja moneen kertaan käytettyjä, huomion pystyi keskittämään muihin asioihin, kuten tarinaan ja hahmoihin. Nämäkään eivät isompia yllätyksiä tarjonneet, mutta hauskuus tuli seuraavan käänteen arvailusta ja kliseiden tunnistamisesta. Tavallaan nautin tästä tasaisuudesta, joka ei aiheuttanut suuria tunnepurkauksia mihinkään suuntaan. Oli mukavaa ja sopivan haasteellista, ei ollut paineita. Vain minä ja peli (ja peliä vierestä seuraava puoliso).
Kun loppu ei tullutkaan silloin kuin toivoin...
Ensimmäisen kerran oletin pelin loppuvan, kun sitä oli takana reilut 40 tuntia. Juoni meni suuntaan, joka viittasi loppukähinöihin.
Toisaalta mieltäni kalvoi epäilys. Kaveri oli sanonut peliin uppoavan vähintään 80 tuntia, enkä uskonut olleeni häntä puolet nopeampi. En siis varsinaisesti yllättynyt, kun peli sitten jatkui, vaikka tavoiteltu Yggdrasil-puun huippu saavutettiin ja saatiin sinne piilotettu taikamiekka haltuun. Pahiskin kohdattiin sopivasti tuossa merkityksellisessä paikassa.
Tuohon kohtaan olisi tavallaan sopinut lopputaistelu, ja ehkä omalla kohdallani reilut 40 tuntia olisi ollut tarpeeksi tätä matkaa. Olin nauttinut maailman läpi kulkemisesta ja tapahtumien seuraamisesta. Olin viihtynyt hahmojen seurassa ja tarinan lumoissa. Paketti tuntui sopivan kokoiselta tuossa kohtaa.
Vaikkei pelin jatkuminen ollut suoranainen yllätys, se saattoi olla minulle pienoinen pettymys. Ehkä se oli jopa turhautumisen paikka. Minulle ei sinällään ole ongelma, jos peli on pitkä. Xenoblade Chronicles 2:een upposi älytön määrä tunteja eikä yksikään niistä tuntunut hukatulta tai turhalta. Dragon Quest -elämykseni kuitenkin tuntui sopivan mittaiselta siinä kohtaan, kun Yggdrasil-puulle saavuttiin ensimmäisen kerran. Kaikkiin kysymyksiini ei ehkä ollut vastattu, mutta tarina tuntui ns. riittävän täydeltä ja kokemus ennen kaikkea sopivan pituiselta.
Vaan toisin kävi ja eteenpäin oli jatkettava.
Synkeä vaellus
Kohdassa, jossa olisin voinut pelastaa maailman ja päättää pelin, jouduin tilanteeseen, jossa paha voitti ja minä hävisin. Käänne on sinällään mielenkiintoinen, jos kohta ei nyt mitenkään ainutlaatuinen, mutta ainutlaatuisuutta en tältä peliltä edes odottanut.
Kun päädyin vaeltamaan ilman hahmoporukkaani synkeässä pahuuden valtaamassa maailmassa, minua rehellisyyden nimissä tympäisi. Olin juuri saanut koluttua suurimman osan maailmasta läpi ja pystynyt pikamatkustamaan moniin paikkoihin. Nyt olin palannut lähtöpisteeseen ja jouduin vaeltamaan yksin vailla mahdollisuutta nopeisiin siirtymiin. Edessä oleva tie näytti loputtoman pitkältä ja itseään toistavalta.
Jatkoin eteenpäin, mutta innostus oli vaihtunut puurtamiseksi. Jouduin pakottamaan itseni, mutta olin päättänyt, että edes yksi peli tästä sarjasta on pelattava läpi. Pikku hiljaa sain porukan kerättyä takaisin kasaan yhtä hahmoa lukuun ottamatta. Myönnän, että siinä kohtaa olin jopa hieman järkyttynyt. Kyseinen tapahtuma oli jotain sellaista, mitä en ollut osannut odottaa. En ihan oikeasti arvannut, että yksi hahmoistani kuolisi. Se oli pysäyttävää.
Tuo kuolema myös jollain tapaa motivoi. Se antoi minulle uutta pontta jatkaa eteenpäin ja pyristellä kohti pelin loppua. Maailman vajoaminen tuhon partaalle ei ilmeisesti ollut riittävän paha juttu minulle, mutta kun peli riisti minulta kivan hahmon, kiukku iski pintaan. Pahiksen oli maksettava teoistaan.
Matka oli silti synkeä, ja monessa kohtaa minusta tuntui, etten enää jaksaisi. Jäin yhteen pomo-otteluunkin pidemmäksi aikaa jumiin, koska motivaationi uusiin yrityksiin oli aika heikko (muuttopaineiden keskellä ei huvittanut ottaa paineita vielä pelistäkin). Myöhemmin taistelu kuitenkin onnistui ilman isompia räpiköintejä, joten ehkä olin vain ollut vähän väsynyt. Tauko teki tehtävänsä. Sen jälkeen jaksoinkin sitten jatkaa kohti loppua ja tavoitella valoa tunnelin päässä.
Loppu, joka ei ollutkaan loppu
Viimeinen luolasto ja pelin viimeinen pomo-ottelu eivät olleet niin kamalia kuin kuvittelin. Itse asiassa ne sujuivat melko kevyesti ja ohjaimen näppäimiä takovia sormiani siivitti ajatus siitä, että urakka olisi kohta ohitse. Maailma olisi pelastettu, kaikki hyvin ja olisi aika jatkaa muiden pelien pariin.
Pidin lopusta paljon. Siis todella paljon. Se ei ollut sellainen "ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka" -klisee, sillä yksi hahmoistani oli kuollut ja monet sivuhahmotkin olivat menettäneet henkensä. Paikkoja oli raunioina ja suru varjosti iloa. Ilmassa kuitenkin värjyi toivo paremmasta huomisesta. Mielestäni loppu tuntui koskettavalta ja sopivalta. Se hyvitti synkeän räpitselyni pelin jälkipuoliskolla ja sai oloni tyytyväiseksi.
Tätä tunnetta jatkui tasan seuraavaan päivään asti. Silloin päätin vilkaista pelin "end game" -materiaalia, sillä kaveri oli maininnut sitä olevan hervottoman paljon, miltei yhtä paljon kuin varsinaista peliä.
Se, mitä kaveri oli kutsunut "end gameksi", oli mielestäni jotain aivan muuta. Tarina jatkui suoraan pelin lopusta. Hyvin pian paljastui, ettei kaikki ollutkaan tässä. Voitettavana oli vielä suurempi paha, ja voitto voitiin saavuttaa vain matkustamalla ajassa taaksepäin. Itse asiassa siihen kohtaan, jota olin alun perin ajatellut sopivana lopetuspaikkana. Kohtaan, jossa olin pelannut reilut 40 tuntia ja nousemassa ensimmäistä kertaan Yggdrasilin latvaan.
Tunsin itseni petetyksi toisen kerran. En halunnut jälleen rämpiä läpi uutta kymmenien tuntien maratoonia saavuttaakseni todellisen lopun tarinalle. Samaan aikaan ylpeys ei antanut myöten. Olin tullut näin pitkälle, joten en voinut pysähtyä nyt. Jatkoin matkaa, vaikka oikeastaan minua vain keljutti.
Loppu, joka ei koskaan saapunut
Varsinainen juonellinen osuus tässä vaiheessa peliä osoittautui kuitenkin varsin lyhyeksi. Sen sijaan pelaajalle tarjottiin erilaisia suoritettavia haasteita, jotka liittyivät hyvin pitkälti taistelemiseen.
Tykkään kyllä vuoropohjaisesta taistelusysteemistä, mutta nykyisin en perusta ns. grindaamisesta sitten yhtään. Mielenkiintoni lässähtää, jos minun täytyy tuntien ajan vain toistaa taisteluita saadakseni hahmoistani vahvempia (okei, FFXII:ssa jostain syystä jaksan tätä, mutta se on oikeastaan poikkeus säännössä).
Löysin siis tieni pelin todellisen viimeisen vihollisen luokse varsin pian. Sain myös turpaani hyvin nopeasti. Niin nopeasti, että tiesin matkani päättyneen. Ainoa keino saavuttaa pelin todellinen loppu, olisi ollut grindata hillittömästi. Totesin, etten todellakaan jaksa. Minulla oli liuta muita pelejä jo odottamassa ja olin jo tympääntynyt samojen juttujen toistamiseen tässä pelissä. Vastoin aiempia tavoitteitani sanoin "ei kiitos" ja päätin olla läpäisemättä peliä. Varsinaisen lopun katsoin YouTubesta.
Tuosta lopusta voin sanoa sen verran, että sekin oli hyvä. Se vain oli enemmän sitä "ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka" -tavaraa. Se tyydytti tunnepuolella eri tavalla kuin aiempi loppu, joten se tarjosi ehdottomasti oman viehätyksensä. Sarjan pitkäaikaiset fanit myös varmasti nauttivat viimeisiin sekunteihin upotetusta viittauksesta sarjan alkupäähän. Voisi siis sanoa, että todellinen loppu palveli erityisesti heitä.
Mitä ajatella tästä kaikesta?
Oloni Dragon Quest XI:n suhteen on vähän ristiriitainen. Tykkäsin erittäin paljon pelin alkupuoliskosta ja viihdyin erinomaisesti. Oli mukavan kepeää pelata jotain yhtä aikaa uutta sekä tuttua ja turvallista. Se oli jotain sellaista, jota tarvitsin viime syksyn keskelle. Se tasapainotti mukavasti raskasta aikuisarkea.
Sen sijaan jälkimmäinen puolisko (tai vähän reilu puolisko) herätti hyvin päinvastaisia tuntemuksia. Pelaaminen alkoi tuntua puurtamiselta, mikä ei ole tunne, jonka haluan raskaan työpäivän päälle harrastusten parissa. En voi sanoa suoranaisesti nauttineeni loppuosiosta. Erityisesti minua jäi risomaan se, etten saavuttanut lopullista loppua omilla ansioillani vaan jouduin katsomaan sen toisen pelaamana.
Tietysti voidaan sanoa, että kyseessä on oma vikani. Jos olisin jaksanut grindata, olisin kyllä jossain vaiheessa päässyt pelin läpi. Kun pelaaminen oli kuitenkin ollut jo pitkään eteenpäin raahautumista, ei tämä vaihtoehto houkutellut.
Olisiko viimeinen matsi siis pitänyt olla helpompi? Ei välttämättä. Pelin varsinainen kohdeyleisö kenties nauttii juuri tällaisista haasteista, joita varten on vain tehtävä hillittömästi itseään toistavaa työtä. Koska en kuulu tuohon ryhmään, en todennäköisesti ole kohdeyleisöä eikä peliä ole suunniteltu miellyttämään juuri minua.
Pelaanko nyt sitten muita sarjan pelejä? Rehellisyyden nimessä: en tiedä. En ainakaan ihan heti, koska minulla on pitkä lista muita pelejä odottamassa vuoroaan. Minun on ehkä otettava selvää, onko sarjan muidenkin pelien rakenne samanlainen, koska en halua piinata itseäni kokemuksella, joka muuttuu jossain vaiheessa koettelemukseksi. En vain koe lopputaistelua varten tehtävää hillitöntä grindaamista mielekkääksi, ja jos kaikki sarjan pelit perustuvat siihen, voin todeta, että ne eivät yksinkertaisesti ole minua varten. Ehkä kuitenkaan edes Dragon Quest ei toista itseään ihan niin pahasti?
Nähtäväksi siis jää, palaanko sarjan pariin vielä. Nyt joka tapauksessa tarvitsen jäähdyttelytauon. Haluan kuitenkin sanoa, että oikeasti tykkäsin pelistä ja se tarjosi minulle paljon hyviä hetkiä ja miellyttävää pakoa arjen harmaudesta. Siinä mielessä sarjan parissa voisi olla kiva joskus jatkaakin.
Seuraa myös somessa!
Yllättävän äkkiä XI on hävinny miult päästä, tätä lukies kyl asioita muistu mieleen, mut hahmojen nimet alkaa nyt jo hapertua. :0 Pääjuonen pelasin läpi viime vuoden viimeisenä päivänä eli aikaakaan ei oo hirveesti kulunu. Maagiystävämme kuolema kyl aiheutti tunteita ja isosti, mut se on oikeastaan ainoo juttu, minkä muistan kunnolla. :D Tunteita kyl oli pitkin peliä, mut toi oli se isoin juttu. Tykkäsin miten peli hidasti vauhtia hahmon hautajaisten ajaksi, niin ehti itsekin surra kunnolla.
VastaaPoistaMuuten pelin loppupuolikas oli miustakin kauhean ankea ja toivoton, niin ei tullut semmosta mahtipontista pelastan-kaikki-oloa kuin toivoin. Ison pahan linnakkeesta en oikein muista muuta, kun sekään ei tuntunut loppupeleissä niin eeppiseltä kuin kuvittelin. :0
Pääjuonen lopusta en edes muista oikein mitään, pitäis mulkaista se juonenjälkeinenkin, sillä epäilen että peliä ihan lähiaikoina tulee lainattua tai hommattua eikä grindaus nyt muutenkaan maistuis. :<
Toivottavasti muut Dragon Questit maistuu myös~ pientä grindausta niis pelaamissani oli + taitopisteiden kanssa häseltäminen ilman ohjeita oli jonkinmoinen kokemus, mut kyl ne nautittavii kuitenkin oli. :3
Kiitos kommentista. :)
PoistaJoo, hautajaiskohtaus oli kieltämättä hyvin toteutettu ja hyvä pysähdys kaiken kulkemisen välissä. On tosi kurjaa, jos pelissä tuollainen asia ohitetaan kovin nopeasti ja jatketaan eteenpäin (tosin tietysti joskus juoni voi sitä vaatia, mutta sitten asia pitäisi mielestäni käsitellä edes myöhemmin kunnolla).
Tavallaan pidin siitä, ettei loppumesta ollut mikään perinteinen happotrippihelvetti vaan ihan oikeasti linnake. En tosin tiedä, onko näitä täysin skitsahtaneita loppumestoja nähty Dragon Questeissa vai ovatko ne vain muiden sarjojen pahe. Joka tapauksessa ratkaisu oli mukavan maanläheinen. Se lopullinen loppubossi mestoineen tosin oli sitten eeppisempi.
Täytyy katsoa, josko jossain vaiheessa tarttuisi sarjaan uudemman kerran. Nyt on aika pitkä pelilista jo tälle vuodelle, joten voi olla, että tovi tässä vierähtää. :D
En ole itse pelannut ikinä yhtään Dragon Questia (en ainakaan muista), mutta tähän XI:hin aion kyllä tarttua. Hommaan jossain vaiheessa Switchille sen Dragon Quest XI S: Echoes of an Elusive Age - Definitive Editionin, kunhan se saapuu. Saa nähdä, mitä siitä sitten tulee :D
VastaaPoistaToinen pelisarja, mitä tulee todennäköisesti nyt tulevaisuudessa kokeiltua on Fire Emblem -sarja Three Housesin muodossa. Melko tuntematon sarja minulle yleisesti ottaen, mutta kohti uusia kokemuksia, ties vaikka tykkäisi. Mielenkiintoisesti tuo Switch niksauttaa aivoissani ajatuksia, että voisi kokeilla kaikenlaista uutta :D
Kiitos kommentista. :)
PoistaSehän on hienoa, jos uusi konsoli houkuttelee uusiin kokemuksiin. En tiedä, kuinka paljon olet pelaillut japanilaisia roolipelejä noin yleisesti ottaen, mutta Switchillehän on myös Xenoblade Chronicles 2, joka ainakin omasta mielestäni oli huippukokemus. The Legend of Zelda: Breath of the Wild on myös saanut paljon kehuja. :)