Episode Duscaen toinen tuleminen

Starttasin peliloman Final Fantasy XV Episode Duscae -demolla, mutta mitään välitöntä rakkautta se ei ollut. Heti seuraavana päivänä aloitin Final Fantasy Type-0:n pelaamisen ja sillä tiellä tässä ollaan kyseisestä lomasta asti sitten oltukin. Mitään kiirettä muiden pelien pariin ei tällä hetkellä ole, sillä Type-0 jaksaa edelleen viihdyttää.

Viime viikonloppuna pari kaveria tuli kuitenkin kylään ja aika pian jutut menivät pelien suuntaan. Lauantai käytettiin antoisasti katsomalla kaikki siihen mennessä hankkimani Type-0:n välivideot läpi, mutta sunnuntaina päätimme vilkaista tuota Episode Duscaeta.


Rehellisesti sanottuna minulla ei ollut demon suhteen enää minkäänlaista mielenkiintoa. Se oli hautautunut jonnekin eikä koko peli tuntunut merkitykselliseltä, koska minulle hahmot ja tarina ovat tärkeitä, eivätkä ainakaan edelliset demon perusteella iskeneet. Jälkimmäisestä taas ei pysty sanomaan vielä mitään.

Näistä syistä en itse jaksanut (lue: halunnut) tarttua ohjaimeen, mutta sohvalla löhöäminen kaverin pelatessa tuntui ihan hyvältä ajatukselta. Toinen kavereistani onneksi suostui kuin suostuikin pelaamaan ja minä sain keskittyä maisemista nauttimiseen. Ja tarkoitan tällä muuten ihan oikeita maisemia, koska valitettavasti ne hahmot siinä pelissä eivät tosiaan osu makuhermooni. Sääli.

Demon alkupuoli kului kaveria opastamalla. Ilokseni huomasin, että hänellä oli samoissa asioissa vaikeuksia kuin minulla. En siis koe tarvetta naureskella kaverille vaan havainnoin lähinnä, että ehkä esimerkiksi kameran kanssa tuskailu ei ole pelkästään minun taidoistani kiinni. Se taitaa mättää ihan oikeasti.

Säikkyminen ei valitettavasti vähentynyt sillä, että ohjainta piti toinen henkilö. Kauhistelin behemotia edelleen ja hätkähtelin goblin-luolan syövereissä, vaikka jo tiesin, mitä missäkin kohtaa tapahtuu. Eläytymiskykyni on toisinaan vähän turhan hyvä. Onnekseni voin kuitenkin sanoa, että tällä kertaa naapurit eivät tainneet häiriintyä.

Kaveri pelasi demon läpi, joten nyt tuli nähtyä sen kaikki käänteet. Pakko kai tässä on myöntää, että Ramuh teki lähtemättömän vaikutuksen enkä malta odottaa Shivan näkemistä. Ehkä nuo eidolonit ovat jopa ensimmäinen asia, jota tässä pelissä ihan aidosti odotan. Ainakin Ramuh viesti sellaista voimaa kuin tuollaisella olennolla tuleekin olla.

Kavereiden kanssa puhuttiin kuitenkin parista jutusta. Ensinäkin pelkällä Noctisilla pelaaminen on vähän tympeää. Ei se haittaa, että saa ohjastaa vain yhtä hahmoa, mutta kun kerran päähahmoja on neljä, voisivat he kaikki olla pelattavia. Taisteluista tulisi kiinnostavampia, kun voisi valita, ketä ohjastaa. Taktisuuskin saattaisi tällä tavoin lisääntyä, koska onhan noilla herroilla kaikilla omat taistelutyylinsä ja kykynsä.

Jäimme myös hieman yllättäen kaipaamaan kaksinpelimahdollisuutta, jopa minä, sosiaalisen pelaamisen vastarannan kiiski. Taistelut olisivat olleet oikein hauskoja kahdestaan. En haluaisi pelata tuntemattomien kanssa verkon yli, mutta oman miehen tai kamujen kanssa voisin ihan hyvin behemoteja ja goblineita lahdatakin.

Edelleen minulla on sellainen olo, etten odota Final Fantasy XV:ltä oikein mitään enkä ole siitä edes kamalan kiinnostunut. Nyt sivusta seurattuani ja vähän itsekin uusiksi kokeiltuani voin myöntää, että taistelu on ihan kivaa ja niitä maisemia tosiaan katselee mieluusti. Siinä mielessä pelin pelaaminen voi olla jopa miellyttävä kokemus, mutta sitä en tiedä, saanko siitä tarinallisesti ja hahmollisesti mitään irti. Ainakaan vielä en ilmoittaudu fanitytöksi.

Ei kommentteja