Final Fantasy IX -päiväkirja osa 2: Kun peli alkaa

Pääsin vihdoin aloittamaan Final Fantasy IX:n pelaamisen. Tässä postauksessa vertailen tunnelmia ensimmäiseltä pelikerralta ja tämän uuden version aloittamisen väliltä. Tule ihmeessä jakamaan kommenttiboksiin omat fiiliksesi myös!


Veden vaiston raakaversio valmistui keskiviikkona 29.11. ja starttasin Final Fantasy IX:n samana iltana. On aika vaikea edes sanoin kuvailla tunnetta, joka pelin alkuvideon pyöriessä iski. Se oli jonkinlainen kotiinpaluu (samalla tavalla kuin Final Fantasy XII:nkin kohdalla), lämmin tuulahdus menneisyydestä. Menneeseen ei yleensä voi palata eikä ole täydellisesti mahdollista palauttaa niitä fiiliksiä, jotka puskevat päälle, kun johonkin juttuun tutustuu ensimmäistä kertaa. Yritän silti niitäkin vähän tonkia tämän pelipäiväkirjan aikana.

Kun kesätyörahoilla Final Fantasy IX:n ostin...


Kun käynnistin Final Fantasy IX:n ensimmäisen kerran 2000-luvun alussa, oli loppukesä. Olin aiemmin pelannut Final Fantasy VII:ää ja VIII:aa, joista tykkäsin paljon, seiskasta tosin enemmän kuin kasista. FFIX:stä olin nähnyt kuvia ja lukenut Pelit-lehden arvostelun. Näiden pohjalta olin varovaisen skeptinen, koska peli vaikutti todella erilaiselta kahteen edelliseen verrattuna. Epäilin, tykkäisinkö siitä lopulta ollenkaan.

Alkuvideo lähti pyörimään ja värit iskivät silmille. Ne olivat sävyltään lämpimämpiä kuin FFVII:n tai FFVIII:n metallisen kylmät maailmat. Imeydyin fantasiamaailman syövereihin luultavasti noin puolikkaassa sekunnissa, mutta saattoi se käydä pikkusen nopeamminkin. Kukapa näistä tietää?

Värien ja maailman lisäksi kiinnitin huomiota hahmoihin. Erityisesti prinsessa Garnet näytti minusta hyvin sievältä ja mielenkiintoiselta, mutta pian innostuin myös pelin hännällisestä pääsankarista, Zidanesta, ja uskomattoman söpöstä mustasta maagista, Vivistä.

Tässä vaiheessa ymmärsin, ettei pelin hahmokaarti koostu pelkistä ihmisistä. Ajatus oli minusta kiehtovan jännittävä ja jäin odottamaan innolla, millaisia loput hahmot mahtavatkaan olla. Näin jälkikäteen voin sanoa, etten joutunut pettymään. Liekö missään muussa Final Fantasyssa yhtä vähän ihmisiä pelaajan tiimissä kuin FFIX:ssä?

Muistan, että ensimmäinen harmistus iski kohdalle, kun näin pelin harmaat puhekuplat ja valikon. Tosin aika äkkiä löysin mahdollisuuden vaihtaa värin siniseksi ja sillä on menty siitä asti. En vain tykkää niistä harmaista vaan ne on jokaisella pelikerralla pakko vaihtaa pois. En toisaalta koe, että minulla olisi kovin kummoinen visuaalinen silmä, mutta värijutut ovat silti vakava asia. "Vääränlainen" värimaailma on omiaan saamaan minut kääntämään katseeni toiseen suuntaan niin pelien, tv-sarjojen, elokuvien kuin sarjakuvienkin kohdalla. 

Kun masentavasta harmaasta oli päästy eroon, pääsin tutustumaan peliin itseensä paremmin. Seikkaileminen Alexandrian kaduilla oli sydäntä sykähdyttävää, mutta vasta Evil Forestissa minusta tuntui, että peli todella alkoi. Yhtäkkiä löysin itseni vaikeuksista. Taistelut eivät olleetkaan niin helppoja kuin olin kuvitellut. Eteneminen oli hidasta ja erityisesti pomo-ottelut aiheuttivat minulle harmaita hiuksia. Esimerkiksi ensimmäistä Black Waltzia vastaan sain taistella useita kertoja eivätkä ne kaksi muutakaan helpolla hoituneet. Kaikkein useiten minulla lattiaa pyyhki kuitenkin Beatrix, ennen kuin tajusin, mikä oli paras taktiikka hänestä selviytymiseen. En sano voittamiseen, koska... noh... pelaa niin tiedät.

Myöhemmin peli alkoi sujua paremmin, mutta se ei olekaan tämän päivän aihe.

Tuttu ja turvallinen sisältö uudessa kuoressa


Sitten voidaankin palata vanhojen muistelusta hieman tuoreempiin kokemuksiin. Näistä ei nimittäin ole kuin viikon verran. 

Skeptisyyteni on luonnollisesti aikaa sitten valunut viemäriin, sillä FFIX:ään tarttuessani tiedän saavani laatua. Suurin jännitysmomentti liittyikin enemmän siihen, miten tämä remaster-versio on toteutettu ja kuinka hyvin se toimii. En ole puhelimelle peliä hankkinut enkä Steam-versiota kokeillut, joten sinällään kokemus oli minulle uusi.

Ensimmäisenä kiinnitin jälleen huomiota hahmoihin. Oli ihanaa nähdä rakastamansa hahmot entistä paremmin ja yksityiskohtaisemmin. Jos The Zodiac Agea pelatessa tuli kummallinen tunne, että "tältähän peli on aina näyttänyt" (minun päässäni), nyt oikeasti vaikutuin. Rakastan kaikkia pieniä juttuja, joita en ole aiemmin hahmoista yhtä tarkasti nähnyt. Huisia!

Taustat sen sijaan ovat samat kuin aiemmin ja näyttävätkin paikoin vähän suttuisilta. On sääli, ettei niitä ole voitu päivittää samalla tavalla kuin hahmomallejakin, mutta voin kuitenkin elää asian kanssa. Edelleen värimaailma miellyttää minua todella suuresti.

Kun pääsin tallustelemaan Vivillä Alexandrian kaduille, olin jonkinlaisessa hurmoksessa, mutta utelias jännittyneisyys, joka uuden pelin kanssa valtaa, oli luonnollisesti poissa. Sen sijaan pohdin, vienkö isoäidin säästöt (kyllä, olen törkimys ja vein ne), käynkö loottaamassa Hippaulin kortit nyt vai myöhemmin (jätin myöhemmäksi) ja yritänkö heti naruhyppelyä (yritin, huonolla menestyksellä). Päässä pyöri monia kysymyksiä, jotka koskivat lähinnä sitä, mitä teen samalla tavalla kuin aina tätä peliä pelatessa ja mitä erilaista minun pitäisi kokeilla.

Taistelut toivat pienen epämiellyttävän yllätyksen mukanaan: mobiilialustalle suunnitellut valikot. Itse asiassa nyt kun mietin, myös pelin muut valikot on luultavasti siirretty suoraan mobiilista tähän versioon, mutta ne eivät häirinneet minua samalla tavalla kuin taisteluvalikko.

Syy lienee selvä, kun vilkaiset tuota vieressä olevaa kuvaa. Pelkät valikot vievät kolmasosan ruudusta taistelun aikana. Koska nykyiset tv:t on melkoisen kookkaita, voin varmuudella sanoa, etten todellakaan tarvitsisi näin jättimäisiä valikoita. Okei, usein kitisen siitä, etten näe pelata PS4:llä ilman silmälaseja, mutta tämän pelin kohdalla ei todellakaan tarvitse! Tosin mieluummin ottaisin ne vähän pienemmät valikot. Tällaiset pikkuasiat kielivät käännöksen laiskuudesta, mutta siitä huolimatta olen iloinen, että hankin pelin.

Olenkin siis edelleen innostuneen hurmoksen vallassa. Viikonloppuna ja maanantaina en päässyt itsestäni riippumattomista syistä pelaamaan ja tunsin suorastaan, kuinka sormia syyhytti. The Zodiac Agen pohjalta tiedän jo, että kuumin innostus menee aikanaan ohitse ja pelin ikävämmät puolet alkavat tökkiä poskeen naureskellen mennessään, mutta en halua murehtia niin pitkälle tulevaisuuteen. Nautin tästä olosta nyt ja annan palaa pelin parissa!

Lue myös


Final Fantasy IX -päiväkirja osa 1: Vihdoin uusiksi!

Millaiset fiilikset sinulla oli, kun pelasit ensimmäistä kertaa Final Fantasy IX:ää? Entä tämän uusion parissa?

http://www.pelit.fi/

PS. Toisessa blogissani on menossa kirja-arvonta, jossa voi voittaa omakseen painetun Tulen tahdon (Kristallin lapset #2). Olet tervetullut osallistumaan arvontaan!

Ei kommentteja