Onko mitään järkeä tarttua taas peliin, jonka on kuluttanut puhki jo nuoruusvuosinaan? Tässä postauksessa pohdiskellaan, millaista pelaaminen oli allekirjoittaneen teinivuosina ja millaisia mausteita aikuisuus on sittemmin tuonut siihen mukaan. Niin, ja toki vastataan tuohon edellä esitettyyn tärkeään kysymykseen.
Pelasin Final Fantasy VII:ää ensimmäistä kertaa teini-ikäisenä. Sen jälkeen olen aloittanut sen monia kertoja mutten ole vienyt rupeamaa enää loppuun. Nyt reilusti kolmekymppisenä päätin vihdoin porhaltaa pelin uudestaan läpi alusta loppuun. Kuten olen tästä kokemuksesta aiemmin kertonut, käytin PS4-versioon sisäänrakennettuja huijauskeinoja, joten täysin autettinen elämys tämä ei silti ollut.
Pelikokemus oli kuitenkin niin mielenkiintoinen, että jäin pohtimaan sitä pidemmäksi aikaa. Kun aloitin, pohdin onko toiminnassani mitään järkeä. Samaa kysymystä olen pyöritellyt myös näin kolmen vanhan pelin pikajuoksun jälkeen mielessäni edelleen. Vastaus alkoi hahmottua, kun palasin muistelemaan, millainen pelaaja olin teininä, ja pohtimaan pelaamista aikuisena.
Aloittelevana pelaajana
 |
| Vaikka pelaaminen imaisi mukaansa, eteneminen ei aina sujunut kovin takuttomasti. |
En teininä läpäissyt pelaamiani pelejä erityisen nopeasti. Joskus pelejä pääsi pelaamaan vain kaverin luona, välillä omat olivat toisella lainassa ja joskus ihan vain vanhemmat asettuivat pitkien pelisessioiden tielle ilman mitään järkevää syytä.
Final Fantasy -sarjaan tutustuminen sai minut näistä seikoista
huolimatta innostumaan pelaamisesta yhtä paljon kuin lukemisesta. Ennen
Final Fantasy VII:n kokeilemista pelit olivat minulle hupia, joka kesti
hetken eikä tarjonnut tarinallisia elämyksiä. Itselleni uusi pelisarja
kuitenkin opetti, että peleissä voidaan kertoa monimutkaisia tarinoita,
joiden käänteet saavat tajunnan tärähtämään. Imu oli uskomattoman kova,
mikä sai toisinaan oman hitauden tuntumaan turhauttavalta.
On jännä pohtia omien teinivuosien kokemuksia FF-sarjan parissa, sillä oikeasti osasin englantia melko huonosti. Todennäköisesti tämän päivän teinit osaavat kieltä huomattavasti paremmin kuin minä tuolloin. Pelaamisen kautta aloin oppia kieltä entistä paremmin, koska tarve tuli
sisältäpäin. Silti alkuun oli takkuista enkä aina tiennyt, mitä minun
olisi peleissä pitänyt tehdä. Toki vanhoissa peleissä ohjeet ovat myös
joskus epämääräisiä ja eteneminen tuntuu toisinaan jopa perustuvan
yritykseen ja erehdykseen (kyllä, mulkoilen sinua alkuperäinen Final
Fantasy).
Kaikista takuista ja mutkista huolimatta imeyden tarinoiden maailmaan. Tietoni ja kokemukseni jäivät hitauden ja ymmärtämättömyyden vuoksi aukkoisiksi, ja silti onnistuin olemaan hurmioissani. Tarinoista, joihin noina vuosina tutustuin, tuli erityisen merkityksellisiä elämässäni. Ne kaiversivat kolon sydämeeni ja asettuivat sinne asumaan.
Nykypäivän pelitulva ja kiireisen aikuisen elämä
 |
| Mitä Yuffie sanoisi, jos hänelle ryhtyisi puhumaan aikuisen pelaajan haasteista? |
Nykyisin pelejä kaadetaan syliin koko ajan enemmän. Jos teinivuosinani pelasin yhä uudestaan kolmea PlayStationille julkaistua Final Fantasyani, nyt mahdollisuudet ovat moninkertaistuneet. Vaikka harrastan lähinnä japanilaisia roolipelejä, hukun pelattavaan. Kaikkeen ei vain ole mahdollista tarttua, sillä aika on rajallista ja vastuut painavat niskassa.
Tällaisessa tilanteessa voi tuntua täysin älyttömältä ajatukselta tarttua peleihin, jotka on läpäissyt joskus aikaisemmin. Erityisen hölmöä on pelata taas kerran se vanha suosikki, jonka lopputekstit on nähnyt vajaat kymmenen kertaa. *köh* Final Fantasy IX *köh*
Jos siis ajattelee järjellä, kannattaa käytettävissä oleva peliaika optimoida. Pelattavat pelit tulee valita järjellä ja hankkia vain kaikista laadukkaimmat ja kiinnostavimmat teokset. Pelit pelataan läpi kerran ja sitten siirrytään seuraavaan, jotta kokemuksia karttuu monipuolisesti. Silloin harrastaminen on tehokasta ja tuottaa koko ajan uutta.
Homman juju on vain siinä, etten osaa ajatella pelaamista järjellä. Menen sydän edellä, ja se sykähtää yhä vanhoille suosikkipeleilleni. Tämä ei tarkoita, ettenkö muistaisi piinaavan pitkiä puskajuoksuja monstereiden perässä kehittymispisteiden toivossa tai tuskaisen vaikeita pomo-otteluita. Kyllä, myös ne ovat palaneet mieleen, eikä niiden pariin tee välttämättä mieli palata, koska pelitunteja palaa johonkin sellaiseen, mitä ei ole järkeä tehdä uudestaan.
Järki siis kumisee päässä, mutta samaan aikaan sydän läpättää. Siksi suorastaan hurraan remasterien aikakaudelle. Monessa uudelleen julkaistussa vanhassa pelissä on huijauskonsteja ja muita helpotuksia, jotka nopeuttavat niiden läpäisemistä. Nimittäin sydämeni janoaa rakkaan tarinan pariin, ja sen kokeminen tiiviissä aikataulussa on mahdollista, koska helpotusten takia ei tarvitse tehdä kaikkea tarinan ympärillä olevaa toimintaa.
Uusia pelejä en haluaisi vetää huijaten läpi, mutta vanhoihin on ihana palata tällä tavoin. Olen kiitollinen, että se on nykyisin mahdollista, enkä häpeä myöntää, että hiihdän huijaten eteenpäin.
Mutta kannattaako pelata vanhoja pelejä uudestaan?
 |
| Vanhojen pelien tärkeimmät kohtaukset voivat yhä herättää isoja tunne-elämyksiä. |
Niin, palataanpa siihen Final Fantasy VII:n PS4-versioon. Pelin tarinaa ei siinä ole muutettu millään tavalla. Ulkonäköä on paranneltu hitusen ja huijaukset helpottavat kulkemista, mutta muuten tarjolla on tasan sitä samaa, johon teini-ikäisenä rakastuin. Turkasen hyvä tarina ja kiehtovat hahmot.
Paluu ei ollut pelkkää nostalgiahuurujen haistelua vaan myös täysin uusi kokemus. Nykyisin tulkinnan apuna on myös The Legend of Final Fantasy VII -kirja,
joka avasi minulle paljon asioita, jotka olin teininä onnistunut
autuaasti ohittamaan. Väitän, että kirjan lukeminen pohjalle antoi hyvän
ponnahduslaudan nähdä pelissä asioita, joita en ollut aiemmin
huomannut.
Kirjan lisäksi pelikokemukseen vaikuttivat karttunut kielitaito ja elämänkokemus. Englannin ymmärtämistä vaikeuttivat korkeintaa pelissä esiintyvät kirjoitus- ja kielioppivirheet, joten yksityiskohdat aukesivat tällä kertaa paremmin. Sama kokemus minulla oli myös Final Fantasy VIII Remastered-version parista.
Elämänkokemus puolestaan auttoi ymmärtämään hahmojen motiiveja ja toimintaa syvemmin. Tämä taas toi tarinaan uusia ulottuvuuksia ja paransi pelikokemusta entisestään. Jos teininä pidin joitain hahmoja ärsyttävinä ja tykkäsin toisista, näin aikuisena näin heidät erilaisessa valossa. Mielestäni tämä on jo erittäin hyvä syy pelata vanhoja pelejä uudestaan. On nautinto huomata, että aiemmin pelatusta pelistä voi edelleen löytää jotain uutta ja rakastua entistä syvemmin ensirakkauteensa.
Olen siis sitä mieltä, että harrastusten kohdalla tehokkuus ja järki joutuvat välillä romukoppaan. Sen sijaan kannattaa kuulostella, mikä harrastuksessa saada sydämen sykähtämään kiivaimmin. Jos se tarkoittaa vanhan, jo monesti nähdyn, pelin pelaamista uudestaan, sitten se tarkoittaa. Harrastuksen pitää tuntua hyvältä.
Vaikka tällä hetkellä pelailen taas pelejä, joiden pariin en ole aiemmin heittäytynyt, nostalgiamatka menneisyyteen antoi valtavasti energiaa ja innostusta. Palaan varmasti taas jonain päivänä lämmittelemään vanhoja ihastuksia. Juuri nyt on kuitenkin hetki etsiskellä uusia kuumotuksia.
Tykkäätkö sinä pelata vanhoja pelejä uusiksi? Onko kokemus aikuisena mielestäni erilainen kuin nuorena?
Seuraa myös somessa!
Kyllä minä ainakin pelaan pelejä toisenkin kerran ja jopa kolmannenkin, pelistä toki riippuen. Lyhyempiä toimintapelejä pelaa mielellään moneen kertaan, aikuisena taas epäilyttää polttaa kahdeksaakymmentä tuntia johonkin, jonka on jo nähnyt, erityisesti jos pelikokemusta ei voi varioida esim. eri päähahmoilla pelaamalla, kuten Saga-sarjassa. Yleensä en nyt silti sen kummemmin rationalisoi sitä, mitä pelaan ja monettako kertaa.
VastaaPoistaFinal Fantasyt kasiin asti olen pelannut kaikki varmaan ainakin kahdesti, paitsi ysin kakkoskierros taisi jäädä jonnekin keskivaiheille teknisten ongelmien vuoksi. Kympin muistan tokalla kerralla pelanneeni ihan vikaan luolaan asti, mutta sain siellä köniini joltain satunnais-behemothilta kun edellisestä tallennuksesta oli pitkä aika, ja peli jäi siihen.
Oma kokemukseni on kyllä vähän sellainen, että harva peli päräyttää tokalla kerralla, erityisesti vanhempana, niin kuin ekalla. Yllätyksiä ei ole enää, ja harvan pelin tarina nyt on ehkä ainakaan ysärillä ollut niin timanttia, että olen kokenut tarvitsevani sen tulkintaan aikuisen aivoja. (seiskassa ehkä välillä vähän epämääräinen käännös on suurempi este, ja pelissä ”klooni” ei ilmeisesti tarkoita ihan sitä mitä yleensä, mikä hämmensi minua aikanani). Kulttuuritietämys on ehkä eri juttu, ja olenkin ”joskus” ajatellut pelaavani FF:t läpi alkukielellä, kun aikanaan kieli ei vielä itseltä onnistunut vaan oli pelattava englanniksi, eikä pelien japaninkielisten versioiden saaminenkaan vielä onnistunut Amazonista tai Ebaystä. Eikä pelejä muutenkaan voi oikein irroittaa ilmestymispaikastaan tai ajastaan, koska onhan se vain niin että FFVII on ollut ihan erilainen muihin olemassaoleviin peleihin nähden silloin kuin nyt. Toisaalta tämä ei tarkoita, etteikö pelistä voisi myöhemminkään nauttia, olen itse saanut paljon hyviä kokemuksia hyvinkin vanhoista peleistä, joita olen pelannut ensimmäistä kertaa vasta kypsemmällä iällä.
Kiitokset kommentistasi.
PoistaKokemuksethan ovat aina henkilökohtaisia ja siksi vaihtelevat ihmisten välillä. Jos pelejä ensimmäistä kertaa pelatessa on ollut riittävän hyvä kielitaito, ei varmasti asioita ole mennyt samalla tavalla ohitse kuin minulla. Hyvistä arvosanoista huolimatta aloin oikeasti ymmärtää englantia vasta, kun olin enemmän pelannut, lukenut ja kirjoittanut kielellä omaehtoisesti. Aukkoja siis jäi erityisesti niiden pelien osalta, jotka pelasin ensimmäisenä. Lisäksi asioita on vuosien varrella ehtinyt unohtua, koska sitten teinivuosien en enää esim. FFVII:ää ja FFVIII:aa jaksanut pelata kokonaan uusiksi.
Tarkoitus ei siis ollut sanoa, että olisin erityisesti tarvinnut "aikuisen aivoja" ymmärtääkseni pelien tarinoita, mutta kielitaito sen sijaan jätti kokemuksen aukkoiseksi. Nyt aikuisena samaa ongelmaa ei tietenkään ollut. Mutta ehkä ilmaisin tämän jotenkin epäselvästi.
Sen sijaan hahmojen ymmärtäminen elämänkokemuksen kertymisen myötä on ollut minulle helpompaa, samaa on sanonut muutama kaveri. Tämäkin on tietysti henkilökohtaista, miten syvällisesti hahmoja tarkastelee jo nuorempana ja miten aikuisena. Jotkut eivät välttämättä vaivaudu pohtimaan hahmojen ajatusmaailmaa koskaan ihan iästä riippumatta, ja pelikokemus on varmasti silloin hyvin erilainen.
Tarkoitukseni ei myöskään ollut irrottaa FFVII:ää omasta kontektistaan enkä mielestäni näin missään kohtaa sanonutkaan. Se, että peliä pelaa uudestaan eri aikana ei mielestäni tarkoita, etteikö osaisi ajatella sitä julkaisuaikakauden kautta (olettaen toki, että tietää, milloin peli on julkaistu).
Pelaa ihmeessä sarjan pelit alkuperäiskielellä. Se on varmasti myös mielenkiintoinen kokemus ja voi tuoda jotain uutta. :)
Todella harvoin jaksan uudelleenpelata pelejä, "tehokkuus" jyrää yli ja kohokohtia voi nykyisin kerrata YouTubesta niin kätevästi. Nettiroolipeleihin, viime vuosina FFXIV, tulee kyllä pari kertaa vuodessa taannuttua, vaikka se ei kiireiselle ja yksin pelaamisesta tykkäävälle pelaajalle ole järkevää, silloin uudet pelit jää pölyttymään..
VastaaPoistaKiitos kommentistasi!
PoistaTämä on varmasti aika pitkälti mieltymyskysymys (toisaalta mikäpä ei :D). Jos tehokkuus on se oma juttu, siitä kannattaa ehdottomasti pitää kiinni. :)
Nettiropet on kyllä melkoisia aikasyöppöjä ja imaisevat tiukasti omaan maailmaansa, kun tekemistä on melkein loputtomasti ja lisää vaan pukkaa. Omalla kohdalla FFXIV:n pelaaminen jäi juuri siksi, että en osannut suhtautua siihen tarpeeksi kasuaalista vaan kaikki vapaa-aika olisi mennyt sen parissa.