Final Fantasy VIII ja paluu nuoruuteen

Final Fantasy VIII Remastered ilmestyi 3.9.2019, ja se oli hankittava heti. Peli imaisi tällä kertaa paremmin mukaansa kuin koskaan aiemmin. Tämä on kertomus katkerista teinivuosista ja rakkauden löytämisestä.



Nuorena pelien hankkiminen ei ollut mikään itsestäänselvyys, joten pelasin lähinnä kavereiden luona ja usein päädyin takapenkille vain seuraamaan muiden pelaamista. Joskus kävi tuuri ja kaveri lainasi minulle PlayStation-konsolin ja toinen kaveri Final Fantasy VII -pelin. Siinä vaiheessa alkoi tuntua, ettei järjestely ja säätäminen riitä. Oli saatava omat laitteet ja pelit.

Se, miten sain hankittua oman PlayStationin on toinen tarina, mutta ensimmäisen oman pelini ostin ensimmäisellä kesätyöpalkallani. Koska palkka oli naurettavan pieni ja siitä piti myös riittää muuhun, en edes voinut harkita käveleväni paikalliseen peliliikkeeseen ja hankkivani muoveihin käärittyä uuden karheaa peliä. Enkä tästä syystä saanut Final Fantasy VII:ää, jota olin aiemmin pelaillut ja johon olin myös kovasti tykästynyt.

Teininä menestyin pelin pelaamisessa kuin Seifer SeeD-kokeessa.
Sen sijaan ostin käytetyn Final Fantasy VIII:n, jossa ei ollut edes kansipaperia tallessa. Peli itsessään oli kuitenkin hyvässä kunnossa ja hintakin oli minulle sopiva 100 markkaa. En siis antanut pikkujuttujen häiritä vaan keskityin oleelliseen. Loppukesän palkoista jäi muuten ihan kivasti säästöön sinä vuonna, koska pelin hankkimisen jälkeen luuhasin kotona enkä ollut kaupungilla tuhlaamassa turhuuksiin.

Final Fantasy VIII tempaisi minut mukaansa tarinallaan ja hahmoillaan, vaikka päähahmo Squallista kirjoitin päiväkirjaani hänen olevan tunnevammainen idiootti. Teini-ikäisenä olin kyvytön ymmärtämään toista angstista teiniä, joten Squall alkoi nopeasti käydä hermoilleni, enkä pitänyt Rinoastakaan, mutta muuten peli maistui.

Kunnes ei maistunut. Pelasin sitä, kuten olin pelannut Final Fantasy VII:ää. Kehitin hahmojani niin pirukseen, mutta silti taistelut sujuivat onnettomasti ja olin jatkuvasti jumissa. Guardian Forcejen käyttö kostautui rahan puutteena ja aseita ei päässyt vaihtamaan, kun niitä ei ostettukaan suoraan kaupoista tai löydetty aarrearkuista. Olin suoraan sanottuna kujalla, ja tästä syystä pelin läpäisyyn meni vuosia. Voin muuten kertoa, ettei 100-levelinen Ultimeciakaan ole mikään kiva juttu.

Nyt toki tajuan, etten osannut oikeasti pelata peliä. Olin liian malttamaton tarinan suhteen pysähtyäkseni oikeasti lukemaan tutoriaaleja, ja toisekseen myös englannin kielitaitoni oli vajavainen. Jotkut jutut vain menivät kovaa ja korkealta ohitse, vaikka hahmojen välisen kanssakäymisen päälle ymmärsin. Pelin tekninen puoli jäi yksinkertaisesti avautumatta minulle. Tästä syntyi mielikuva, että Final Fantasy VIII on teknisesti rasittava eikä sen pariin palaaminen enää vanhemmiten ole houkuttanut. Nuorempana kyllä hinkasin sitä ahkerasti, mutta tulokset tosiaan jäivät heikoiksi.

Muutaman kerran olen yrittänyt aloittaa Final Fantasy VIII:n uudestaan, mutta tekninen puoli siinä ei vain ole jaksanut kiinnostaa tarpeeksi. Pelastus koitti vihdoin tänä vuonna, kun pelin remastered-versio ilmestyi. Tarjolla oli kolme huijausta, joiden avulla pelin pelaamista saattoi hieman helpottaa ja nopeuttaa.

Olin juuri pelannut läpi Final Fantasy VII:n samoja huijauksia hyödyntäen, joten kynnys kokeilla samaa Final Fantasy VIII:n kohdalla oli olematon.

Teknisesti erilainen kokemus kuin teininä


Taikojen vetäminen vihollisilta sujuu ihanan nopeasti,
kun käytössä on kolminkertainen nopeus. Eikä parantamisesta
tarvitse huolehtia, koska hahmojen terveyspisteet saa
toisella huijauksella pidettyä koko ajan täysillä.
Vaikka otin rohkeasti remastered-version huijauskonstit käyttöön, tällä kertaa myös paneuduin ohjeiden lukemiseen. Ja kappas kummaa, aivoissa tapahtui jonkinlainen naksahdus.

Yhtäkkiä oikeasti ymmärsin, miten junction-systeemi toimii ja millaisia hienoja ominaisuuksia sillä on. Sen kanssa kikkailuun tuli jopa uudenlaista hauskuutta, vaikken voi silti sanoa, että siitä olisi tullut suosikkini FF-sarjan kehityssysteemien joukossa.

Juction-systeemissä hahmoille kerätyt taiat kiinnitetään erilaisiin ominaisuuksiin samalla tavalla kuin joissain peleissä laitetaan kykypisteitä, vaikkapa hahmon lyöntivoimaan tai taikakykyihin. Oleellisena erona tässä on, ettei kaikkia taikoja siis kannata käyttää pelin aikana taikomiseen. Jos on vaikkapa kiinnittänyt taian nostamaan hahmon elinvoimaa, saman taian käyttäminen taistelussa itse asiassa heikentää hahmoa. Ei ihme, etten oikein pärjännyt aikaisemmin.

Pomo-otteluissakaan ei tarvinnut stressata,
koska taikoja sai huijausten ansiosta kiskoa ihan rauhassa.
Taikoja Final Fantasy VIII:ssa saa ympäristöstä liiloina kiiluvista pisteistä tai vetämällä niitä taistelun aikana vihollisilta. Jälkimmäinen on muuten turkasen rasittavaa puuhaa, jos minulta kysytään, mutta samalla se on nopein keino saada taikavarastot täyteen (kullekin hahmolle voi varastoida 100 kappaletta kutakin taikaa). 

Tähän ongelmaan onneksi auttoi nopeutushuijaus ja loppumattomien terveyspisteiden huijaus yhdessä käytettynä. Kun et voi kuolla, voit rauhassa kiskoa viholliselta kaikki tarpeelliset taiat ja vasta sitten edetä taistelussa. Ah, sitä autuutta!

En voi sanoa, että nautin näistä peliteknisistä ominaisuuksista tälläkään kertaa, mutta niistä tuli siedettävämpiä huijauskeinojen ansiosta. Osan aikaa myös junction-kikkailu oli ihan kivaa. Valitettavasti käpy meinasi kärähtää, kun huolella mietityt taikapulttaukset katosivat varsinaisilta päähahmoilta vain sen takia, että tarinassa hypättiin toisen hahmon pöksyihin väliaikaisesti.

Kolmas huijaus eli satunnaistaistelujen poistaminen oli sisäänrakennettuna jo alkuperäisessä pelissä. Taito tosin piti opettaa yhdelle Guardian Force -hirviölle, mutta se oli silti hankittavissa, jos vähän näki vaivaa. Nyt sitä tietysti saattoi käyttää heti alusta asti, mikä takasi, ettei hahmojen tasoja tullut nostettua liikaa. Sehän ei nimittäin Final Fantasy VIII:ssa kannata, koska viholliset kehittyvät samaa tahtia kanssasi, ja sen takia se 100-levelinen Ultimecia oli karmaiseva kokemus.

Guardian Forcejen hankkiminen kävi helposti ja mukavasti remastered-versiossa.
Noh, innostuin pelailemaan kuitenkin niin paljon, että lopulta Squallini oli 91-levelinen. Paljon ei siis jääty jälkeen aiemmasta pelikerrasta.

Kaiken kaikkiaan olen sitä mieltä, että huijausten käyttö teki pelaamisesta miellyttävämpää ja jouhevampaa. Tietysti se myös helpotti monissa kohdissa, vaikkei tehnyt pelihahmoista täysin kuolemattomia. Nimittäin hahmo voi huijauksista huolimatta kupsahtaa, jos vihollinen käyttää iskua, jonka voimakkuus ylittää hahmon sen hetkiset terveyspisteet. 

Huijauksista huolimatta jouduin myös käyttämään aikaa taikojen haalimiseen. Toki se kävi nyt paljon nopeammin kuin ennen, mutta tylsää puuhaa se on silti. Halusin kuitenkin varmistaa, että saan pultattua riittävästi hyviä taikoja jokaiselle hahmolle, jotta selviän haastavammistakin taisteluista. Tavoitteenani oli kerrankin hankkia kaikki Guardian Forcet, ja tämä toteutui. Toki huijasin läpi matkan, mutten oikeastaan välitä. 

Teknisesti siis nautin pelistä tällä kertaa paljon enemmän kuin ennen. Tämä tunne antoi intoa pelaamiselle ja todennäköisesti saattaa joskus vuosien päästä rohkaista taas uuteen pelikertaan.

Tarinallisesti edelleen herkkua


Tarina vietteli minut taas kuin Rinoa Squallin tanssiaisissa
Ollaanpa rehellisiä. Jos tarkkailee Final Fantasy VIII:n pääjuonta, se on oikeasti aika hapokasta settiä kaikkine velhotar- ja aikamatkakikkailuineen. Ainakin minun aivoni nyrjähtävät, jos yritän oikeasti ymmärtää tapahtumia. En ole koskaan oikein pitänyt aikalooppijutuista tästä syystä.

Final Fantasy VIII:ssa mielestäni tuohon ei kuitenkaan kannata takertua, koska hapokkuudestaan huolimatta tarina vie mennessään. Ihan kaikkea ei edes tarvitse ymmärtää, sillä matkalla on vain niin kivaa ja mielenkiintoista. Joskus olen valmis heittämään realismin pönttöön ja keskittymään hauskanpitoon.

Pääjuonen lisäksi peli sisältää kiehtovan kasvukertomuksen ja rakkaustarinan, joita kumpaakaan en tosin teininä osannut täysin arvostaa. Pelin päähahmo Squall on varsin sulkeutunut introvertti, jolla on vaikeus puhua tunteistaan. Hän ei halua olla vaivaksi eikä varsinkaan riippuvainen kenestäkään toisesta. Hänestä jokaisen tulee seisoa omilla jaloillaan ja huolehtia omista asioistaan. Tunteista puhuminen on turhaa, kun voi keskittyä toimimaan ohjeiden mukaan. Ja juuri tästä syystä Squall oli minusta nuorempana tunnevammainen idiootti.

Eräs Squallin ärsyttävistä hetkistä
Ilmeisesti näin aikuisena on helpompi ymmärtää lapsuudessa traumatisoituneen teinipojan sielunelämää hieman paremmin, sillä Squall keräsi nyt huomattavasti enemmän sympatiapisteitäni. 

Toki Squall edelleen laukoo ärsyttäviä ja suoranaisen loukkaavia kommentteja, mutta tällä kertaa onnistuin näkemään niiden taakse. Ja olisin oikeastaan halunnut halata häntä lohduttavasti. 

Samalla kun pelastaa maailmaa pahalta velhottarelta, pelaaja pääsee seuraamaan, miten Squall alkaa hiljalleen avautua saamansa ystävyyden ja ennen kaikkea rakkauden ansiosta. Hänen on yhä vaikea luottaa toisiin ja ennen kaikkea itseensä, mutta hän ottaa pienen askeleen kerrallaan. Zell, Quistis, Selphie ja Irvine murtautuvat hänen kuorensa läpi ja näyttävät, mitä kaikkea ystävyys voi elämään tuoda. Suurimman työn tekee kuitenkin Rinoa, johon Squall hiljalleen pelin aikana rakastuu yhä syvemmin.

Rinoa ei pelkää sanoa Squallille, mitä ajattelee
Rinoa on monin tavoin Squallin vastakohta. Hän on reipas, iloinen ja positiivinen. Ei hänenkään elämänsä ole ollut helppoa, mutta hän kohtaa silti kanssaihmiset avoimin mielin. 

Toisaalta hän kykenee myös sanottamaan negatiiviset tunteensa eikä pelkää suomia Squallin jäyhää asennetta suorasanaisesti. Hän näyttää omalla esimerkillään Squallille, että myös toisin voi elää. Samalla hän oppii itse toisilta ja kasvaa vastuullisempaan ja vastuuntuntoisempaan suuntaan aina siihen asti, että on valmis uhraamaan itsensä toisten turvallisuuden takaamiseksi.

Tällä kertaa Final Fantasy VIII:n ehkä parasta antia oli seurata Squallin kasvua ja kehittymistä ihmisenä, mutta myös rakkauden puhkeamista nuppuvaiheesta aina täyteen kukkaansa. Tykkään romansseista, ei siitä pääse mihinkään, ja Squallin ja Rinoan tarina onnistui vetoamaan minuun. Ei sillä, ettenkö mieluusti seurannut myös suosikkihahmojeni, Selphien ja Irvinen, vaiheita, mutta niistä ei kerrota samalla tavalla.

Voisin tietysti kirjoittaa tähän väliin ulinan siitä, kuinka Rinoa on jatkuvasti neito pulassa, jotta Squallilla riittää pelastettavaa, mutta... no... niin... no. Onhan se totta. Monesti tällainen asetelma myös kiusaa minua, mutta näen, että Rinoalla on kuitenkin omat vahvat hetkensä, ja tarinallisista syistä hän on pääpahan mielenkiinnon kohde, joten pulaan joutuminen ei ole täysin perusteetonta. En vain voi sanoa, että tällä kertaa tämä kliseinen asetelma häiritsisi minua. Harmillisin puoli siinä on, että se rajoittaa, miten paljon Rinoalla pääsee pelaamaan.



Hyvillä mielin kohti seuraavia seikkailuja


Tällä kertaa Final Fantasy VIII jätti hyvän maun suuhun. En usko, että palaan alkuperäisen pelin pariin koskaan, mutta remastered-versioon voisin tarttua vielä uudestaan jonain päivänä. 

Tarinaa seuratessa sain maistaa nostalgisen ripauksen kaikista niistä tunteista, joita kävin pelin parissa läpi teini-ikäisenä, ja sanottava on, että imu oli valtava. Huitaisin pelin läpi parissa viikossa, vaikka myös muuta tekemistä riitti. Kokemus oli hauska ja jätti jälkeensä kuplivan hyvän olon.

Koska haluan vielä hetken fiilistellä nuoruusvuosiani, päätin jatkaa pelaamalla myös Final Fantasy IX:n samoilla huijauskikkailuilla. Tarkoitus on siis nauttia pelin tarina nopeassa tahdissa, ja tunnelmoida kaikkea sitä, mikä on jäänyt taakse. Vaikken niistä aikamatkustusjutuista niin välitä, on vanhojen pelien pariin palaaminen aikamatkustusta parhaimmillaan. Eikö vain?



Seuraa myös somessa!

https://www.instagram.com/afigaming_/ https://twitter.com/Afeni84


https://www.pelit.fi/

4 kommenttia

  1. FF kasin junction-systeemi on kyllä kamalan rikkinäinen, vaikka itse olin myös ennsimmäistä kertaa pelatessani niin kokematon, etten huomannut sitä. En oikein ymmärrä, miksei pelaajaa estetä ryystämästä sataa taikaa ensimmäiseltä näkemältään vastustajalta, joka jotain tiettyä taikaa tarjoaa. Ainoa syyhän olla tekemättä näin on se, että se on hyvin tylsää. Ilman huijauksiakaan hahmoja ei yleensä ole järin vaikeaa pitää hengissä niin kauaa, että tämä onnistuu, koska satunnaistaisteluthan eivät pelissä ole järin vaikeita, eivätkä kyllä pomotkaan, jos hahmojaan on vahvistanut juuri sataa taikaa imemällä. Tasosysteemin mielekkyyttä en oikein ikinä ole ymmärtänyt vihollisten skaalaamisen takia, lähinnä oli haittaa siitä jos meni levuttamaan hahmonsa tasolle sata, jolloin ne olivat heikkoja Lv. 5 deathille. En myöskään tykkää kamalasti siitä, että pelissä on paljon esoteerista sisältöä (kuten harvinaisemmat kortit ja esineet), johon on liki mahdotonta päästä käsiksi ilman jotain opasta.

    Squallin mölö hahmo ei minuun teininä uponnut, mutta ehkä näin myöhemmin japanilaisiin fiktioarkkityyppeihin tutustuneena sitä ymmärtää vähän paremmin. Pelin mielestäni kankeahko dialogi toiminee paremmin japaniksi. Pelin tarina ei muutenkaan oikein pysy kasassa loppumetreille asti.

    Olisi ollut hauskaa, jos Squarella olisi ollut vähän korkeampiresoluutioiset versiot taustakuvista jossain lojumassa, koska silloin remasterilla olisi muutakin lisäarvoa kuin huijausoptiot. Taustoissa ei kumminkaan taida olla kuin joku filtteri päällä, ja 3D-hahmot hyppäävät entistäkin pahemmin silmään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Junction-systeemissä on tosiaan ongelmansa, vaikka tällä kertaa löysin siitä myös viehättävän puolen. Se vaatisi ehkä vielä vähän hiomista ollakseen kivempi kokemus kokonaisuudessaan, mutta ymmärrän, ettei näihin vanhoihin peleihin lähdetä isoja muutoksia tekemään.

      Itse en ole pelin japaninkielistä versiota pelannut, vaikka se sinällään voisi olla mielenkiintoinen kokemus. Luen kuitenkin japania sen verran hitaasti ja oma sanavarastokaan ei ole kattavin mahdollinen, joten aika raskasta taitaisi pelaaminen olla. :D Ehkä FFIX:n pelaaminen sillä kielellä olisi motivoivampaa omalla kohdalla.

      Hahmot tosiaan pistävät silmään taustoja vasten (sama ongelma FFIX:n PS4-versiossa), mutta yllättävän hyvin siihen tottuu. Jos olen oikein ymmärtänyt, Squarella ei ole vanhemmista peleistä kauheasti alkuperäisiä tiedostoja tallella, mikä on osaltaan vaikeuttanut näiden uusioversioiden tekemistä. Omiin tarpeisiini nämä nykyiset versiot ovat sinällään ihan riittäviä, mutta totta kai enemmän silmäkarkkia on enemmän silmäkarkkia. :D

      Poista
  2. Kyllä! Vihdoinkin FFVIII sai ansaitsemansa rakkautta Remasterin muodossa! Ja mukavaa on kuulla, että myös teikäläinen viihtyi pelin parissa entistä paremmin. Meinaan itsekin jossakin vaiheessa tämän Remasterin hommata ja nauttia ajan kanssa lävitse, mutta vielä ei ole ehättänyt.

    Kuinka paljon ehdit pelata ehkä koko FF-sarjan parasta minipeliä, Triple Triadia? Varmaan millään muulla peliin integroidulla vapaaehtoisella tekemisellä ei ole koskaan ollut niin suurta vaikutusta pelikokemukseen Card Modin ansiosta. Korttia lätkimällä kun nuo kuuluisat 100 loitsua Junctiointiin saa suorastaan hävyttömän helposti, eikä sen koommin tarvitse Drawailla (mitä nyt GF:t tietty ja Ultimat sun muut harvinaisuudet)

    Ja mukavaa kuulla, että myös tarina iski paremmin! Haluaisin kuulla vielä tuntemuksia Sir Lagunasta, minkälaisia tuntemuksia FF-sarjan lempparihahmoni herätti tällä pelikerralla? Itse en ole koskaan ymmärtänyt, miksi joidenkin mielestä FFVIII:n tarina hajoaa loppua kohti, kun siellähän se justiin vasta kurotaan kasaan kaikkine predestinaatioineen :D Helposti yksi parhaiten kerrotuista aikamatkustustarinoista (vaikka ei ihan ilman juoniaukkoja olekaan)

    Nyt vain kaikki FFVIII ummikot äkkiä tutustumaan tähän mahtavaan seikkailuun! [/mainospuhe]

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi, osasinkin sitä jo odottaa. ;D

      Pelasin Triple Triadia tasan sen verran, että sain siitä trophyn. En ole suoranaisesti korttipelien ystävä ja Triple Triadissa sain nuorempana suoranaisia ahdistuskohtauksia mahdollisuudesta menettää kortteja (kyllä, minulla oli vaikeaa teininä :P). Tämä muisto on yhä takaraivossa eikä pelaaminen siis houkutellut lainkaan.

      Olen kyllä pelannut Triple Triadin mobiiliversiota ja siitä nautin. Siinähän kortteja ei häviöstä huolimatta menetä, joten riskit ovat pienemmät. :D

      Laguna ei minussa herättänyt kovin suuria tuntemuksia. Olen edelleen vähän käärmeissäni herran huonosta yhteydenpidosta Rainen suuntaan olivat syyt sitten mitkä tahansa (katson tätä ehkä siitä näkökulmasta, miltä minusta tuntuisi, jos oma puoliso toimisi samoin). Muuten Laguna on ihan symppis ja ehkä jopa suhteellisen neutraali hahmo minulle. Hän ei edusta sellaista hahmotyyppiä, josta yleisesti ottaen kiinnostuisin kovin syvällisesti.

      FFVIII:n tarinan langanpäitä tosiaan solmitaan yhteen lopussa. Kokonaan toinen juttu on sitten, miten ratkaisut kenellekin toimivat. Ne, jotka kaipaavat aukotonta loogisuutta, todennäköisesti kokevat tarinan hajoavan omaan mahdottomuuteensa. Sitten on osa, jota aukkoisuus ja sen aiheuttamat kysymysmerkit, eivät haittaa.

      Kuten postauksessa sanottiin, en ole aikamatkustustarinoiden ystävä. FFVIII:n tarina kuitenkin toimii mielestäni temaattisella tasolla ja varsinaisten tapahtumien sijaan tärkeää ovat ystävyys, rakkaus ja kasvaminen. Siksi en nyt jaksa nillittää yksityiskohdista. :D

      FFVIII on kyllä tutustumisen arvoinen peli. Tosin sitä en osaa sanoa, miten helposti lähestyttävä se on uusille pelaajille. Ehkä huijauskonsiensa kanssa nykyisin kuitenkin helpommin kuin ennen.

      Poista