sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Final Fantasy IX -päiväkirja osa 4: Nostalgiaa ja tuttua turhautumista

Kun kirjoitan tätä postausta on jouluaaton aatto ja olen pelaillut Final Fantasy IX:ää nelisen viikkoa. Pelikelloon on ehtinyt pärähtää reilut 38 tuntia, Zidane on tasolla 40 ja juonessa on aika suunnata kohti Ipsenin linnaa. On siis korkea aika luoda katsaus taaksepäin.



Osa 1: Nostalgiapaukku


Pelin alku meni nostalgisessa hurmoksessa. Kaikki oli kivaa, oli kyse sitten taisteluista tai juoniosuuksista välivideoista puhumattakaan. Olenkin toisaalta aina pitänyt Final Fantasy IX:ssä erityisesti alusta, kun suuremmat juonikuviot eivät ole vielä avautuneet ja seikkailu vaikuttaa sellaiselta ihmisen kokoiselta.

Pelin maisemat myös huikaisivat edelleen, vaikka taustoja ei ole uudistettu. Jossain kohdissa ne kyllä tuntuvat suttuisilta, mutta monesti vain pysähdyn ihailemaan niiden kuvakirjamaista kauneutta. Muut Final Fantasyt eivät ole päässeet samanlaisen visuaalisen miellyttävyyden tasolle, vaikka sarjasta löytyy lukuisia kauniita osia.

Ensimmäiset tunnit menivät siis aika puhtaasti fiilistelyyn. Tein samoja juttuja kuin joka kerta aikaisemminkin, grindasin jopa samoissa pisteissä, vaikka grindaamiselle ei tässä vaiheessa peliä isompaa tarvetta ollutkaan. Halusin vain pitkittää pelin alkuosuutta ja tehdä samalla jotain hyödyllistä.

Oikeastaan ainoa konkreettinen ero aiempiin pelikertoihin oli, että annoin Vivin voittaa Festival of Huntin, koska halusin siitä tulevan trophyn. Hetken ajattelin ladata edellisen tallennuksen ja pelata saman kohdan uudestaan, mutta päätin sitten jättää tilanteen sellaiseksi. Saihan Vivin voitosta kuitenkin kortin, jota en muista aiemmin omistaneeni.

Tuon käänteen jälkeen jatkoin matkaa kuten ennenkin. Grindailin hieman, hain Quinan, hain Chocon, kaivoin hulluna aarteita Chocobo-metsästä ja niin edelleen, kunnes oli vihdoin aika jatkaa matkaa kohti Burmeciaa. Tuon kaupungin jälkeen tulikin ensimmäinen (ja ehkä ainoa?) iso yllätys: ei enää levyn vaihtamiskuvaa! 

Tosin tuo käy järkeen. Kyseessä on remasteroitu ladattava peli, jossa ei ole levyjä. Ei ole tarvetta pilkkoa peliä keinotekoisesti neljään osaan, joskin hauskana nyanssina huomasin, että vanhoissa levyjen vaihtumiskohdissa tallennustiedoston kuva vaihtuu. Pakko myös mainita, että omassa päässäni peli tulee aina jakautumaan neljään selkeään osioon, mutta nyt en voi varsinaisesti puhua enää levyistä. Heh, kaikkeen sitä joutuukin totuttelemaan, kun tarpeeksi vanhaksi elää.

Osa 2: Tasaista nautintoa


Nostalgia piti päätään vielä rohkeasti pystyssä, kun seikkailin Trenossa ja kävin pelastamassa Garnetin Alexandriasta. Se kannatteli minua Outer Continentille ja kasvoi jälleen huimiin mittoihin, kun pääsin mustien maagien asuttamaan kylään. Sen jälkeen pahimmat huurut alkoivat vihdoin tasoittua.

Vaikka pidän Eikosta hahmona, en erityisemmin perusta kohdasta, jossa hän liittyy matkaan ja minulla on yhtäkkiä tiimissäni kaksi valkoista maagia. Se tuntuu hieman turhauttavalta. Zidane on ainoa, joka tekee kunnolla fyysistä lämää, mutta onneksi Vivin musta magia hieman tasoittaa tilannetta. Toki Iifa-puun luona häärii epäkuolleita, joita voi vahingoittaa parannusloitsuilla, mutta sekä Eikolla että Garnetilla on tuossa kohtaa aika vähän manaa käytettävissään. En nimittäin jaksanut tälläkään kertaa grindailla niin paljon, että tasoni olisivat olleet huisin korkeat suhteessa siihen, missä kohtaa menin pelissä. 

Pidän silti tästä kohdasta, jossa pelin maailma alkaa laajeta. Tähän asti ollaan seikkailtu vain yhdellä mantereella, mutta nyt pelaajalle kerrotaan, että on paljon muutakin. Totta kai se on arvattavissa, jos on muita sarjan pelejä pelannut, mutta ainakaan minulta se ei poistanut huikeaa avautuvan maailman tuntua. Toki nykyisin jo tiedän, ettei maailma tuossa vaiheessa avaudu kokonaan, mutta joka tapauksessa on kiva päästä uudelle alueelle.

Tämä osuus pelistä onkin siis erittäin nautittava, vaikken ihan kaikesta siinä pidäkään. On myös mukavaa saada viimeisetkin tiimin jäsenet mukaan ja alkaa pohtia, keitä sitten lopulta käyttää pelissä, kun tulee vaihe, jolloin saa oikeasti valita.

Osa 3: Turhautumisen hetkiä tuttuuden keskellä


Kun pelin kolmasosio alkaa Brahnen kuoleman jälkeen, tunnen aina pientä turhautumista. Ensimmäisellä pelikerralla olin suorastaan järkyttynyt Garnetin jäädessä Alexandriaan muiden suunnatessa kohti Trenoa (viis Steinerista kuitenkin). Pidin pitkähkön tauon pelistä, koska en vain halunnut jatkaa eteenpäin ilman Garnetia, jonka koin itselleni tärkeäksi hahmoksi.

No, nykyisin tiedän, miten tarina jatkuu, joten samanlaista reaktiota ei enää tule. Olen myös oppinut nauttimaan kolmannen osion alusta. Hupaisimman osuuden tarjoaa ilman muuta Eikon rakkauskirje Zidanelle, kun se seikkailee käsistä toisiin ja tönäisee lopulta Steineria ja Beatrixia toistensa suuntaan. Silti Zidanen angstinen masentelu jaksaa edelleen ärsyttää minua. Voisiko se tollo vain avata suunsa ja kertoa Garnetille tunteistaan? Noup. Ei tälläkään kertaa.

Pidän kuitenkin valtavasti Trenon tapahtumista ja kohtauksesta, jossa Eiko hyppää ilmalaivasta Garnetin luokse. Prinsessan pelastamisen jälkeen kuitenkin turhaudun uudestaan, sillä Garnetin shokista johtuva mykkyys on peliteknisesti rasittava juttu. Juonellisesti se toimii, mutta taisteluissa hän tuntuu olevan kyvytön toimimaan aina kriittisellä hetkellä. Kuitenkin hänelläkin on pakko pelata, joten häntä ei voi vain hylätä piippuhyllylle, kunnes ikävä vaihe on ohitse. Tällä kertaa käytin kuitenkin Eikoa valkoisena maagina aina, kun se oli mahdollista. Ensimmäisellä pelikerralla erehdyin ottamaan Garnetin mukaan Oeilvertiin ja, voi pojat, se oli virhe.

Juuri nyt olen päässyt vihdoin eroon Garnetin mykkyydestä ja se on jälleen kerran iso helpotus. Nyt on vuorossa maan kaivelua chocobolla, grindaamista ja mooglejen kirjeiden kuljettelua ennen kuin jatkan juonessa eteenpäin.

Olen samalla vaikeiden valintojen äärellä. Minun pitäisi päättää, millä kokoonpanolla haluan pelata. Yleensä minulla on ollut porukassa Zidane, Vivi, Freya ja Garnet, mutta toisaalta haluaisin tehdä asioita hieman eri tavalla. Lisäksi haluaisin Quinan parhaan aseen (siitä saa trophyn) ja se tarkoittaa, että Quinaa pitää grindata.

Tällä hetkellä leikittelen ajatuksella, että pitäisin kaikkien kahdeksan hahmon tasot suurin piirtein tasaisina (tosin Zidanen tasot nousevat pakostakin muita ylemmäs, koska hänet on pakko pitää koko ajan mukana). En kuitenkaan ole varma, jaksanko panostaa niin paljon, että grindaisin kaikkia. Se jääköön nähtäväksi.

Tässä kolmannessa osassa on paljon sellaista, mistä nautin eikä Chocobo Hot & Cold ole missään nimessä pienin näistä nautinnoista. Tiedän, ettei se minipeli ole kaikkien makuun, mutta minä tykkään siitä ja se on parhaimmillaan juuri tässä kohtaa peliä. Juoni on myös hyvä alusta loppuun, joten tarina ei minua turhauta. Grindaaminen saa kuitenkin jo tässä vaiheessa peliä vähän huokailemaan. Tiedän, ettei se ole pakollista (pärjäisin varmasti vahvimmilla hahmoillani ihan kivasti), mutta toisaalta haluan kehittää hahmoistani parempia. Se on vain joskus niin työlästä.

Kaikesta huolimatta mittari on edelleen vahvasti plussan puolella. En kadu pätkääkään, että sijoitin tähän peliin parikymppiä ja ryhdyin pelaamaan sitä jälleen. Tässä pelissä on jotain taikaa. Vielä vuosienkaan jälkeen en vain voi olla rakastamatta sitä.

Lue myös


Final Fantasy IX -päiväkirja osa 1: Vihdoin uusiksi!
Final Fantasy IX -päiväkirja osa 2: Kun peli alkaa
Final Fantasy IX -päiväkirja osa 3: Zidane ja Garnet

Millainen pelikokemus Final Fantasy IX on sinulle ollut?

Seuraa myös somessa!

https://www.instagram.com/levelupblogi/ https://twitter.com/Afeni84


https://www.pelit.fi/

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Naiset japanilaisissa roolipeleissä 6: Lightning ja Serah Farron

Final Fantasy XIII -sarja on saanut osakseen sekä rankkaa kritiikkiä että ehdotonta rakkautta. Osa kokee pelitrilogian todisteeksi Final Fantasyjen tason laskuna, osa on siitä erittäin innoissaan. Omalta osaltani voin todeta, ettei kyse ole suosikkipeleistäni, mutta näistä kolmesta pelistä kuitenkin löytyy hahmoja, joista tykkään hyvinkin paljon.
Tällä kertaa en kuitenkaan paneudu näihin suosikkeihini vaan pelisarjan kahteen päähahmoon: Farronin sisaruksiin. Heistä vanhempi, Lightning, tähdittää Final Fantasy XIII:a ja Lightning Returnsia, ja nuorempi, Serah, Final Fantasy XIII-2:sta.

Lightning


Claire "Lightning" Farron menetti vanhempansa jo varsin nuorena ja joutui ottamaan vastuun pikkusiskostaan, josta välittää enemmän kuin mistään muusta. Silti tai kenties juuri siksi hän on omistautunut työhönsä sotilaana.

Lightning haluaa taata Serah'lle hyvän elämän eikä siksi riemastu esimerkiksi tämän poikaystävän, hieman renttumaisen Snow'n ilmestymisestä kuvioihin. Vielä suuremman kolauksen kuitenkin aiheuttaa Serah'n muuttuminen Pulsen l'Cieksi, Cocoonin yhteiskunnan viholliseksi. Lightning, joka on aina uskonut Cocoonin fal'Cieiden luomaan yhteiskuntaan, joutuu kyseenalaistamaan arvonsa ja uskomuksensa pelastaakseen pikkusiskonsa varmaa kuolemaa tietävältä puhdistukselta. Seurauksena hänestä itsestään ja viidestä muusta tulee myös Pulsen l'Cieitä ja Serah sen sijaan kristalloituu saatuaan suoritettua Pulsen fal'Cien hänelle antaman tehtävän.

Lightning on Final Fantasy XIII:n alussa kiukkuinen, äkkipikainen ja jopa väkivaltainen tovereitaan kohtaan. Hän lyö Snow'ta ja ottaa yhteen myös Fangin kanssa. Hänen käytöksensä nostikin niskavillani pystyyn enkä erityisemmin pitänyt hänestä pelin alkupuoliskolla. Tarinan edetessä hän oppii kuitenkin lempeyttä sekä itseään että muita kohtaan ja alkaa käyttäytyä mukavammin, mikä nosti hänen pisteitään minun silmissäni. Ehkä aloin jopa pitää hänestä hieman.

Final Fantasy XIII-2:ssa Lightningia nähdään vain lyhyissä välähdyksissä ja hän onkin enemmän tautavaikuttaja kuin pelin toimija. Toisaalta hänen roolinsa on hyvinkin aktiivinen, kun hän taistelee koko maailman puolesta Valhallassa. Pelaaja ei vain pääse todistamaan suurinta osaa tästä. Näin ollen minullekaan ei jäänyt tämän pelin osalta Lightningin hahmosta erityisempiä mielikuvia.

Sen sijaan Lightning Returnsissa Lightning pääsee jälleen estraadille ja onkin pelin ainoa pelattava hahmo. Hänessä on ensimmäisestä pelistä tuttua synkkyyttä, mutta hän myös välittää ihmisistä, joihin on aiemmin luonut siteen. Hän on määrätietoinen ja jyrää eteenpäin väsymättä, kun maailman pelastamiseen on enää aikaa vain kolmetoista päivää. Silti hän tuntuu ehkä jäävän hitusen yksiulotteiseksi tässä sarjan viimeisessä pelissä.

Loppujen lopuksi sanoisinkin, että pidän Lightningista eniten trilogian aloitusosassa (joka olisi minun puolestani saanut jäädä myös ainoaksi). Hänessä on vikansa, mutta ne juuri tekevät hänestä aidon persoonan, vaikken häneen pystynyt samastumaankaan. Hän myös kasvaa tarinan mukana ja löytää sisäisen rauhan ja tasapainon. Juuri sen vuoksi onkin sääli, että jatko-osat vetäisivät maton hänen jalkojensa alta ja samalla typistivät hänen hahmoaan ja persoonaansa huomattavasti.

Serah


Serah Farron on Lightning pikkusisko, joka haaveilee historian opinnoista Edenin yliopistossa ja seurustelee NORA-nimiseen jengiin kuuluvan Snow'n kanssa. Hänellä on suuri sydän ja ystävällinen asenne liki kaikkiin ympärillään oleviin. Hän on myös uhrautuvainen ja lempeä ja vaikuttaakin monin tavoin isosiskonsa vastakohdalta.

Final Fantasy XIII:ssa en kuitenkaan erityisemmin välittänyt Serah'sta. Hän tuntui olevan Lightningin ja Snow'n motiivi lähteä maailman pelastusmatkalleen ja taistelemaan systeemiä vastaan, mutta sen suuremmaksi hänen roolinsa ei oikeastaan noussut. Toisaalta takaumissa hänellä oli muun muassa mielenkiintoinen hetki Vanillen seurassa, mikä kuvasti hyvin kummankin hahmon tapaa nähdä maailma ja itsensä, mutta silti en kiintynyt Serah'aan eikä hän motivoinut minua samalla tavalla kuin pelin hahmoja. Hän jäi uhriksi ja neidoksi pulassa.

Pelin jatko-osa kuitenkin korjasi tämän nostamalla Serah'n aktiiviseksi toimijaksi ja taistelijaksi. Hänen rinnallaan seikkailee Noel, mutta selvää on, kuka pääroolin kruunua kantaa Final Fantasy XIII-2:ssa. Pidinkin siitä, että Serah sai järkevää tekemistä, mutta hahmona en hänestä edelleenkään välittänyt. Tässä pelissä Serah vaikuttikin ajoittain varsinaiselta tyhjäpäältä, kun taas edellisessä sain hänestä toisenlaisen kuvan. Hänen suhteensa Snow'hun saa FFXIII-2:ssa myös kummallisen käänteen, kun Snow huitelee pitkin maailmaa etsimässä kadonnutta Lightningia Serah'n ollessa vielä kotosalla. Heidän suhteensa ei ole edennyt mihinkään Lightningin katoamisen vuoksi, mikä ei vain tunnu realistiselta. Voin ymmärtää häiden siirtämisen siskon löytymisen jälkeiseen aikaan, mutten tällaista keinotekoista erossa oloa. Olisivathan he voineet etsiä Lightningia yhdessä, mutta sen sijaan Snow on jossain muualla ja Serah viuhtoo aikamatkailun parissa toisen komistuksen kanssa. Jos olisin välittänyt Serah'sta ja Snow'sta pariskuntana oikeasti, olisin luultavasti tikahtunut kiukkuuni. Nyt lähinnä hämmästelin ja yritin tarpoa pelin läpi mahdollisimman nopeasti.

Lightning Returnsissa Serah ei ole aktiivisesti läsnä vaan toimii jälleen Lightningin motiivina. Lightning jyrää eteenpäin, koska haluaa pelastaa siskonsa sielun. Serah'aa itseään ei pelissä nähdä ennen sen loppua, ellei lasketa Bhunivelzen luomaa valheellista kopiota.

Voisin melkein sanoa, että kaikesta huolimatta pidän Serah'stakin eniten alkuperäisessä Final Fantasy XIII'ssa. Hän ei ehkä saanut suurta roolia, mutta ainakaan hän ei ollut rasittava koheltaja ja hänen suhteensa esimerkiksi juuri Snow'n kanssa oli lämmin ja uskottava, kun taas parin myöhemmät valinnat aiheuttivat minussa vain ihmetystä.

Yhteenveto



Lightning ja Serah ovat jälleen hyviä esimerkkejä naisista japanilaisissa roolipeleissä. Vaikka he ovat siskoksia, he ovat keskenään hyvin erilaisia. Siinä missä Lightning on synkkä, Serah on valoisa, ja kumpikin välittää syvästi muista, vaikkakin näyttää sen eri tavoin. Serah saattaa olla muiden hahmojen toiminnan motivaatio, mutta hän saa myös omat aktiiviset hetkensä, ja toisaalta Final Fantasy XIII-2:ssa siskosten roolit itse asiassa kääntyvät päälaelleen, kun Serah haluaa löytää kadonneen Lightningin.

Omalle suosikkilistalle kumpikaan näistä naisista ei tosiaan ole noussut, mutta heillä on silti paikkansa Final Fantasy -sarjan päähahmojen joukossa. Heillä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa sekä mielenkiintoiset piirteensä.

Lue myös

Naiset japanilaisissa roolipeleissä
Naiset japanilaisissa roolipeleissä 2: Agnes Oblige
Naiset japanilaisissa roolipeleissä 3: Estelle Bright
Naiset japanilaisissa roolipeleissä 4: Rorona, Totori ja Meruru
Naiset japanilaisissa roolipeleissä 5: Edea Lee

Pidätkö sinä Lightningista vai Serah'sta enemmän? Vai tykkäätkö kenties molemmista?

Seuraa myös somessa!

https://www.instagram.com/levelupblogi/ https://twitter.com/Afeni84


https://www.pelit.fi/

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Xenoblade Chronicles 2 - ensivaikutelmat

Monet ovat ehtineet koluta Xenoblade Chronicles 2:n läpi, mutta meille se kotiutui vasta jouluaattona. Muiden pelien ollessa kesken, pääsin pelin pariin kunnolla vasta tämän vuoden puolella. Suuri ja jännittävä matka on aluillaan, mutta paljon on vielä edessä. Tässä postauksessa haluan kuitenkin jakaa ensimmäiset ajatukseni pelistä.

Postaus sisältää lieviä spoilereita pelin alusta.



En ole pelannut Xenoblade Chroniclesia enkä Xenoblade Chronicles X:ää. Silti kummallakin pelillä on minulle erityinen merkitys, joka liittyy suoraan pelaamiseen. Ensimmäinen Xenoblade oli keppihevoseni päästä tutustumaan nykyiseen puolisoon paremmin, joskin itse peliin perehtyminen jäi lopulta kovin köykäiseksi. X:n pelaamista puolestaan seurailin sohvalla puolison vieressä istuen suurella mielenkiinnolla. Vaikken itse tarttunut ohjaimeen, se oli yhteistä laatuaikaa.

Olisin toki voinut pelata kummatkin pelit itse myös läpi, löytyväthän nuo pelihyllystämme. Inhoan kuitenkin syvästi Wiin ohjaimia ja X:n olen nähnyt niin perusteellisesti, ettei siihen tarttuminen enää huvita. Tästä syystä päätin hypätä itse sarjan pariin vasta Switchille ilmestyneen Xenoblade Chronicles 2:n myötä.

Rehellisesti sanottuna minun piti kyllä pelata sitä ennen vielä Star Ocean: The Last Hopen HD-versio, mutta puoliso aloitti Xeno 2:n heti joulun jälkeen, joten juonipaljastusten uhka alkoi käydä liian suureksi. Siispä tartuin peliin itsekin heti, kun sain Final Fantasy IX:n läpäistyä.

Ei pelillistä vertailupohjaa, kohti uusia elämyksiä


Pelin päähahmo Rex
Olen nähnyt ensimmäisestä Xenobladesta pieniä väläyksiä ja X:stä koko juonen, mutta varsinainen pelikokemus minulta puuttuu täysin. En osaa sanoa, millaisia fiiliksiä pelaaminen olisi minussa herättänyt (paitsi ehkä entistä syvempää ärtymystä niitä Wiin ohjaimia kohtaan). Samasta syystä en tiedä, mitkä ovat peleissä ne kinkkiset ja ehkä vähän toimimattomat kohdat. Olen kuullut puheita liian pitkistä taisteluista ja loppumattomista sivutehtävistä tai hankalasti vaihdettavista tiiminjäsenistä ja suuresta grindaustarpeesta. Omakohtaisesti se on jäänyt välistä. Olenhan voinut puuhata muuta silloin, kun pelin juoni ei ole edennyt.

Tästä syystä minulta on turha odottaa peliteknisiä vertailuja. Jätän ne suosiolla kokeneempien huoleksi ja keskityn tähän elämykseen itsenäisenä teoksena. Voi olla, että olen menettänyt jotain, kun en ole sarjan aiempia osia pelannut, mutta toistaiseksi siltä ei ole tuntunut. Varsinkin X:ään verrattuna Xeno 2 tuntuu nimittäin olevan tarinallisesti aivan eri maailmoissa. Tykkäsin X:n tarinasta varsin paljon, mutta Xeno 2:n kertomus vetää puoleensa yhtä lailla, vaikka onkin erilainen. 

Tarinan alku


Rexin mukaan lyöttäytyvä kissatyttö Nia
Tarina saa alkunsa, kun pelin sankari Rex ottaa vastaan rahakkaan mutta epämääräisen työtehtävän. Hän elää maailmassa, joka on kietoutunut pilvimereen. Sen pohjalla ei voi asua, mutta onneksi maailmassa vaeltaa valtavan kokoisia titaaneja, jotka antavat kuolevaisten asustella selissään.

Rex tosiaan saa työtarjouksen, josta ei kannata kieltäytyä, ja liittyy joukkoon, joka on nostamassa hylkyä maailmaa ympäröivästä pilvimerestä. Tuosta hylystä löytyy Aegis, jota joukkio on tavoitellut. Rexin yllätykseksi Aegis paljastuu punatukkaiseksi tytöksi, mutta Rex ei ehdi asiaa kovin pitkään kummastella, kun eräs joukkion jäsenistä puukottaa häntä kirjaimellisesti selkään.

Aegis kuitenkin tuo kuolevan Rexin takaisin antamalla hänelle puolet elämänvoimastaan. Samalla hän kertoo nimekseen Pyra ja sitoo itsensä ja Rexin yhteen. Rex palaa henkiin ja taistelee kimppuunsa käyneitä miehiä vastaan. Taisteluun hänen puolelleen liittyy myös joukossa kulkenut Nia ja Dromarch, jotka eivät hyväksy tovereidensa toimia.

Taistelu näyttää kääntyvän Rexin, Pyran ja Nian tappioksi, mutta Rexin kodin muodostama titaani ilmestyy paikalle ja pelastaa joukkion. He pakenevat toisen, suuremman titaanin selkään, mutta selvää on, etteivät viholliset aio luovuttaa ja jättää Aegisia - mikä se sitten ikinä onkaan - Rexin käsiin.

Pelaajalle selviää myös, että on olemassa drivereita, jotka ohjastavat bladeja. Nia on tällainen driver ja Dromarch hänen bladensa. Driverien tulee rekisteröityä, mutta hämärähommissa liikkunut Nia ei luonnollisesti ole sitä tehnyt. Nyt Rexistäkin on tullut driver, kun hänen ja Pyran välille on syntynyt pysyväisluontoinen side. Vahva epäilykseni onkin, että Aegis on jonkinlainen erityinen blade ja siksi pahikset hänet haluavat.

Kaikki tämä on hurjan kiinnostavaa ja kysymyksiä herättävää. Koska minulla on pelikellossa vasta vajaat kymmenen tuntia peliaikaa, en luonnollisesti tiedä vastauksia omiin kysymyksiini. Oikeastaan tuntuu, ettei peli ole edes kunnolla päässyt alkamaan. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä pääasiassa nautin japanilaisten roolipelien tarjoamista kymmenien tuntien elämyksistä.

Aavistus hahmoista


Aegis eli Pyra
Koska pelitunteja on pohjalla varsin vähän, en voi oikeastaan sanoa tuntevani hahmoja kovinkaan hyvin.

Rex vaikuttaa aika perinteiseltä JRPG-sankarilta: hän on nuorimies täynnä energiaa ja hyvää tahtoa. Toistaiseksi hän ei ole silti onnistunut minua pahemmin ärsyttämään, mikä on sinällään yllättävää. Ehkä sietokykyni on kasvanut tai sitten hänessä on kenties jotain vähän enemmän.

Myös Rexiin sidottu Pyra on toistaiseksi jäänyt etäiseksi. Hänellä on selvästi tarinan kannalta suuri merkitys, mutten vielä tiedä, mikä se on. Niin on toki hyvä, koska en näin varhaisessa vaiheessa haluaisikaan tietää. On ihanaa, kun tarina, sen maailma ja hahmot avautuvat hiljalleen. Nautin tästä kutkuttavasta uteliaisuudesta niin kauan kuin pystyn siinä kieriskelemään.

Tähän mennessä olen pitänyt ehkä eniten kissatyttö Niasta. Hänellä on kova kuori, mutta veikkaan sen alla olevan paljon sellaista, mitä ei vielä kerrota. Hänessä on kaltoinkohdellun lapsen aura ja pelokkuutta, jonka hän kuitenkin peittää kovan käytöksensä alle. Toisaalta hän on myös toverillinen ja oikeudentajuinen. Odotankin erityisesti hänen tarinansa avautumista.

Joukon nopon-edustaja Tora
Minulle on myös esitelty Tora, joka ei ole vielä liittynyt pelaajan tiimiin, mutta olen spoilaantunut sen verran, että tiedän hänen myöhemmin tulevan kunnolla mukaan.

Tora vaikuttaa hauskalta tapaukselta vähän samaan tapaan kuin Tatsu Xenoblade Chronicles X:ssä. Hän on rodultaan nopon eli hassu, pyöreä maskottihahmo, joita Xeno 2:n maailmassa vilisee (noponeita on myös aiemmissa peleissä, mutta tässä rooli näyttäisi olevan hieman suurempi). Twitterissäni olen ollut huomaavani jonkin verran noponeihin kohdistuvaa inhoa, mutta itse odotan mielenkiinnolla, millainen hahmo Torasta kuoriutuu. Jääkö hän yhden piirteen ihmeeksi vai onko hänestä tehty syvällisempi? En tiedä vielä, mutta haluan nähdä. Söpö hän ainakin on, sellainen rutistettava.

Muista hahmoista en osaa tässä kohtaa vielä sanoa mitään. Kukaan ei ole herättänyt ärtymystä, jos nyt ei suurta ihastustakaan. Animepiirteitä on kuitenkin ilmassa sen verran, ettei hahmotarjonta välttämättä ole ihan kaikkien makuun.

Se pelin teknisempi puoli


Taistelu


Ehkä yksi eniten minua arveluttaneista asioista pelissä oli taisteleminen. Ensimmäisen Xenon taisteluista näin vilauksen ja koko systeemi vaikutti vaikealta. Sama tunnelma jäi X:stäkin, vaikka tosiaan kumpaakaan en ole kokenut käytännössä.

Xeno 2:n systeemi oli trailerien ja muiden pelivideoiden perusteella erilainen kuin aiemmissa osissa, mutta ehkä siinä on jotain samaakin. Peli kuitenkin onneksi selittää siitä asian kerrallaan. Silti minusta tuntuu tällä hetkellä, että kärsin pienoisesta informaatioähkystä enkä osaa seurata taistelun tiimellyksessä ruudulla kaikkia oleellisia mittareita tai aina toimia oikea-aikaisesti. Toivon kykyjeni hioutuvan matkan aikana, koska muuten olen todennäköisesti vaikeuksissa vastusten muuttuessa voimakkaammiksi. Tämänhetkinen ajatukseni onkin tehdä mahdollisimman paljon sivutehtäviä ja pitää tasoni mahdollisimman korkeana niistä saaduilla kokemuspisteillä. Ehkä sitten voima kompensoi kyvyttömyyttäni.

Visuaalit


Minun silmiini peli on kaunis katsella. Maisemat ovat huikaisevia ja pidän niiden fantasiamaisuudesta. En ole vielä todennäköisesti nähnyt kuin ripauksen pelin maisematarjonnasta, mutta uskon sen tason pysyvän korkealla alusta loppuun.

Pidän myös hahmojen animemaisesta ulkonäöstä. Tiedän seikan töksähtävän osalle pelaajista, mutta minä en kaipaa aina sitä realistisinta vaihtoehtoa. Joskin on pikkuseikkoja, jotka pistävät silmään. Rexin kävelytyylissä jokin hiertää minua vastakarvaan ja Pyran kuppikoon olisi voinut jättää pari pykälää pienemmäksi. Luonnottoman suuret törötissit eivät vain miellytä minua esteettisesti (ja tiedän kyllä, että on monia muita, joita taas miellyttää).

Näistä jutuista huolimatta kokonaisuus on tähän asti tuntunut silmäkarkilta. Pelin katseleminen on nautinnollista siinä missä sen pelaaminenkin. Nähtäväksi jää, alkaako jokin asia myöhemmin tökkimään, mutta juuri nyt syön peliä silmilläni.

Musiikki ja äänimaailma


Edellisen osan musiikkitarjonta oli jokseenkin epätasainen. Soundtrackilla oli kappaleita, joista tykkäsin erittäin paljon, ja toisia, joita vihasin. Tältä osin Xeno 2 onkin tuntunut tasapaksummalta. Suuria suosikkeja ja inhokkeja ei ole vielä kappaleista päässyt syntymään, mutta toki kahtiajako voi syntyä myöhemminkin. En siis mene mitään vannomaan tässä kohtaa.

Mitä muuten tulee ääniin, mietin pitkään, valitsenko englanninkielisen vai japaninkielisen ääninäyttelyn. Puoliso testasi molempia, joten pääsin kuulemaan sivusta vaihtoehtoni. Enkkuversion voimakkaat aksentit eivät varsinaisesti töksähtäneet minulle, mutta toisaalta en ollut ruudun ääressä näkemässä, kuka puhuu. Puoliso koki, etteivät valitut äänet ja aksentit toimineet hahmoihin nähden. Lisäksi ärsyttävyydeksi osoittautui huono huulisynkka.

Omat haasteensa tosin on japanissakin. Tekstitys on tarjolla englanniksi, mutta siinä on käännetty myös hahmojen ja paikkojen nimet, jotka sitten puheessa ovat erilaisia. Äkkiähän nuo oppii, mutta kyllä se vähän häiritsee varsinkin hahmojen kohdalla, kun ääneen puhutaan "Homurasta" ja tekstityksessä lukeekin "Pyra". Toisaalta ymmärrän tavallaan, miksi nimiä on haluttu lokalisoida.

Päädyin lopulta omalla kohdallani siihen, että japaninkielisen ääninäyttelyn ongelmakohdat ovat pienempiä kuin englanninkielisen. Tähän asti olenkin pitänyt ääninäyttelystä läpi linjan. Hahmojen äänet tuntuvat sopivan heille ja näyttelijät hallitsevat eläytymisen. Ei siis valittamista.


Joko sinä olet pelannut Xenoblade Chronicles 2:n vai onko se vasta hankintalistalla? Mitä tykkäät pelistä?

Seuraa myös somessa!

https://www.instagram.com/levelupblogi/ https://twitter.com/Afeni84


https://www.pelit.fi/