Star Ocean: Integrity and Faithlessness kaappasi minut mukaansa välittömästi. Tein ennätyksellisen määrän sivutehtäviä ja juoksin suorittamassa private actioneita. Siitä huolimatta läpäisin pelin n. 33 tunnissa. Mitä ihmettä tapahtui?
Minulle on juurtunut "paha tapa" pelata pelini. Paahdan yleensä juonta eteenpäin kauhealla vauhdilla saadakseni nauttia tarinani tiiviissä tahdissa. Pääjuonen ohessa teen sivutehtäviä kourallisen, mutta en erityisesti panosta niihin. Usein silti saan käytettyä yhden JRPG:n läpäisyyn vähintään 40 tuntia, joskus enemmänkin, jos innostun esim. grindaamaan. Näin siis ensimmäisellä pelikerralla, toisella sitten kahlaan läpi kaikkea kivaa sivumateriaalia ja etenen juonessa rauhallisempaan tahtiin.
Star Oceanin kohdalla tein asiat vähän eri tavalla. Suoritin sivutehtäviä peräti 77 prosenttia koko tarjonnasta ja tarkoituksellisesti pyrin laukaisemaan mahdollisimman monta private actionia. Toki edistin juonta hyvässä tahdissa sitäkin... selvästi liian hyvässä, koska pelitunnit jäivät ennätyksellisen alhaisiksi.
Odotin koko ajan, koska pelissä lähdetään toiselle planeetalle. Pari sellaista hetkeä oli, että uskoin sen vihdoin tapahtuvan. No, sitä ei tapahtunut koskaan. Toista planeettaa ei tullut, mikä oli kieltämättä pettymys. Till the End of Timen perusteella osasin jo aavistaa, ettei planeettoja kovin montaa olisi, mutta se, että Faykreed oli ainoa, tuli minulle yllätyksenä. Ehkei olisi pitänyt, olenhan perehtynyt niihin vielä vanhempiinkin Star Oceaneihin ja sarjan tekijöiden sanottiin palanneen osin juurilleen. Sääli, koska tykkäsin The Last Hopen tavasta vierailla useammalla pallolla.
Himo tutkimaan uusia maailmoja ajoi siis kuumeisesti eteenpäin ja se kostautui, kun tajusin olevani viimeisessä luolastossa eli happotrippihelvetissä aivan liian aikaisin. Kiva loppui kesken ja jäin kaipaamaan lisää.
Paljon rakastettavaa
Integrity and Faithlessness tuntuu saaneen osakseen reilusti kritiikkiä, ainakin jos Twitter feediä on uskominen (tiedostan kyllä, ettei se välttämättä ole kattava otos). Onhan pelissä kritisoitavaa, mutta ei se minusta ole kuvottava, surkea tai luontaantyöntävä, kuten olen kuullut sanottavan. Päinvastoin!
Minut Integrity and Faithlessness imaisi välittömästi mukaansa. Jokainen pelikerta vaati aina vielä yhden tunnin lisää ja tuntui silti jäävän kesken. Olin täpinöissäni, innoissani, suorastaan pursusin samanlaista intohimoa kuin silloin, kun pelasin Final Fantasy XII:ta ensimmäistä kertaa. Tämä on kuulkaa paljon sanottu minulta.
Tarina ei siis ole hullumpi, se on riittävän hyvä pitämään takalistoni kiinni sohvassa. Ei se nyt parasta ikinä ollut, mutta kiinnostava ja jännittävä kuitenkin. Se jätti joka kerta nälkäiseksi, olisin halunnut aina vähän enemmän.
Pidin paljon myös hahmoista. Fidel oli kovasti mieleeni, koska hän ei ollut innostuksesta seinille kimpoileva teini-ikäinen poitsu vaan aidosti järkevä nuori aikuinen. Miki oli ehkä hitusen liian kotirouva minun makuuni, mutta siitä huolimatta löysin hänestäkin paljon tykättävää. Reliakin oli tosi suloinen, vaikka usein olen näistä kiintiöpikkutytöistä ärsyyntynyt.
Victor ja Emmerson olivat keskenään kivan erilaisia mieshahmoja. Kumpikin aikuisia miehiä, mutta toinen hieman naisiin ja viinaan menevä, toinen suoraselkäinen puristi, joka haluaa keskittyä suorittamaan velvollisuutensa. Ehkä Victor kuitenkin iski minuun persoonana enemmän, Emmerson oli sitten se hupinumero, jota voisin esimerkiksi ficeissä kuvitella käyttäväni tilanteiden kevennykseen.
Suurimmat suosikkini olivat kuitenkin vihreähiuksiset kaunottaret Fiore ja Anne. Kumpikin ovat älykkäitä, päteviä ja kertakaikkisen upeita naisia. Fioren pukeutuminen on mitä on, mutta jos sen sivuuttaa, on hahmo oikeasti aivan mahtava. Hän on samalla tavalla kiusoittelevan flirtti kuin The Last Hopen Myuria, mutta kuitenkin uskollinen omalle rakkaalleen (joka tosin taitaa olla yksipuolinen ihastus ja joka ei koskaan saanut ruutuaikaa, nyyh). Samalla Fiore on intohimoinen tiedenainen. Anne menee samaan kategoriaan, mutta hän ei ole flirtti vaan asiallinen, mutta herttaisen hänestä tekee kissojen rakastaminen ja kummitusten pelkääminen. Hän on myös pätevä avaruussotilas. Voisin vaahdota näistä kahdesta naisesta vaikka kuinka paljon, mutta ehkä nyt ei ole oikea hetki sille.
Minun piti nimittäin kertoa, mistä kaikesta muustakin vielä tykkäsin tässä uudessa Star Oceanissa. Taistelut olivat kivoja ja soljuivat hyvin eteenpäin. Kerrankin peli, jossa sai koko tiimin kerralla mukaan. Porukka pinkoi koko ajan perässä ja kaikki myös osallistuivat taisteluun. Ajattelin alkuun, että sen täytyy olla todella sekavaa, mutta eipä ollutkaan. Systeemi toimi. Olin hyvin iloinen, ettei minun tarvinnut miettiä, keiden vuoro on olla taistelutiimissä, jotta hahmojen tasot pysyvät tasaisina.
Private Actionit olivat aidosti hauskoja ja paljastivat lisää hahmojen taustoista ja persoonista. Systeemi niiden avaamiseen oli helppo oppia ja toimi kätevästi. Välillä ei muuta tullut tehtyäkään kuin juostua niiden perässä ihan vain siitä ilosta, että saisi kuulla vähän lisää.
Jaksoin myös kerrankin rakennella esineitä ja sekoitella reseptejä. Yleensä olen tosi laiska tekemään näitä, mutta tällä kertaa sain tehtyä kahta lukuun ottamatta kaikki sapuskat ja aika turkasen ison kasan muuta tavaraa.
Kaiken kaikkiaan nautin pelaamisesta todella paljon ja se olikin aivan liian nopeasti ohitse. Voipi olla, että jonain kauniina syyspäivänä pyöräytän pelin uudestaan käyntiin ja aloitan sen kovemmalla vaikeustasolla uusiksi.
Jotain myös pielessä
Aivan kaikki ei minuun luonnollisesti vaikutusta tehnyt vaan jostain pitää napistakin. Sivutehtävät olivat melkoisen peruskauraa, mutta tylsällä toteutuksella. Ne kaikki poimittiin listasta ja palautettiin samaan listaan. Tätä on näkynyt muissakin peleissä, joten kyseessä ei ole mikään Integrity and Faithlessnessin oma synti.
Ei minua haittaa, jos osa sivutehtävistä on saatavilla tuolla tavoin. Arvostan kuitenkin tehtäviä, joissa on edes pieni sivujuoni. Toki listasta poimitusta tehtävästäkin saa palkinnon (joskus hyvän, joskus huonon), mutta juonielementin lisääminen matkaan tekee tehtävästä mielekkäämmän. Tällaisena jäi ainoastaan mieleen Ruddlen etsiminen ympäri Faykreediä, mutta se nyt ei mielestäni ihan riitä.
Toinen ongelma on maailman pienuus. Ensinnäkin olisin halunnut käydä useammalla planeetalla, olisi ollut mahtavaa nähdä erilaisia maailmoja samalla tavalla kuin The Last Hopessa (tai Till the End of Timessa, joskaan siinä fiilis ei ollut yhtä hyvä). Kun nyt kuitenkin pelaaja päätettiin pitää vain yhdellä pallolla (muutamia avaruusalusvierailuja lukuun ottamatta), olisi se yksittäinen maailma sitten voinut olla isompi.
Faykreediltä löytyvät kyllä kaikki perinteiset JRPG-maastot. On kaupunkeja, rantaa, aavikkoa, lumimaisemaa, vuoristoa, luolia, metsää ja niittyä, mutta maailma on silti aivan toivottoman pieni. Ensin olin haltioissani sen koosta, koska luulin planeettoja olevan enemmän. Ajattelin, että tutkittavaa riittää tosi, tosi paljon, jos ensimmäisestäkin maailmasta löytyy näin monenlaisia alueita. Puh pah, kuinka väärässä olinkaan! Faykreed alkoi äkkiä tuntua ahtaalta, kun samoja karttoja koluttiin ihan koko ajan.
Kuten jo alussa sanoin, peli myös kesti aivan liian vähän aikaa. Jo pelkästään sijoittamalla osan tarinasta toisille planeetoille sitä olisi saanut pidennettyä. Vaikka tarina kerrottiin kokonaan, se tuntui silti jäävän tyngäksi. Minä olisin halunnut enemmän.
Viimeinen napinan aiheeni löytyy aivan lopusta. Nimittäin hahmokohtaiset loput. Sain näistä alkuun vain Mikin ja Relian loput, mikä ei ole yllättävää, koska näihin kahteen kai Fidelillä on automaattisesti parhaat välit.
Muiden hahmojen loppujen saamiseksi jouduinkin tekemään vähän enemmän töitä. Se ei kuitenkaan ollut ongelma. On ihan ok, ettei kaikkea saa sormiaan napsauttamalla. Sen sijaan itse loput olivat melkoinen pettymys.
Victor ja Emmerson tuntuivat lähinnä bondailevan Fidelin kanssa, mikä menetteli. Sen sijaan Fioren ja Annen miltei suoranainen parittaminen Fidelille nostatti niskavillani pystyyn. Miksi? Miksi? Miksi? No joo, fanipalvelu ja sillein, valitse paras tyttösi, suosi häntä kaikessa ja Fidel saa hänet lopussa. Tavallaan ymmärrän ja sitten taas en. En ollut pelaamassa deittipeliä.
Tykkäsin The Last Hopen hahmolopuista paljon enemmän. Ne avasivat vielä vähän lisää hahmojen tarinoita, kertoivat tarkemmin, mitä näille tapahtui pelin päättymisen jälkeen. Jotain sellaista odotin nytkin. Sain Fidelille flirttailua. Hmph. Oikeasti Fiorella ja Annella on parempaakin tekemistä kuin juosta Fidelin perässä! Olisivat vaikka toistensa kanssa ja seikkailisivat pitkin avaruutta tekemässä tutkimusta.
Nälkä jäi
En saanut tarpeekseni, en lähellekään. Minulla on tuossa liuta muitakin pelejä, joihin pitää vielä tarttua, mutta tämä Star Ocean jäi kyllä ehdottomasti vielä listalle roikkumaan. Edes kaikkien loppujen saaminen ei aiheuttanut kyllästymisen tunnetta.
Pelissä oli puutteensa, mutta se jätti silti herkullisen jälkimaun. Jos Integrity and Faithlessness risteytettäisiin The Last Hopen kanssa, saattaisi lopputuloksena syntyä täydellinen, juuri minun makuuni oleva Star Ocean. Tosin kun muita faneja kuuntelee, monelle se voisi olla myös hirvityksen kauhistus.
On todella mielenkiintoista, kuinka vaisun vastaanoton tämä peli on mediassa saanut (Pelit-lehdessä 20/100 surkeimmat pisteet miesmuistiin O_o), mutta ne jotka tykkäävät, tykkäävätkin sitten kybällä :D Voisit kirjoittaa vastauksen Pelit-arvostelulle ja ampua alas kaikki argumentit pelin huonoudesta :P
VastaaPoistaKieltämättä vastaanotto on kuulostanut nihkeältä. Toki pelissä on vikansa, mutta ei se ole mikään kasa kuraa, kuten joistain kommenteista voisi päätellä. Pakko myöntää, että hieman jopa ihmettelin tuota Pelitin arvostelua monestakin syystä.
PoistaLuultavasti kirjoitan tästä pelistä vielä jotain muutakin, mutta saapa nähdä, jaksanko lähteä vastinetta raapustelemaan. x)