I am Setsuna ilmestyi heinäkuun puolessa välissä ja toi raikkaan lumisen tuulahduksen keskelle kesää. Moni JRPG-fani odotti peliä kieli pitkällä enkä minä ollut poikkeus tässä joukossa. Siitä huolimatta minulla kesti syyskuuhun asti saada peli vihdoin läpäistyä.
Setsuna nojaa nostalgiaan
JRPG-genre on kipuillut jo pidemmän aikaa paineiden ristiaallokossa. Yhtäältä halutaan uudistuksia, toisaalta vanhat fanit huhuilevat menneiden kulta-aikojen perään. I am Setsuna vastasi tähän jälkimmäiseen huutoon tarjoamalla PS4- ja PC-pelaajille mahdollisuuden kokea jälleen kerran klassinen JRPG-seikkailu niin hyvässä kuin, valitettavasti, pahassakin.
Setsunan lumista maailmaa sävyttää surumielinen pianomusiikki ja persoonalliset pelihahmot, joilla on ääni vain taistelussa. Varsinainen dialogi käydään tekstinä, kuten vanhemmissa peleissä konsanaan. Myös taistelusysteemi on tuttu Chrono Triggerin pelaajille, vaikkakin sitä on hieman muunneltu.
Myös pelin graafinen ilme kielii menneestä ajasta. Välivideoita ei nähdä vaan kaikki tapahtuu peligrafiikalla, joka on simppeliä, kaunista ja toimivaa sekä istuu hyvin nykyisille laitteille. Kokonaisuus on kruunattu tarinalla, joka on tuttu, vaikkei juuri sitä ole aiemmin kerrottu. Se on sellainen, jollaisen genren pitkäaikaiset fanit odottavatkin kuulevansa.
Toisaalta peliin olisi aivan hyvin voinut lisätä ääninäyttelyn eikä tarina olisi siitä kärsinyt. Taistelusta olisi voinut tehdä monipuolisempaa, samoin hahmojen kehittämisestä. Tarinakin oli melko kliseinen eikä tarjonnut yllätyksiä. Yllättäväksi tarkoitetut käänteetkin herättivät lähinnä ahaa-elämyksen, koska kaikki oli niin tuttua konkarille. Ei se välttämättä paha asia ole, mutta liekö hyväkään.
Lumisen maiseman alle jäi kytemään ristiriita
Tavallaan tykkäsin I am Setsunasta. Hahmot olivat ihan jees ja Aeterna oli ehdottomasti oma suosikkini, mutta toisaalta Kir taas osoittautui todella raivostuttavaksi kakaraksi. Kir oli juuri yhtä ärsyttävä kuin kaikki vastineensa vanhoissa peleissä, joten kaiketi voi sanoa hänen onnistuneen roolissaan.
Setsuna oli pohjamutiaan myöten hyveellinen. Niin hyveellinen, että minua alkoi ärsyttää. Ei tuollainen ole inhimillistä! Nidr puolestaan oli perinteinen synkkä soturi, jota menneisyyden haamut vaivaavat taukoamatta. Julienne ja, aivan erityisesti, Fides taas jäivät minulle etäisiksi eivätkä saaneet tarpeeksi tilaa tarinassa.
Mitä taas tulee Endiriin, joka on käytännössä pelaajan avatar... Hän oli joko kiva tai kusipää pelaajan valinnoista riippuen. Tosin muut hahmot jaksavat ystävällisiä kommentteja hämmästellä, joten jälkimmäinen lienee sitten se oletus, kuten toki palkkamurhaajalle sopiikin.
Tarinakin maittoi, mutta kliseisyys ja liiallinen tuttuus paistoivat läpi. Halusin nähdä sen loppuun saakka, mutta samaan aikaan se ei herättänyt palavaa innostusta. Pidin kuitenkin pelin aivan viimeisestä valinnasta. Se taisi olla ainoa, jolla on edes jonkinlainen vaikutus asioihin. Tosin teorian vahvistamiseksi pitäisi pelata lopputaistelut uudestaan enkä taida jaksaa. Niin kivaa se puuha ei ollut.
Taistelu nimittäin töksähti minulle. Alkuun se sujui, mutta myöhemmin alkoi kuoleman uhka leijailla jo ihan perusmättelyissäkin. Porukka on kuitenkin valittanut pikemminkin päinvastaista eli liiallista helppoutta, joten jossain mättää. Asiaa selviteltyäni kävi ilmi, etten ollut ilmeisesti kehittänyt hahmojen kykyjä, mutta toisaalta en missään vaiheessa peliä tällaista taitoa oppinut. Puhuin kyllä NPC:lle, kauppiaille yms., mutta silti kykyjen kehittäminen meni minulta täysin ohitse. Ilmeisesti sen takia minulla olikin sitten pysyvä Hard Mode pelissä päällä ja taistelut olivat yhtä takkuamista.
Oma vika, joo, mutta ehkä tässä kohtaa olisin kaivannut peliltä hieman enemmän kädestä pitelyä. Voi olla, että olen tottunut nykyaikaisiin peleihin enkä enää pärjää vanhempien - tai niitä imitoivien - pelien parissa, mutta vingun tästä nyt silti. Yritin nyt jälkikäteen oikein etsimällä etsiä, miten saisin niitä spritnite-kivien tarjoamia kykyjä kehiteltyä, mutta enpä vieläkään oppinut / löytänyt pelistä siihen keinoa. Antaa olla, en kuitenkaan ole pelaamassa tätä uudestaan.
Lyhyesti sanottuna I am Setsuna kyllä tarjosi jonkinlaista viehätystä, mutta myös paljon kiukkua ja turhautumista. Jälkimmäinen on syy siihen, että läpäisy meni syyskuulle asti. Minua vain alkoi etoa koko ajatus peliin tarttumisesta, kun tuloksena oli vain kiukkua ja päänsärkyä. Lopulta pakotin itseni paukuttamaan sen läpi, vaikka melkoista hampaiden kiristelyä se oli. Tosin yllättäen lopputaistelut tosiaan menivät melko hyvin. Yksi bossi - joka jo aiemmin pyyhki minulla lattiaa noin 20 kertaa - tuotti hankaluuksia, muut onneksi eivät. Pääsin joka tapauksessa koko kuuden taistelun setin kerralla läpi, mikä hieman lievitti kiukkua ja tuskaa.
Hymy ja harmistus
Tavallaan I am Setsunan loppu oli koskettava ja siinä oli hienoa herkkyyttä, joka pisti ehkä vähän jopa hymyilemään. En varsinaisesti pitänyt siitä, mutta oli se silti menettelevä ja onnistui jotain liikauttamaan minussa. Silti olisin kaivannut jotain lisää, vähän syvempää ja ennen kaikkea puheliaampaa loppua. Mykkäfilmimeininki ei oikein ihastuttanut.
Jonkinlainen harmistus pelistä silti jäi. Odotin siltä ehkä liikaa. Olisin halunnut pitää siitä paljon enemmän, innostua kunnolla ja ehkä pelata uudestaankin. Enää ei kuitenkaan huvita, muistoissa on liikaa ärsyttäviä hetkiä. On aika siirtyä eteenpäin kohti muita pelejä.
Mikä fiilis teille muille jäi I am Setsunasta? Rakastitko vai vihasitko vai jotain siltä väliltä?
Ei kommentteja