Tämän vuoden yksi blogitavoitteista on ollut puhua enemmän pelimusiikista. Edellisessä postauksessa kävin Final Fantasy -sarjan kuuden ensimmäisen pelin lopputaistelumusiikkeja ja tänään ovat vuorossa pääsarjan PlayStation 1 -aikakauden pelit eli osat VII, VIII ja IX.
Otathan huomioon, että postaus sisältää jonkin verran spoilereita pääantagonisteista.
Ennen kuin hyppäät tämän postauksen kimppuun, suosittelen lukemaan edellisen osan, jotta pääset kunnolla kärryille. Mikäli olet sen jo lukenut, tervetuloa mukaan musiikkimatkan toiseen osioon.
Kun
puhun musiikista, sinun on hyvä tietää, etten ole varsinainen
asiantuntija. Kulutan kyllä paljon pelimusiikkia kuuntelumielessä ja
pelimusiikkikonserteissa käyn mahdollisuuksien ja tilaisuuksien mukaan,
mutta en ole esimerkiksi opiskellut musiikin teoriaa ja historiaa.
Näkemykseni ovat siis puhtaasti fiilispohjalta vedettyjä, eivät
asiantuntijalausuntoja.
Ensimmäisessä postauksessa kävin läpi Final Fantasy -sarjan osat I-VI. Tässä toisessa postauksessa käsittelen osat VII-IX ja viimeisessä X, XII-XIII sekä XV. Sarjan onlinepelit jätän tällä kertaa välistä. Samoin toimin yksittäisten pelien jatko-osien ja spin-offien suhteen.
Kunkin pelin kohdalla puhun ensin hieman pelin pääantagonistista ja omasta suhteestani kyseiseen hahmoon. Esittelyä seuraa YouTube-video, jolla kuuluu pelin lopputaistelumusiikki, josta sitten kerron ajatuksiani ja tuntemuksiani.
Kunkin pelin kohdalla puhun ensin hieman pelin pääantagonistista ja omasta suhteestani kyseiseen hahmoon. Esittelyä seuraa YouTube-video, jolla kuuluu pelin lopputaistelumusiikki, josta sitten kerron ajatuksiani ja tuntemuksiani.
PlayStation 1 -aikakauden mielenkiintoinen antagonistikattaus
Final Fantasy VII oli ensimmäinen pelisarjan osa, johon tutustuin, mutta se ei ollut ensimmäinen, jonka läpäisin. Final Fantasy IX tempaisi minut niin voimakkaasti mukaansa, että lopulta sen pelasin ensimmäisenä loppuun ja seitsemäs osa tuli himpun verran perässä. Kahdeksannen osan läpäisin vasta paljon myöhemmin, vaikka siitäkin tykkäsin paljon.
Joka tapauksessa Final Fantasy VII teki minuun syvän vaikutuksen myös musiikillisesti eivätkä Final Fantasy VIII ja IX jääneet sen jalkoihin. Nuo kolme peliä vakuuttivat minut siitä, että myös pelimusiikkia voi rakastaa ja haluta kuunnella pelaamisen ulkopuolella. Olin vuosia myöhemmin haljeta onnesta, kun vihdoin saimme puolison kanssa hankittua kyseisten pelien soundtrackit omaan kokoelmaamme, ja pystyin kuuntelemaan niitä missä ja milloin tahansa.
Kuten pelisarjan alussa, myös näiden kolmen pelin osalta pääsäveltäjänä on Nobuo Uematsu.
Sephiroth
Sephiroth on ikoninen Final Fantasy -antagonisti. Tuntuu silti, että hänet tietävät monet sellaisetkin henkilöt, jotka eivät edes pelaa Final Fantasyja. Myönnettävä on, että hän teki myös minuun vaikutuksen ihan vain olemalla yhtä aikaa mielettömän kiinnostava ja hyvännäköinen. Toisaalta hän oli myös pelottava ja hänessä on samanlaista suuruuden hulluutta kuin edeltäjässään Final Fantasy VI:n Kefkassa. En tosin ensimmäistä kertaa peliin tarttuessani tiennyt vielä Kefkasta mitään, joten en tietenkään pystynyt tekemään vertailuja.
Final Fantasy VII:n viimeinen taistelu käydään Jenovaa (alien, jonka soluja Sephirothiin on siirretty) ja hänen jälkeen Sephirothia vastaan.
Final Fantasy VII:n lopputaistelussa on itse asiassa kolme eri
kappaletta: ensimmäisenä Jenova Absolute, toisena Birth of the God ja
viimeisenä kuuluisa One-Winged Angel. Lopputaisteluvideolla varsinaiset taistelumusiikit lähtevät soimaan, kun menussa kikkailu on sivuutettu, mikä tapahtuu kohdassa 1:05.
Jenova Absolute on tunnelmaltaan uhkaava ja synkkä mutta samalla siinä on jotain hyvin tarttuvaa. Se on myös melko rauhallinen kappale eikä sinällään tuo taisteluun kovin kiivasta rytmiä. Voisin kuvitella, että sen tarkoitus on nimenomaan luoda jännitteitä ilmaan ja saada pelaaja odottamaan, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Birth of the God on heti alusta jo rytmiltään kiihkeämpi kuin Jenova Absolute. Sen sijaan sen sävy ja tunnelma eivät mielestäni ole yhtä synkkiä vaan hitusen pirteämpiä. Siinä on sellaista reipasta taisteluhenkeä ja -energiaa, josta voi ammentaa voimaa viimeisiin puserruksiin. Toisaalta alun jälkeen tulee dramaattisempia osioita, jotka muistuttavat aiemmista tapahtumista ja kaikesta Shinra-yhtiön ja Sephirothin aiheuttamasta kaaoksesta ja kauhusta.
One-Winged Angel on varmaan Final Fantasy VII:n tunnetuimpia kappaleita. Se alkaa jo mahtipontisena ja voimistuu pikku hiljaa. Se on myös pelin ainoa laulettu kappale. Sanoitus on latinaksi ja kappale mukailee Carmina Buranaa. One-Winged Angelissa yhdistyvät aiempien kappaleiden uhkaava ja synkkä sävy sekä kiihkeä taistelutunnelma. Rauhallisuudestaan huolimatta se saa sydämen lyömään hieman tiheämmin ja kämmenet hikoamaan.
Final Fantasy VII:n lopputaistelu musiikeineen on jäänyt pysyvästi mieleeni. Suurin syy tähän lienee kokemani nöyryyttävä tappio, kun taistelun viime metreillä onnistuin heittämään Sephirothille Elixirin, vaikka tarkoitus oli antaa se Tifalle. Elixir on parannusesine, jolla pelissä saa hahmon energiat ja manat palautettua täydellisesti. Tämän jälkeen Sephiroth pyyhkikin heikossa hapessa olevalla tiimilläni lattiaa ja taistelu oli siinä. Mikä pahinta, en ollut tallentanut kertaakaan pelin viimeisellä levyllä, joten jouduin aloittamaan kyseisen pelilevyn alusta. Ensin piti kuitenkin ottaa pidempi aikalisä, sillä olin totaalisen raivoissani omasta typeryydestäni.
Kokemukseni pohjalta Final Fantasy VII:n lopputaistelumusiikit tuovat mieleen katkeria muistoja. Onneksi vuosien saatossa ärtymys on alkanut sulaa huvittuneisuudeksi ja pystyn nauttimaan kappaleista eri tavalla kuin ennen. Varsinkin One-Winged Angelin mahtipontisuus on upeaa kuultavaa (no, oli se silloinkin, vaikken sitä juuri tappion hetkellä tullut ajatelleeksi) ja tekee vaikutuksen joka kerta. Soittolistani suurin hittibiisi se ei kuitenkaan ole vaan se on kappale, joka vaatii keskittymistä ja jota en pysty kuuntelemaan esimerkiksi useampaa kertaa peräjälkeen (paitsi, että juuri nyt tein niin, että sain tämän osion postaukseen kirjoitettua).
Olen kirjoittanut aiemmin tänä vuonna erillisen postauksen Final Fantasy VII:n synkistä sävelistä. Jos aihe kiinnostaa enemmän, tutustu ihmeessä myös siihen.
Olen kirjoittanut aiemmin tänä vuonna erillisen postauksen Final Fantasy VII:n synkistä sävelistä. Jos aihe kiinnostaa enemmän, tutustu ihmeessä myös siihen.
Ultimecia
Final Fantasy VIII on ehkä vuosien varrella jäänyt pelisarjan muiden osien varjoon. Sillä on kuitenkin omat vahvuutensa, joiden takia sitä ei missään nimessä pitäisi unohtaa. Mielenkiintoista pelissä on muun muassa pääantagonisti, Ultimecia, joka on pelisarjan historiaa katsoen poikkeuksellisesti nainen. Periaatteessa Cloud of Darkness on myös kovin naisennäköinen mutta toisaalta hänen olemuksensa on niin luonnonvoiman kaltainen, ettei häntä välttämättä pitäisi sukupuolittaa lainkaan. Tässä valossa voisi ajatella, että Ultimecia on pelisarjan ensimmäinen naispääantagonisti.
Eikä Ultimecia ole mikään turha nainen. Hän on tulevaisuudesta kotoisin oleva velhotar, joka kantaa sydämessään syvää kaunaa pelin SeeD-järjestöä kohtaan. Hän possessoi ja manipuloi menneisyydessä eläviä (pelin nykyhetkessä) ihmisiä luodakseen aikapuristuman. Pelin tapahtumat kulminoituvat hyvin pitkälti hänen ympärilleen.
Samalla tavalla kuin Sephirothin kohdalla, myös Ultimeciaa vastaan taistellessa kuullaan kolme kappaletta: taistelun aloittaa Premonition, sitä seuraa The Legendary Beast ja viimeiseksi siirrytään The Extreme -kappaleeseen, jonka voi ehkä kaikista eniten mieltää Ultimecian omaksi teemamusiikiksi.
Premonition kuullaan jo pelin niissä kohdissa, joissa taistellaan Ultimeciaa vastaan, kun hän possessoinut velhotar Edean. Kappale on alkuun synkän uhkaava ja rauhallinen kuin tyyntä myrskyn edellä. Kappale on jo itsessään taistelumusiikkia, joka on varmasti jäänyt pelaajan mieleen, mutta tässä kohtaa soitettuna se myös virittelee tunnelmaan. Se soi niin kauan kuin pelaaja taistelee Ultimeciaa ja Grieveriä vastaan.
The Legendary Beast lähtee soimaan, kun Ultimecia käskee Grieverin tekemään Shockwave Pulsar -iskun. Tunnelma tiivistyy, musiikin alkusävelet vihlovat korvia, kunnes tahti muuttuu vakaammaksi ja mahtipontisemmaksi. Koko kappale henkii legendaarisen pedon voimaa, jota on syytä kavahtaa.
The Extreme on varsinainen lopputaistelukappale. Se soi, kun taistelu siirtyy viimeiseen vaiheeseensa ja Ultimecian lopullinen muoto paljastuu. Sen alku on kovin surullinen, jopa haikea ja koskettava, mikä kertoo omaa tarinaansa Ultimeciasta ja hänen menneisyydestään. Pian sävelet muuttuvat kuitenkin rytmiltään kiihkeämmiksi ja energisemmiksi. Vaara ja voima puskevat pelaajan korvista sisään samalla, kun hän kamppailee suurinta vihollistaan vastaan.
Vaikka olen viettänyt Final Fantasy VIII:n parissa lukuisia tunteja, läpäisin sen tosiaan vasta paljon myöhemmin kuin FFVII:n ja FFIX:n. En tuolloin ollut päässyt kovin hyvin jyvälle pelin kaikista elementeistä, mikä johti lopulta siihen, että jäin jumiin. Tuo jumi purkautui vuosia myöhemmin, ja lopulta pelasin pelin loppuu erään kaverini kanssa. Koska lopputaisteluhetki oli osittain myös sosialisointia, sen ei se tuntunut yhtä dramaattiselta kuin muiden pelien lopputaistelut. Musiikkien osalta kävi myös niin, etteivät ne tuolla kertaa jääneet erityisemmin mieleen, koska ne hukkuivat höpötyksemme alle.
Olenkin pelaillut Final Fantasy VIII:aa uusiksi PSP-versiona. Pelaamiseni on tosin hyvin satunnaista, joten myös eteneminen on hyvin hidasta. Ehkä kuitenkin joskus koittaa päivä, jolloin pääsen kokemaan lopputaistelun ja sen musiikillisen annin uudestaan. Vaikka kaverit ovat kiva juttu, en tuolloin aio jakaa hetkeä heidän kanssaan vaan halua keskittyä peliin täysillä.
Kuja
Kuten jo kerroin, Final Fantasy IX on ensimmäinen sarjan peli, jonka läpäisin. Tästä (ja monesta muusta) syystä sillä on erityinen paikka sydämessäni. Pelin pääantagonistina toimii Kuja, joka on pelin sankarin, Zidanen, veli. Kujan takana tosin operoi Garland, jolla on omat toiveensa ja tavoitteensa, mutta Kuja ei anna tämän toisen antagonistin lopulta ohjailla itseään vaan ottaa kohtalon omiin käsiinsä. Viis siitä, että samalla hän päättää suistaa maailman tuhoon.
Kujan jälkeen pelaaja joutuu kuitenkin vielä kohtaamaan Necronin. Necron on salaperäinen entiteetti, joka ilmestyy yhtäkkiä paikalle ja haluaa ohjata maailman tyhjyyteen. Pelin tarina ei tarjoa Necronin ilmestymiselle mitään järkisyytä, joten ainoa syy voikin olla viittaus toiseen samankaltaiseen antagonistiin eli Final Fantasy III:n Cloud of Darknessiin. Necron jää kuitenkin niin irralliseksi, ettei häntä tosiaan voi nostaa pääantagonistin pallille.
Kujaa vastaan taistellassa soiva Dark Messenger on mielestäni oleellisempi lopputaistelumusiikeista. Tämä johtuu enemmän juonisyistä kuin musiikista itsestään. Dark Messenger alkaa samanlaisena kuin Kujan oma teemamusiikki, pian mukaan liittyy kuitenkin uusia elementtejä. Kujan oma teema on synkeän uhkaava mutta lisämausteet tuovat taistelulle rytmiä.
Musiikin sävy pysyy uhkaavana, vaikka kevenee hieman. Taistelutunnelma on yhä vahvasti läsnä ja ilmassa on jotain lopullista. Mielestäni Dark Messengerissa yhdistyvät hienosti pelin rivien väliin piilotetut synkemmät teemat pinnalla paistattelevaan kepeyteen.
Virallinen lopputaistelumusiikki on kuitenkin Final Battle, joka soi Necronia vastaan kamppaillessa. Sen alku on vielä synkempi ja uhkaavampi kuin pelin aikana tutuksi käynyt Kujan teema. Final Battle maalailee mielikuvaa siitä, että jotain todella karmeaa on tulossa siitä huolimatta, että pelin pääantagonisti onnistuttiin jo voittamaan.
Maalailun jälkeen taistelu ja musiikki pääsevät todella käyntiin. Tahti kiihtyy, terävämmät sävyt tulevat mukaan mutta uhkaava tunnelma säilyy edelleen. Kylmät väreet kulkevat pitkin selkää ja muistan yhä kiihkeän tunnelman, joka valtasi jokaisen soluni, kun jouduin tähän taisteluun ensimmäistä kertaa. Luulin jo voittaneeni, kun eteeni marssitettiin uusi vihollinen, jonka musiikki kieli vielä Kujaa suuremmasta uhasta. Musiikin vuorotteleva rauhallisuus ja tiiviimpi tahti saavat sykkeen epätasaiseksi ja luovat kuumottavan tunnelman.
Final Fantasy IX:n lopputaistelu pääsi yllättämään minut. Kun olin voittanut Kujan, ajattelin että tämä oli nyt sitten tässä. En osannut lainkaan varautua Necronin ilmestymiseen, ja kun taistelu sitten jatkuikin, pienoinen paniikki hiipi niskaan. Osansa teki varmasti musiikki, mutta yllätys oli myös tärkeä elementti.
Vaikka Necronin kanssa taisteleminen oli yllätyksellisyydessään hauska lisä peliin, tarinallisesti en erityisemmin käänteestä pitänyt, koska Necronia ei pohjustettu mitenkään. Tätä postaussarjaa työstäessäni pääsin kuitenkin vihdoin sinuiksi asian kanssa, kun tulin ajatelleeksi Necronin ilmestymistä viittauksena Cloud of Darknessiin. En tiedä, onko virallisesti näin ollut tarkoitus, mutta selitys on joka tapauksessa itselleni riittävä. Ei siis mennyt tämänkään postaussarjan kirjoittaminen hukkaan, heh.
Yhteenveto
Tätä osaa kirjoittaessa huomasin musiikin tuovan voimakkaampia mielikuvia esille kuin kuuden aiemman pelin kohdalla. Mielestäni tämä on luonnollista siksi, että olen pelannut näitä kolmea peliä huomattavasti enemmän kuin niiden edeltäjiä. Final Fantasy IX:n olen kahlannut kokonaan läpi viisi tai kuusi kertaa, joten tunneside siihen on kenties kaikista vahvin.
Lopputaistelumusiikeissa toistuvat uhkaavuus ja synkkyys, mutta kappaleet ovat myös tarttuvia ja mieleen jääviä. Erityisesti Final Fantasy VII:n One-Winged Angelia on mahdoton unohtaa, mutta myös Final Fantasy IX:n musiikit tunnistan ne heti kuullessani. Final Fantasy VIII on jäänyt etäisemmäksi, mikä on hieman harmi myös musiikillisessa mielessä.
Kaiken kaikkiaan lopputaistelumusiikit ovat sellaisia, että ne istuvat erittäin hyvin peliin ja luovat juuri oikeanlaisen tunnelman tilanteeseen. Niiden vahvuus ja voimakkuus on kuitenkin sitä luokkaa, etteivät ne ole suosikkikappaleitani kyseisten pelien soundtrackeilta ja niitä tulee kuunneltua harvakseen. Sillä tavoin nautittuna ne ovatkin parhaimmillaan.
Pidätkö sinä eniten Final Fantasy VII:n, VIII:n vai IX:n lopputaistelumusiikeista? Millaisia tunteita kappaleet sinussa herättävät? Kerro kommentilla!
Seuraa myös somessa!
Jes, seuraava postaus FF-loppuvastusmusiikeista! Tätä on odotettu ^^ Ja ei muuta kuin kommentteihin:
VastaaPoista*FFVII: Minulle One Winged Angel on THE loppuvastusmusiikki Final Fantasy-peleissä, johon kaikkia muita verrataan. Tähän tietysti vaikuttaa tosiasia, että FFVII oli ensimmäinen Final Fantasy jonka pelasin ja myös ensimmäinen täysverinen jrpg. Se jätti lähtemättömän vaikutuksen, jota ei varmaan minkään pelin viimeinen välienselvittely ole päässyt edes lähelle. Tuomionpäivän kuoro yhdistettynä sinfoniaorkesteriin olivat juuri omiaan siivittämään myös Sephirothin Super Nova-hyökkäystä joka itsessään on kirjaimellisesti maailmanloppuhyökkäys.
Sephiroth on päävihollisena alkanut elää vuosien varrella omaa elämäänsä ja hänen hahmonsa on muokkautunut uudelleen ja uudelleen Kingdom Hearts, Dissidia ja Compilation of FFVII peleissä, mutta One Winged Angel on ja pysyy. Ja se jaksaa vakuuttaa yhä uudelleen ja uudelleen. Uusimpana kokemuksena on Crisis Core FFVII, jonka läpäisin itse asiassa eilen. Pakko sanoa, että siinäpä peli jota rakastin alusta loppuun. (Ja se loppuratkaisu! NYYH!)
*FFVIII: Kuten tiedät, FFVIII on minulle edelleen se rakkain Final Fantasy. Ja omalla tavallaan sen lopputaistelu on myös sarjan mittapuulla erityinen, sillä se sisältää kaikista eniten erilaisia loppuvastusteemoja. Juurikin velhotaria vastaan taistellessa kajahtava Premonition, Griever taistelun Legendary Beast, Ultimecia/Grieverin Maybe I am a Lion (joka muuten oli unohtunut postauksestasi) ja lopulta The Extreme joka saa kyllä adrenaliinin aina virtaamaan siinä vaiheessa, kun se pääsee kunnolla vauhtiin.
The Legendary Beast ja Maybe I am a Lion ovat suorastaan yllättävän pitkiä ja monimuotoisia kappaleita ottaen huomioon, kuinka lyhyitä vaiheita nuo ovat FFVIII:n lopputaistelujen kokonaisuudessa. Griever ja Griever/Ultimecia purevat yleensä multaa, ennen kuin edes yksi luuppi on ehditty kuulla :D
*FFIX: Rakastan sitä, että the Dark Messenger alkaa samalla lailla kuin Kujan oma teema ja alkaa elää omaa elämäänsä vasta hetken kuluttua. Painostavan raskas komppi tuo välienselvittelylle sopivaa uhkaa, vaikka muistaakseni en koskaan ole ollut kovin suuressa pulassa Trane Kujaa vastaan.
Sen sijaan Necronia vastaan asettuessa on aina pienoinen pelko persiissä, sillä koskaan ei tiedä mitä hullua status ailmentia Grand Cross tällä kertaa heittää kehään. Taannoin Let's Playta Youtubeen tehdessäni asetuin takki auki Ozman piekseneellä joukolla Necronia vastaan ja pääsin melkein hengestäni. The Last Battle on musiikkina muutenkin aina tuonut hieman epämiellyttävän tunteen alkaessaan hieman vääristyneenä ja taustalla kuuluu joidenkin poloisten sielujen huudahduksia. Viimeinen taistelupaikka "Hill of Despair" on aina kutkuttanut mielikuvitusta ja luulen että se on jonkinlainen Kiirastuli jonne Zidanen porukka joutuu otettuaan lättyyn Kujan Ultimasta (Tämä ainakin selittäisi huudot, tiedä mikä horna kukkulan juurella olisi? Eikä olisi ollenkaan ensimmäinen kerta kun Final Fantasyyn otetaan vaikutteita Danten Jumalaisesta näytelmästä). Tai sitten se on alkukristalliakin edeltävä paikka, Memoriassa kun kuitenkin matkattiin jatkuvasti ajassa taaksepäin.
Minulle FFVII-IX ovat koko sarjan huipentuma myös musiikin puolelta. Toki tämä johtuu varmasti myös siitä, että olen pelannut niitä kaikista eniten. Jään odottamaan innolla viimeistä postausta. Pitää itsekin kuunnella noita hieman etukäteen, jotta pääsee fiilikseen :P
Hei, mukava kuulla, että jotain postausta oikein odotetaan. :)
PoistaSephirothin polku hahmona on tosiaan muokkautunut ja laventunut todella paljon siitä, mistä aikoinaan lähdettiin. Pitäisi itsekin joskus jaksaa palata Crisis Coren pariin. Taisin jäädä aikoinaan jumiin Nibelheimin reaktorin taisteluun.
Tosiaan! Maybe I am a Lion on tosiaan unohtunut matkasta. Varmaankin hyvä osoitus siitä, että FFVIII:n lopputunnelmat ovat jääneet minulle valitettavan etäisiksi. Ehkä joskus saan uudelleenpeluuni loppuun asti.
Voi tosiaan olla, että FFIX:n viimeiseen taisteluun on otettu vaikutteita Danten Jumalaisesta näytelmästä. Totta myös on, että Necronin kanssa voi tulla yllätyksiä, vaikka peli olisi muuten mennyt hyvin.
Minullakin näiden kolmen pelin musiikeihin liittyy paljon nostalgiaa, myös FFVIII:n osalta, vaikka lopputaistelu on etäinen. Niitä tuli nuoruusvuosina pelattua niin paljon ja niihin liittyi voimakas tunnelataus jo senkin takia, että kaikki tuntui niin uudelta ja ihmeelliseltä. Jos oikeasti ymmärtäisi musiikkia syvällisemmin, voisi varmaan tehdä kokonaisia soundtrack-analyyseja kyseisistä peleistä. :D
FFVII oli kyllä itsellenikin aikanaan jymypaukku, joka pani haalimaan muitakin JRPGitä. Sephiroth oli hahmona mielenkiintoinen, joskin osa tähän liittyvistä juonenkäänteistä jäi – ehkä osin vähän kyseenalaisen englanninnoksen vuoksi – hämäriksi. Luultavasti elän onnellisempana kun en tiedä, mitä heppuun on myöhemmissä painoksissa ladattu, kun tästä on tullut ilmeisesti loputon fanservicen lähde. Advent Childrenin kun menin katsomaan, ja se lähinnä itketti. Muutenkin yleensä erilaiset lisä- ja esisosat yleensä vain huonontavat emotarinoitaan, jos lähtevät sorkkimaan niitä.
VastaaPoistaItse kun pelasin seiskani PC:llä, selvisi minulle vasta pari vuotta myöhemmin, että lopputaistelussa olisi kuulunut olla jotain lauluakin. Sitten kuuntelinkin kappaletta tiuhaan tahtiin jokusen vuoden, kunnes se alkoi tuntua jo aika puhki kuluneelta. Nyt se onkin skenessä klisee, jonka kuuleminen jossain pelimusiikkikonsertissa lähinnä panee harmistumaan kekseliäisyyden puutteen takia, mutta eihän tämä kipaleen itsensä vika ole.
Kasi oli kaikin tavoin aikanaan minulle (ja yleisesti kai muillekin) pettymys seiskan jälkeen, mutta musiikit sentään enimmäkseen pelittivät. Oikeastaan myöhemmin ne tuntuivat jopa paremmilta kuin ensimmäisellä kuuntelukerralla. Juonikin poukkoili ja Ultimecian irrallisuus ja epämääräisyys hahmona eivät tyydyttäneet. Pelimekaniikatkin ovat aika reikäiset, mutta onneksi olin ensimmäisellä pelikerralla vielä sen verran kokematon jrpg-pelaaja, etten optimoinut peliä aivan rikki.
Ysistä pidin muuten, mutta loppuvastuksen tempaiseminen aivan loppumetreillä hatusta tuntui todella heikolta käsikirjoitukselta. Toisaalta kun koko juttu oli niin irrallinen, niin se ei myöskään juuri haitannut muuta tarinaa kunhan koko taistelun vain unohti. Tuntui kovasti siltä, että pelintekijät ajattelivat, että pelin loppupomolla nyt vain pitää olla kaksi muotoa, josta toinen on joku ihmeellinen megamörssäri, mutta eivät keksineet, miten Kujasta saisi sellaisen. Sinänsä taistelu jäi mieleeni, kun se meni rimaa hipoen läpi ensimmäisellä yrityksellä ikävistä statusvaihteluista huolimatta. Musiikit sen sijaan ovat tyystin kaikonneet mielestäni, vaikka muita kappaleita sieltä täältä pelistä muistankin.
Kiitos kommentistasi. :)
PoistaKaikenlaiset lisä-, esi- ja jatko-osat jakavat varmasti fanien mielipiteitä. Toiset ihastuvat, kun saavat lisää sisältöä suosikkitarinaansa, toiset haluavat mieluummin pitää kiinni pelkästä alkuperäisversiosta. Onneksi lisäreihin ei ole pakko tutustua, jos ei halua.
Itse kyllä olen siinä mielessä fanijoukossa poikkeus, että tykkään oikeasti Dirge of Cerberuksesta, vaikken ikäpäivänä ole pitänyt ammuskelupeleistä. Ehkä Vincentillä ja Yuffiella on jotain tekemistä tämän asian kanssa. :D Crisis Core on myös ihan ok, mutta Zack ei hahmona kiinnosta minua kauheasti. Sen sijaan Genesis ja Sephiroth kuitenkin ovat kiinnostavia, joten heidän ansiostaan peli kiehtoo jonkin verran. Pidän myös siitä, miten CC avaa ja syventää Sephirothin hahmoa, mutta toki samalla purkaa salaperäisyyden auraa, joten ymmärrän, ettei se kaikkia miellytä.
Advent Childrenistä olin alun perin samaa mieltä kanssasi, mutta Complete-version näkeminen loivensi kantaani. Se tuntui järkevämmältä kokonaisuudelta ja toimivammalta tarinalta, mutta sinällään kuitenkin on vähän turha lisä kokonaisuuteen silti.
FFVIII taitaa ollakin melkoinen vedenjakaja sarjan fanien keskuudessa. Minulla on siihen aika ristiriitainen suhde. Kävin läpi kauden, jolloin en muuta pelannutkaan kuin sitä ja olin todella ihastunut peliin. Myöhemmin taas julistin sitä huonoimmaksi Finaliksi ikinä. Nykyisin suhteessani peliin on iso ripaus nostalgiaa ja hienoja nuoruusmuistoja, mutta siinä on myös jotain muuta kiehtovaa. En pidä sitä huonoimpana osana, mutten parhaanakaan. Siinä on ehdottomasti omat ärsyttävyytensä, joiden takia en jaksa sitä paljoa kerralla, mutta pelissä on myös nautittavia asioita.
FFIX:n Necron on tosiaan minuakin ärsyttänyt vuosia. En tiedä, onko Square tosiaan ajatellut, että muotoja on pakko olla useampi vai olisiko Necron tosiaan viittaus FFIII:n Cloud of Darknessiin. Niin tai näin, sen olisi voinut jättää poiskin ja tehdä vaikka Kujasta sitten haastavamman. Necronia lukuun ottamatta peli on loistava ja ikuinen rakkaudenkohteeni... olisipa taas aikaa tarttua siihen uudestaan. :D