On aika jälleen palata videopelimemen pariin. Tällä kertaa pohdinnassa ovat pelien jatko-osat ja erityisesti se, johon olen pettynyt. Mielenkiintoinen aihe!
Päivä 20: Pelin jatko-osa, johon petyin
Heti alkuun on sanottava, etten yleisesti ottaen ole odottanut jatko-osilta kovin paljon. Lisäksi keskityn tässä nyt lähinnä JRPG-puoleen, jossa jatko-osina pidän nimenomaan pääsarjan pelien jatkoja, en toisiaan seuraavia pääsarjan pelejä. Esimerkiksi Final Fantasy VIII ei ole Final Fantasy VII:n jatko-osa, sen sijaan Final Fantasy VII: Dirge of Cerberus on.
Olen pelannut muutamia tällaisia jatko-osia joko osin tai kokonaan. Tässäpä lista, mitä on tullut vähintäänkin testattua:
- FFVII: Crisis Core
- FFVII: Dirge of Cerberus
- FFX-2
- FFXII: Revenant Wings
- FFXIII-2
- FFXIII: Lightning Returns
- Tales of Xillia 2
Listalta puuttuvat pelihyllystä löytyvät FFIV: Interlude, FFIV: After Years ja Tales of Symphonia: Dawn of the New World. Nähtäväksi jää, tuleeko ne joskus testattua.
Suhtautumiseni suosikkipelieni jatko-osiin on ollut aina vähän nihkulaa. Aikoinaan ihmettelin, minkä takia Final Fantasy X:een oikein pitää vääntää jatkoa ja sama juttu Final Fantasy VII:n kohdalla. Niiden jälkeen en ole enää ihmetellyt, linjaus vain tuntuu nykyisin olevan sellainen.
Ensimmäinen pelaamani jatko-osa oli Final Fantasy X-2. Vannoin joskus, etten siihen koske, mutta toisin kävi. Ostin pelin kamalassa FF-kuumeessa, kun odotin kärsimättömästi FFXII:ta. Se löytyi kuukautta ennen FFXII:n julkaisua alelaarista ja kaappasin sen mukaani helpottamaan odotuksen tuskaa. Peli paljastui ihan kivaksi, vaikkei siitä mitään suosikkia minulle tullut.
En ole pettynyt suurimpaan osaan pelaamistani jatko-osista, koska en niiltä ole paljoa odottanutkaan. Esimerkiksi Final Fantasy XIII-2 oli tarinallisesti juuri niin surkea kuin epäilinkin, sama koskee Lightning Returnsia. Sen sijaan nuo pelit kuitenkin yllättivät minut positiivisesti, koska niitä oli todella hauska pelata (okei, Caius-taistelut olivat kyllä ihan jostakin).
Sitten taas ovat Crisis Core, joka menetteli, ja Dirge of Cerberus, jonka pelaaminen oli järkyttävän kamalaa, mutta pidin siitä tarinallisesti muuten tosi paljon... tai no, ei se tarinakaan ole kovin kummoinen, mutta siinä on Vincent ja Yuffie, suosikkihahmoni FFVII:stä. Peli sai aika paljon anteeksi näiden kahden välisen vuorovaikutuksen ja Vincentin silkkisen tukan vuoksi (se on silkkinen, ei kauhea pehko, jos katsoo välivideoita eikä pelikuvaa!). Peli siis aktivoi fanityttömoodin siinä määrin, että sillä paikattiin puutteet.
Jos hetkeksi hypätään FF-sarjan ulkopuolelle, ei ainoa pelaamani Tales of -jatko-osakaan isoja pettymyksiä aiheuttanut. Xillia 2:ssa on joitain hyviä juttuja verrattuna alkuperäiseen, muuten se on yleisesti mielestäni samaa keskitasoa kuin Talesit ylipäätään. Ei isoja yllätyksiä siis, ei tunneheittelyitä suuntaan tai toiseen, mutta pientä turhautumista mm. paikkojen kierrätyksen takia.
Tarkkasilmäisimmät ovatkin jo huomanneet, että yksi peli listalla on mainitsematta.
Kyllä, jatko-osa, johon petyin on Final Fantasy XII: Revenant Wings.
Miten Revenant Wingsin suhteen sitten kävi?
Final Fantasy XII on ollut tähän mennessä ainoa FF-sarjan peli, johon aloin oikeasti odottaa jatko-osaa. Rakastuin siihen tulenpalavasti ja näin maailmassa suuren potentiaalin lisäpeleille. Niitä on toki saatavissa Tactics-sarjan muodossa (+ Vagrant Story), mutta kyseisten pelien taistelusysteemi ei koskaan ole ollut minun juttuni ja tuskin tulee olemaankaan.
Kun sitten kuulin Revenant Wingsistä, olin todella innoissani. Tiukasta budjetista huolimatta sain hankittua Nintendo DS:n juuri tuota kyseistä peliä varten. En ollut koskaan edes vakavissani harkinnut käsikonsolin ostamista, mutta nyt sellainen oli vain pakko saada.
Oli myös aivan loistavaa, että pelikaupan kautta sain jenkkiversion pelistä jo ennen Euroopan julkaisupäivää. Tämä tapahtui ihan vahingossa. Tein ennakkovarauksen kaupasta ja jo muutaman päivän päästä minulle ilmoitettiin, että peli olisi noudettavissa. Olin kuin puulla päähän lyöty! Tuolloin en vielä ollut kartalla aluekoodittomuusasioista ja ylipäätään mahdollisuudesta tilailla pelejä ulkomailta.
Kaikki tuntui olevan niin sanotusti ihan superia.
Odotukseni olivat katossa. Final Fantasy XII:n muistot olivat tuoreita ja lämpimiä ja hype vain nousi, kun sain pelini käynnistettyä. Tarina ja hahmot imaisivat mukaansa, olin totaalisen täpinöissäni. Olen edelleen sitä mieltä, että RW:n tarina ja hahmot ovat loistavia. Chocobon takapuoli sentään, minä tykkään niistä tosi paljon!
Tässä kohtaa voisi siis luulla, että riittävät perusteet pelin läpäisyyn ovat olemassa. Vaan ei. Jäin pelissä toistuvasti jumiin, koska minulla ei ollut oikeanlaisia yarheja (pelin kutsuttavia olentoja, joita on ihan tolkuttoman paljon ja jotka edustavat eri elementtejä) riittävästi ja koska en osannut ohjailla joukkojani juuri oikealla tavalla. Läpipeluuoppaita oli vähän saatavilla, joten eteneminen oli aika lailla pään hakkaamista seinään.
Taistelusysteemi ei ole aivan samanlainen kuin Tacticseissa, mutta Revenant Wingsissäkin liikutellaan joukkoja taistelualueella. Omalla puolella voi olla jopa 20 tyyppiä, kun pelihahmot ja heidän yarhinsa lasketaan yhteen, sama homma tietysti vastapuolella. Tätä kaaosta sitten pitäisi pystyä hallinnoimaan, siirrellä osia joukosta oikeaan paikkaan, vallata vihollisen voimapisteet ja pitää omat hengissä. Pahimmassa tapauksessa taistelussa on vielä jokin avainhahmo, joka ei saa missään nimessä kuolla tai koko homma kaatuu, vaikka muuten pelaisi miten hyvin.
Ei, ei ja ei! Ei minun juttuni sitten ollenkaan. Vaikka tykkäsin FFXII:ssa kikkailla gambittien kanssa ja pohtia taistelutaktiikoita pomomatseihin, tämän tyyppinen taktikointi ja joukkojen siirtelyhomma oli minulle liikaa. Tai ei liikaa, vääränlaista vain. Hyvä tarina ja hahmot eivät pelastaneet, koska pelaaminen oli täyttä tuskaa enkä ahkerasta yrittämisestä huolimatta edennyt.
Pettymys oli valtava. Olisin halunnut palata Ivaliceen, olisin halunnut rakastaa Revenant Wingsiä yhtä paljon kuin Final Fantasy XII:ta, mutta en onnistunut siinä. Olin itse niin surkea pelaaja, etten saanut pelistä otetta. Lopulta pelin pelaaminen jäi, kun olin viidettäkymmenettä kertaa jumissa samassa taistelussa (vaikka nykyisin siihen on opaskin olemassa!). En vain enää jaksanut yrittää.
En varsinaisesti edes syytä peliä tästä pettymyksestä. Se ei vain ollut minulle sopiva, vaikka kovasti niin toivoin. Minkäs sille mahtaa?
Joskus pohdin, pitäisikö aloittaa koko peli uusiksi ja katsoa, oppisiko vanha koira vielä uusia taistelutyylejä. Kaikkea pelattavaa on kuitenkin nykyisin niin valtavan paljon, etten tiedä, onko minulla todella aikaa siihen.
Onko teille tullut samanlaisia täystyrmäyksiä joidenkin jatko-osien tai ylipäätään pelien kohdalla?
Tulossa seuraavaksi: Peli, jossa on ollut parhaimmat grafiikat
Kenties kiinnostavaa myös:
Ajatuksia hahmoista osa 4: Penelo
Revenant Wings oli ihan mukiinmenevä peli ja varmasti iskee teemallisesti ja musiikillisesti FFXII faneihin, mutta onhan se pelillisesti todella erilainen. Itse hakkasin sen läpi, mutta eipä ole sen jälkeen tullut hinku palata uudelleen se pariin. Ehkä vielä jonain päivänä Let's Playn muodossa?
VastaaPoistaOmat suurimmat pettymykseni jrpg pelien jatko-osien saralla ovat olleet ehdottomasti FFXIII-sarjan teokset. Ekalla pelikerralla FFXIII-2 tuntui ihan mukiinmenevältä, mutta kunhan loppuratkaisun näin ja muutamat paradox endingit kahlasin + dlc:t epäuskoisena kokeneena jouduin myöntämään, että tämähän oli aivan jäätävä pettymys. Varsinkin kun trilogian kolmatta osaa ei edes vielä mediassa lupailtu, niin mietin, että eihän tuota voi missään tapauksessa tuohon jättää. Vaikutti suorastaa, että devajilta loppui aika kesken ja ei keksitty tarinalle mitään järkevää punaista lankaa/loppua, niin laitetaan tällaisena siten menemään.
Ja sitten Lightning Returns... Pelillisesti jälleen kerran ihan jees, mutta kun sitä tarinaa ei voi enää mitenkään pelastaa siitä umpisolmusta, jonka XIII-2 sai aikaan. Jäätäviä juoniaukkoja ja ihmeellisiä selityksiä asioihin, puhumattakaan lopun Pulsesta maapalloksi twisti sai pääasiassa vihaiseksi. Edelleenkin olen sitä mieltä, että FFXIII:ssä on hyvä kokonainen tarina joka ei olisi missään nimessä tarvinnut mitään jatko-osaa. Alkaa raivostuttaa kun vain kirjoittaakin asiasta x)
Eli siis vaikka FFVIII on lemppariosani sarjan peleistä niin en haluaisi siihen jatko-osaa suurin surminkaan, jos tällaista jälkeä on luvassa x)
Joo, Revenant Wings iski kyllä sisällöllisesti, mutta kun viidennenkymmenenen kerran häviää saman taistelun läpipeluohjeen seuraamisesta huolimatta, ei vaan enää pinna riitä. :D
PoistaMutta palaa toki ihmeessä Let's Playn muodossa. Luulisi, että sille olisi kiinnostuneita seuraajia. :)
Joo, ne FFXIII:n jatko-osat olisi kannattanut jättää kokonaan tekemättä tai tehdä teknisesti samat pelit jollain erilaisella tarinalla ja hahmoilla. FFXIII ei olisi mitään jatkoa tarvinnut, pikemminkin jatko vain pilaa sen.
FFVIII ei kyllä jatkoa kaipaa. Peli on itsessään jo kokonaisuus ja luultavasti vain kärsisi, jos sille jatkoa tehdään. Onneksi siitä ei taida olla pelkoa. :D