Kolumni: Kierrätys kunniaan – myös pelialalla

Kesäkuussa E3-messujen aikaan Final Fantasy VII Remake -hysteria tarttui myös minuun. Kaivoin naftaliinista – tai tarkemmin sanottuna PlayStation 4 -kaupasta – alkuperäisen pelin kyseiselle konsolille julkaistun version. Kun sain sen juostua läpi, ilmestyi Final Fantasy VIII Remastered sopivasti, ja pyyhkäisin myös toisen klassikon uusioversion intoa puhkuen. Mitä sitä pelaamaan mitään uutta, kun vanhoja pelejä voi kierrättää loputtomasti uusille alustoille. Vai mitä?

Final Fantasy VII (PS4-versio)
Olen viimeisen 12 kuukauden aikana pelannut kuusi pitkää japanilaista roolipeliä, joista neljä on ollut uudelleenjulkaisuja vanhoista peleistä. Tarkoitus on pelata nyt kesken olevan Final Fantasy IX:n jälkeen tänä vuonna vielä yksi tai kaksi peliä, joista ainakin toinen on uusioversio vanhemmasta pelistä. 

Milloin tämä oikein meni tähän? Eivätkö uudet pelit enää tarjoa mitään vai ohjataanko meitä tarkoituksellisesti maksamaan uudestaan samoista peleistä, jotka ostimme intoa puhkuen jo 90-luvulla? Ei sillä, ysärihän on nyt muotia.

Harrastan japanilaisia roolipelejä. Olen harrastanut niitä teini-ikäisestä asti. Tai no, oikeasti teini-ikäisenä harrastin Final Fantasy -sarjaa, koska en muusta tiennyt. Kyseinen sarja on edelleen suosikkini, mutta nykyisin sentään pelaan myös muita genren pelejä. En silti voi vastustaa kutkutusta, jotka vanhan suosikkisarjan uudelleenjulkaisut aiheuttavat. Minä janoan niitä. Haluan palata nuoruusvuosiini ja elää samat tunne-elämykset uudestaan.

Uudet pelit kiinnostavat minua myös, mutta rehellisesti sanottuna sydän sykähtää vielä kovempaa, kun vanha suosikki tekee paluun. Suorastaan kyynelehdin, kun Final Fantasy XII: The Zodiac Agen ilmestymisestä saatiin ensimmäiset uutiset, puhumattakaan siitä riemusta, joka sisälläni kimmahteli, kun vihdoin pidin peliä käsissäni. Final Fantasy XV ei koskaan herättänyt samanlaista innostusta. Tai Tales of Berseria. Tai Star Ocean: Integrity and Faithlessness. En sano, että nuo ovat välttämättä huonoja pelejä (koska eivät ne ole), mutta niitä ei ole sävytetty nuoruuteni intohimolla. 

Final Fantasy VIII Remastered
Totuus silti on, ettei uusi pelikerta ole sama kuin ensimmäinen. Yllätyksiä tule, ja jännitys seuraavista tapahtumista loistaa poissaolollaan. Se ei kuitenkaan haittaa, koska kaikki on kuorrutettu nostalgian sokeroidulla hattaralla. Kolmekymppinen ahmii sen innoissaan ja heiluttelee samalla lompakkoaan siinä toivossa, että peliyhtiö tajuaisi tarjota lisää herkkua.

Nimittäin ei näitä klassikoita julkaista uudestaan seuraavan pelaajasukupolven viettelemiseksi. Eihän nuorilla edes ole rahaa. Ei sillä, että tämän päivän kolmekymppisilläkään olisi kamalasti ylimääräistä. Sen verran tilillä on kuitenkin euroja, että vuodessa voi helposti shoppailla muutaman vanhan pelin uusioversion. Useinhan näistä ei edes tarvitse pulittaa sellaista tähtitieteellistä summaa kuin täysin uusista peleistä, mistään keräilyversioista puhumattakaan.

Sitä paitsi, kun arki on mitä on, tutut pelit ovat hyvä tapa paeta todellisuutta, työntää pää pensaaseen ja kuvitella olevansa jälleen se 17-vuotias, joka ihastui ensimmäistä kertaa tulenpolttavasti fiktiiviseen hahmoon. Syytän muuten epärealistisista puolisotoiveistani Square Enixiä, ettäs tiedätte.

Sitähän sanotaan, että vanhassa vara parempi. Mitä sitä viisauksia kiistämään? Ensi vuonna pelaan taas Final Fantasy VII:ää, tosin silloin sitä vuosia odotettua remake-versiota enkä enää 1997 julkaistua alkuperäistä. Sitä paitsi aion minä ainakin yhden uuden pelin pelata myös. Xenoblade Chronicles ilmestyy jossain vaiheessa vuotta 2020. Sehän on käytännössä ihan uusi peli. Alkuperäinen nimittäin julkaistiin Japanissa 2010 eli eilen.

____

Kirjoittaja on kolmekymppinen pelaajakäpy, joka kehittää taitojaan erilaisten kirjoituskurssien kautta ja päätti kierrättää kurssitehtävänä raapustetun kolumnin blogiin editoituaan siitä uusioversion.


Seuraa myös somessa!

https://www.instagram.com/afigaming_/ https://twitter.com/Afeni84


https://www.pelit.fi/

Ei kommentteja