Tämän vuoden yksi blogitavoite on ollut kirjoittaa enemmän pelimusiikista. Muutamia postauksia olenkin ehtinyt jo aiheesta raapustaa, mutta ei lisä pahaa tee. Tällä kertaa vuorossa on hieman pohdintoja lempipelisarjani lopputaisteluiden musiikkiteemoista.
Otathan huomioon, että postaus sisältää jonkin verran juonipaljastuksia pelisarjan pääantagonisteista.
Kun puhun musiikista, sinun on hyvä tietää, etten ole varsinainen asiantuntija. Kulutan kyllä paljon pelimusiikkia kuuntelumielessä ja pelimusiikkikonserteissa käyn mahdollisuuksien ja tilaisuuksien mukaan, mutta en ole esimerkiksi opiskellut musiikin teoriaa ja historiaa. Näkemykseni ovat siis puhtaasti fiilispohjalta vedettyjä eivät asiantuntijalausuntoja.
Tässä ensimmäisessä postauksessa käyn läpi Final Fantasy -sarjan osat I-VI, toisessa postauksessa osat VII-IX ja viimeisessä X, XII, XIII sekä XV. Sarjan online-pelit rajaan tällä kertaa ulkopuolelle, samoin erilaiset jatko-osat ja spin off -pelit.
Käyn kussakin osiossa hieman läpi kyseisen pelin pääantagonistia ja sen jälkeen pohdiskelen lopputaistelumusiikin luomaa tunnelmaa. Kaikkia pelejä en ole itse pelannut lopputaisteltuun asti, joten siinä mielessä minulla ei ole kovin vahvaa tunnesidettä kyseisiin tilanteisiin ja pohdintani perustuu siihen, mitä tiedän pelistä ja millaisia tuntemuksia kyseinen kappale minussa herättää. Jokaiseen osioon on liitetty YouTube-video, jolla lopputaistelumusiikki soi.
Käyn kussakin osiossa hieman läpi kyseisen pelin pääantagonistia ja sen jälkeen pohdiskelen lopputaistelumusiikin luomaa tunnelmaa. Kaikkia pelejä en ole itse pelannut lopputaisteltuun asti, joten siinä mielessä minulla ei ole kovin vahvaa tunnesidettä kyseisiin tilanteisiin ja pohdintani perustuu siihen, mitä tiedän pelistä ja millaisia tuntemuksia kyseinen kappale minussa herättää. Jokaiseen osioon on liitetty YouTube-video, jolla lopputaistelumusiikki soi.
Garlandista kaikki alkoi
On myönnettävä, etteivät kolmen ensimmäisen Final Fantasyn antagonistit ole minulle erityisen tuttuja. Jonkinlaisen hataran käsityksen olen heistä onnistunut silti muodostamaan. Tutuin heistä minulle on ensimmäisen Final Fantasyn Garland. Final Fantasy III:n Cloud of Darknessista minulla on hämärä mielikuva, joka pohjaa ehkä enemmän Final Fantasy XIV:n Crystal Toweriin kuin alkuperäiseen peliin, ja Final Fantasy II:ta taas olen pelannut niin vähän, etten oikeastaan tiedä juuri mitään keisari Mateuksesta.
Garland
Ensimmäisen pelin pääantagonisti on Garland, joka saattaa vaikuttaa melko yksinkertaiselta ritarilta. Hän pettää valtakuntansa ja sieppaa prinsessa Sarah'n, minkä vuoksi pelin päähahmojen, neljän valonsoturin, on käytävä taisteluun häntä vastaan. Päähahmot eivät tässä vaiheessa vielä tiedä, että Garland on pahaisen ritarin sijaan tarinan suurin antagonisti, joka elää ikuisesti luomansa aikaloopin avulla. Tarinan loppumetreillä Garland muuttuu Chaokseksi, jonka kanssa sankarit käyvät viimeisen taistelun.
Video on Final Fantasyn Dawn of Souls -versiosta, joka ilmestyi vuonna 2004. Alkuperäinen peli ilmestyi vuonna 1987. Kuten kaikissa sarjan alkupään peleissä, säveltäjänä on toiminut Nobuo Uematsu, joka loi pelisarjan musiikilliset teemat ja tunnusomaisuuden, joka on kulkenut läpi matkan mukana.
Lopputaistelu alkaa melko rauhallisesti ja sävelet ovat vielä kepeitä, kun pelaaja keskustelee Garlandin kanssa. Jännitettä on jo aistittavissa mutta toistaiseksi tilanne on hallussa. Sitten Garland muuttuu Chaokseksi ja kappale vaihtuu kokonaan.
Kun taistelu todella alkaa, unohdetaan rauhallisuus ja sävelkulku muuttuu temmoltaan nopeaksi. Myös pehmeys karisee pois ja ainakin omiin korviini sävelet kuulostavat terävämmiltä ja dramaattisemmilta. Adrenaliini alkaa virrata, kun musiikki virittää koko kehon taistelutunnelmiin. Kaikki kappaleessa kertoo siitä, että nyt ollaan totisessa tilanteessa ja on taisteltava kaikin voimin.
Keisari Mateus
Final Fantasy II:ta olen pelannut niin vähän, ettei minulla ole pelin pääantagonistista, Palamecian keisari Mateuksesta, oikeastaan käsitystä. Olen nähnyt hänet vilaukselta Dissidia Final Fantasyssa, mutta siinä oikeastaan kaikki. Final Fantasy Wiki kuitenkin kertoo, että hän käy sotaan maailmaa vastaan ja palaa elämään kuolemansa jälkeen jakamalla sielunsa valon ja varjon voimiin. Teon seurauksena hänestä tulee sekä taivaan että helvetin valtias.
Minulta puuttuu täysin tunneside Final Fantasy II:een ja sen lopputaisteluun, joten en osaa edes arvata, millainen kokemus kappaleella on, jos on peliä oikeasti pelannutkin. Joka tapauksessa alun sävelkulku on mielestäni yhtä aikaa uhkaava ja rauhallinen. Siinä ei ole mukana taistelun kiihkeyttä vaan se enteilee ainoastaan suuria tapahtumia. Tällä tavoin siinä on samaa henkeä kuin edeltäjässään, vaikkei se missään nimessä ole kopio ensimmäisen lopputaistelun musiikeista.
Videon kohdassa 5:17 alkaa sitten varsinainen taistelumusiikki, joka on minulle tutumpi. Kenties se on iskostunut minulle päähän Dissidian ja Theartrhythm: Curtain Callin kautta. Se on sävyltään uhkaava ja siinä on kiihkeyttä. Jotkin kohdat kappaleessa tekevät oloni epämiellyttäväksi, mutten osaa tarkkaan määritellä, mistä tämä tunne kumpuaa. Joka tapauksessa kappale tuntuu juuri sopivalta viimeiseen taisteluun. Se on tunnelmaltaan tarpeeksi dramaattinen ja tämä kokemus todennäköisesti vain syvenee silloin, kun on kulkenut koko matkan lopputaisteluun asti ja pidellyt ohjainta kaikissa pelitilanteissa.
Xande ja Cloud of Darkness
Final Fantasy III:ssa pääantagonistin virka jakautuu itse asiassa kahdelle hahmolle: Xandelle ja Cloud of Darknessille. Xanden opettaja ja mestari, suuri arkkimaagi, teki hänestä kuolevaisen. Xande ei pystynyt käsittelemään asiaa, joten hän halusi hankkia kuolemattomuutensa takaisin keinolla millä hyvänsä. Cloud of Darkness puolestaan on ikään kuin luonnonvoima, joka ilmestyy aina, kun valon ja pimeyden välillä vallitsee epätasapaino. Hän saapuu palauttamaan kaiken tyhjyyden maailmaksi.
Kun kuulen Final Fantasy III:n taistelumusiikin käynnistyvän, ilma sähköistyy ja lihakseni jännittyvät. Olen välittömästi taistelutunnelmissa, vaikka kappaleen sävy ei edes ole kamalan kiihkeä. Sen sävelet ovat kuitenkin tarttuvia ja jäävät pyörimään päässä.
Omat kokemukseni taistelusta Cloud of Darknessia vastaan ovat kuitenkin Final Fantasy III:n sijaan Final Fantasy XIV:n Crystal Towerin 24 hengen raidista. Tästä syystä liitän kappaleeseen pienoisen paniikkitunnelman. Se soi, kun olin selvinnyt porukan kanssa raidin viimeiseen taisteluun. Taustalla oli lukuisia töhöilyjä, sillä ensikertalaisena en oikein hallinnut kaikkia jippoja, vaikka olin selvittänyt mekaniikkoja etukäteen. Olin valmiiksi hermostunut viimeisestä koetuksesta ja ehkä päästänyt parit pienet itkut jo ennen sitä. Ai, otanko paineita muiden kanssa pelaamisesta? En toki missään nimessä!
Final Fantasy III:n lopputaistelumusiikki on siis minulle paljon henkilökohtaisempi kokemus kuin kaksi edellistä. Liitän siihen ahdistuksen, paniikin ja taistelutahdon tuntemukset hyvin voimakkaina, kenties jopa voimakkaampina kuin moneen muuhun Final Fantasy -taisteluteemaan. Hassua sinänsä. Toisaalta siihen liittyy myös suunnaton helpotus, ilo ja innostus, voimaantumisen kokemus, koska selvisin Cloud of Darknessia vastaan käydystä taistelusta yhdessä 23 muun pelaajan kanssa, vaikken edes tuntenut läheskään kaikkia. Palasin taistelusta voittajana.
Luulen, että nuo tunteet palaavat jälleen, jos joskus pelaan Final Fantasy III:n loppuun. Yksin pelattavassa pelissä en kuitenkaan voi luottaa siihen, että joku muu osaa, jos itse töpeksin (noh, oikeasti otan omat töppäykset moninpeleissä tosi raskaasti enkä luota pelkästään siihen, että porukka kantaa). Seuraavalla kerralla käyn siis Cloud of Darknessia vastaan yksin ja pärjättävä on. Oho, tekisi melkein mieli kaivaa se Final Fantasy III taas pelihyllystä.
Kohti yhä kiinnostavampia antagonisteja
Final Fantasy IV, V ja VI ovat minulle jo paljon tutumpia pelejä kuin sarjan kolme ensimmäistä osaa, vaikken niiden kautta sarjaan tutustunut. Niistä kaikista pystyn kuitenkin jo nimeämään hahmoja ja tapahtumia, joista pidän ja joista en pidä. En ehkä osaa niitä etu- ja takaperin ulkoa mutta tunnen pelejä kohtalaisesti.
Varsinaisesti en halua nykyisin laittaa näitä kolmea peliä mihinkään paremmuusjärjestykseen, koska niissä on jokaisessa omat heikot ja vahvat kohtansa. Sen sijaan antagonistien osalta on sanottava, että suurimman vaikutuksen on tehnyt Final Fantasy VI:n Kefka, kenties sen takia, miten vahvasti hän on tarinassa heti alkumetreiltä asti mukana. Kahden aiemman pelin antagonistit ovat jääneet minulle etäisemmiksi.
Zemus
Olin pitkään siinä käsityksessä, että Final Fantasy IV:n pääantagonisti on pelin päähahmon Cecilin veli Golbez. Sanoisin, että Golbez sopisi rooliin siinä mielessä, että hän on oikeasti kiinnostava hahmo, kun taas Zemusista en niinkään perusta. Golbez kuitenkin tekee tekonsa siksi, että on Zemusin vallassa, joten häntä ei voida pitää ainakaan täysin vastuullisena teoistaan. Tässä näkyykin kuvio, joka toistuu myöhemmin esimerkiksi Final Fantasy IX:ssä. Pelin alussa antagonistilta vaikuttaa joku, joka on oikeasti aidon pääantagonistin uhri.
Final Fantasy IV:n lopputaistelumusiikista tulee paikoin hieman kakofoninen olo. Nautin reippaan pirteistä, miltei innokkaaksi yltävistä kohdista. Sen sijaan kohdat, joissa sävelet muuttuvat lyhyiksi ja teräviksi, saavat niskavillani nousemaan pystyyn ja korvani ärtymään. Niiden kuunteleminen ei ole nautinto, vaikka ne jäävät lyhyiksi.
Toisaalta juuri tuo terävyys tuo kappaleeseen sitä viimeisen taistelun tunnelmaa. Ilman sitä kokonaisuus saattaisi jäädä tunnelmaltaan jopa liian iloiseksi. Toki kappale on kiihkeä, mutta ilman terävyyttä se ei oikeastaan toimisi riittävän hyvin. Terävyyskään ei tee siitä synkeää tai angstista mutta muistuttaa siitä, että nyt on tosi kyseessä. Samalla reippaammat sävelet kannustavat jaksamaan vielä viimeisen puserruksen ennen voittoa.
Exdeath
Final Fantasy V:een minulla on kompleksinen suhde. Olen aina tykännyt pelistä todella paljon, mutta tuurini sen kanssa on ollut umpisurkeaa. Ehkä kuitenkin jonain päivänä pääsen loppuun asti ilman, että tallennustiedostoilleni tapahtuu mystinen katastrofi.
Myönnettävä on, ettei pelin pääantagonisti Exdeath, ole koskaan erityisemmin kiinnostanut minua. Paljon häntä kiinnostavampi on hänen kätyrinsä Gilgamesh, ja aika moni muu taitaa olla samaa mieltä, sillä Gilgamesh päätyi lopulta seikkailemaan useampaan sarjan peliin koomisena kevennyspahiksena, joka on kuitenkin syytä ottaa vakavasti, jos hänen kanssaan aikoo taistella.
Exdeath on silti se, joka uhkaa maailman kohtaloa Final Fantasy V:ssä. Hän on velho, joka syntyi pahoista hengistä saastuneesta puusta. Hän haluaa ottaa haltuunsa tyhjiön ja täyttää maailman sillä. Hänet on jo aiemmin voitettu mutta pelin tapahtumat käynnistyvät, kun hän on kerännyt voimansa ja palannut takaisin samoin aikein kuin aiemmin.
Taistelumusiikki alkaa rauhallisena mutta dramaattisena. Hyvin pian kuitenkin taistelurummut alkavat todella päristä ja tunnelma alkaa latautua koko ajan jännittyneemmäksi. On aika tarttua miekkaan ja ryhtyä tosissaan puolustamaan maailmaan.
Exdeath-taistelun musiikki tiivistyy koko ajan. Terävät sävelet vuorottelevat rytmikkäämpien kanssa mutta koko ajan kiihkeä tunnelma säilyy. Kappale yhdistelee monia eri osioita ja on vähemmän itseään toistava kuin edellisen pelin lopputaistelumusiikki olematta silti sekava tai kakofoninen. Se on pahaenteinen juuri sillä tavalla, jonka koko maailman tulevaisuutta uhkaava voima ansaitsee. Se ei välttämättä ole erityisen miellyttävää kuunneltavaa, jota haluaisi kotona soittaa loopilla, mutta pelitilanteeseen se kyllä istuu täydellisesti.
Kefka
Kuten sanoin Final Fantasy VI:n Kefka Palazzo on paljon mieleenpainuvampi pääantagonisti kuin edeltäjänsä. Hän oikeastaan aloittaa kiinnostavien Final Fantasy -antagonistien voittokulkueen. Hän on kronologisesti ensimmäinen pääantagonisti, joka sarjassa todella jää mieleen.
Kefka on myös siinä mielessä mielenkiintoinen antagonisti, että hän todella onnistuu tavoitteessaan. Saman ovat myöhemmin tehneet vain Final Fantasy XIII-2:n Caius ja Final Fantasy XV:n Ardyn. Tavoitteidensa mukaisesti Kefka saattaa maailman turmioon ja onnistuu nostamaan itsensä jumalaksi.
Jälleen kerran ensimmäiset lopputaistelumusiikin sävelet ovat rauhallisia ja lataavat tunnelman täyteen odotusta. Kappaleen alusta tulee mieleen kirkkomusiikki enkä ihmettelisi, vaikka Uematsu olisi siltä puolelta hakenut vaikutteita. Pian sävelet kuitenkin alkavat myötäillä enemmän kefkallisia kuin kirkollisia teemoja.
Musiikissa yhdistyy taistelun kiihkeys ja Kefkan äärirajoille viety hulluus, joka on nostanut hänet jumalan asemaan. Aina välillä on kuultavissa hänen omasta teemastaan napattu pätkä, joka puolestaan nostattaa pelaajan mieleen hänen ikonisen naurunsa. Naurun, jota ei voi sen karmivuudesta huolimatta olla rakastamatta.
Toisaalta kappaleessa on myös osioita, jotka ovat sävyltään hyvin surullisia, kuten on myös Final Fantasy VI:n tarina. Kenties jopa Kefkassa itsessään on surua, jos hänen tarinaansa lähtee tarkastelemaan syvemmin. Suru kuitenkin hukkuu jälleen hulluuteen ja nauruun. Kylmät väreet kulkevat pitkin ihoa, kun kappaletta kuuntelee ja uppoutuu pelin viimeisen taistelun tunnelmaan.
Yhteisvaikutelmat kappaleista
Kuuden ensimmäisen Final Fantasyn lopputaistelumusiikeissa toistuu dramaattisuus ja kiihkeys, mutta ne ovat jokainen myös omalla tavallaan mieleenpainuvia kappaleita. Ne ovat kuuntelemisen arvoisia, vaikkei olisi juuri kyseistä peliä edes itse pelannut, mutta luonnollisesti musiikista saa enemmän irti silloin, kun taustalla on myös omakohtainen kokemus pelin tarinasta ja kyseisestä pelitilanteesta.
Musiikki tuo takaisin kaikki ne tunteet, jotka pelaaja on taistelutilanteessa käynyt läpi, ja sen takia kappaleesta tulee paljon voimakkaampi kokemus. Pelatessa se ei jää pelkäksi musiikilliseksi elämykseksi (joka toki sekin on itsessään arvokas) vaan musiikki kietoutuu yhteen taisteluhurmoksen kanssa. Taustalla vaikuttaa kaikki pelissä aiemmin koettu, sillä jokainen kokemus kulminoituu tuohon viimeiseen koitokseen. On hyvä, jos taistelumusiikki tukee kaikkea tuota, ja mielestäni Uematsu on siinä mielessä onnistunut erittäin hyvin.
Minulla on aavistus, että käyn läpi samanlaisia ajatuksia postauksen toisessa osassa. Toisaalta voi olla, että pystyn myös paremmin paneutumaan omiin tunnekokemuksiini, sillä sarjan uudempia osia olen pelannut ahkerammin ja osa niistä on vielä melko tuoreessa muistissa ilmestymisajankohtansa tai uudelleen pelaamisen vuoksi. Palataan siis myöhemmin tälle astialle!
Sitä ennen minusta olisi kuitenkin mukava kuulla, millaisia ajatuksia ja tunteita pelisarjan ensimmäisten osien lopputaistelukappaleet sinussa herättävät. Tuovatko ne mieleen muistoja? Herättävätkö ne innostusta tai ahdistusta? Mikä on suosikkisi? Kerro toki kommentilla!
Seuraa myös somessa!
Hieno postaus, pomomatsi- ja loppuvastustajamusiikeilla on varmasti paikkansa jokaisen Final Fantasy-pelaajan sydämessä juurikin sen takia, että niihin liittyy haasteen, jännityksen ja onnistumisen tunteita. Saanen jakaa omia tuntemuksiani!
VastaaPoista*Final Fantasy: Mielenkiintoista kyllä, Alkuperäisessä 8-bittisessä Final Fantasyssa ei ollut erikseen pomomusiikkia ja Chaos-taistelussakin mentiin samalla perus tappelumusiikilla. Mutta kuten nykyään tiedämme, kaksi ekaa Final Fantasya on muokattu vuosien varrella lähes eri peleiksi uusversioiden myötä ja näin ollen saamme nauttia hieman vaihtelevammasta annista. Uusversioiden Chaos-teemassa on selkeitä heijasteluja sarjan PS1-kultakaudelta ja suurin yksittäinen vaikuttaja ehkä FFVIII:n Ultimecia taistelun teema (olen kuulevinani yhtäläisyyksiä)?
*Final Fantasy II: Kakkonen oli eka FF, jossa oli erikseen loppuvastusteema (tässäkin pomot mentiin vielä samalla taistelumusiikilla ja pomomusiikki saatiin vasta FF Originsissa). Kappale on huomattavasti monimuotoisempi, kuin mikään muu pelin teemoista, joten jo se tuo lisää tunnelmaa taisteluun. Valitettavasti (?) mittelö loppuu lyhyeen, jos käyttää Blood Sword kikkaa (kahta verimiekkaa dual-wieldaava hahmo tappaa keisari Mateuksen käytännössä yhdellä vuorolla) joten siitä ei ehdi kauaa nauttia. Täytyy muuten mainita, että linkkaamassasi videossa taistelu Taivaan Keisaria vastaan on tullut mukaan vasta PSP:n 20th Anniversary Editionin myötä. Se on vähän kuin FFII:n oma After Years, jossa pääpelin aikana kuolleet sivuhahmot astuvat parrasvaloihin :D
*Final Fantasy III: Erittäin mielenkiintoinen kertomus suhteestasi kappaleeseen! Nykypäivänä on tosiaankin mahdollista, että joidenkin pelien teemat voivat olla pelaajille tuttuja eri ympyröistä ja näin ollen suhde hyvinkin erilainen. Dissidiat, Theatrhythmit ja FFXIV kun kaikki lainailevat muista pääpeleistä (Itsellenikin joistakin FF-kappaleista tuli Theathythmin myötä enemmän pulssia nostattavia kuin yleensä, jos rytmitaulukko oli verrattoman hankala. FFIII:n päävastusmusiikki oli yksi niistä!). Pitäiskin Dissidiat ottaa työn alle. Yhtäkään en ole pelannut, vaikka hyllystä löytyvätkin!
*Final Fantasy IV: Zeromuksen kappale on aina ollut yksi suosikeistani pelin soundtrackissa. Kuten mainitsit, teema on välillä jopa suorastaan iloinen ja positiivinen. Liekö ollut tarkoitus saada mukaan ripaus toivoa? Erityisesti tykkään, kun mukaan on sekoitettu pieniä pätkiä maailmankarttamusiikista ja perus taistelumusiikista. Vaikka FFIV on pelimekaanisesti yllättävänkin askeettinen, musiikkipuolelta se ei sitä ole :D
Poista*Final Fantasy V: FFV taisi aloittaa sarjassa perinteen, että päävihollismusiikin täytyy olla elämää suurempi ja monimutkainen sävellys, joka sisältää tiettyjä erilaisia osioita ennen luuppaamista. Täytyy sanoa, että tähän kipaleeseen en ole kehittänyt kummoista tunnesidettä, sillä FFV on jäänyt surullisen vähälle pelaukselle ja vähillä pelikerroilla yleensä asetun ExDeathia vastaan sen verran kovilla hahmoilla, että mittelö tuskin nostaa pulssia tavallisesta poikkeaviin lukemiin.
*Final Fantasy VI: Yleensä lasken FFVI:ssä päävastusmusiikiksi koko Dancing Mad-eepoksen joka on ihan kaikilla mittapuilla videopelimusiikin merkkiteos ja vaatii kuuntelijaltaan huomattavasti enemmän, kuin sarjan aikaisempien pelien vastaavat. Nousu eri vastusten ohi kohti Kefkaa (taiston on joskus luonnehdittu kuvaavan helvettiä, kiirastulta ja taivasta + lopullista astumista Jumalan kasvojen eteen) käy läpi niin moninaisen musiikillisen kirjon, että pieni tauko ennen viimiestä välienselvittelyä on omiaan summaamaan koko massiivisen seikkailun panokset ennen jumal-Kefkan urkujen siivittämää laskeutumista areenalle. Kuten teikäläinenkin, tykkään tosi paljon siitä, että teemassa on mukana myös säveliä Kefkan omasta tunnuskappaleesta!
Hauskana yksityiskohtana mainittakoon, että kuuntelin netistä ladattujen midi-tiedostojen kautta ensimmäisen kuuden Final Fantasyn musiikkeja jo ennen niiden pelaamista, kun vasta osat VII-IX oli julkaistu Euroopassa. Ne olivat omiaan luomaan jonkinlaisen temaattisen kuvan pelien äänimaailmasta ja kun ne sitten kuuli myöhemmin oikeassa kontekstissa, oli vähän kuin kotiin palaisi :D
Jään innolla odottamaan jatkoa, sillä minulle, kuten varmasti monelle muullekin, rakkaimmat ja syvimmälle juurtuneet sävelmät FF-sarjasta tulevat juurikin PS1-kaudelta!
Mielenkiintoista pohdintaa sinultakin ja täydensi hyvin noita omia kirjoittelujani näistä musiikeista. Kiitos siitä! :)
PoistaSarjan alkupää on jäänyt minulla vähän huteralle pohjalle enkä tiedä, koska saisin kaivettua aikaa ja innostusta kolmen ensimmäisen Finalin läpäisyyn (kaikki olen sentään kokeillut ja kolmosta pelaillut enemmänkin!). Musiikit sen sijaan ovat tulleet tutuiksi, varsinkin Theathrythmin kautta. Pelkkään musiikkiin syntyy kuitenkin ehkä hieman erilainen suhde, kun pelikokemusta ei ole taustalla.
Voisin kyllä vaikka vannoa, että FFII:ssa samaa musiikkia käytettiin muissakin pomoissa, ei vain loppupomossa. Näin siis Famicomilla. Varsinainen loppupomolle eksklusiivinen taistelumusiikki oli vasta kolmosessa. Tässä se oli kyllä varmasti elämää suurempi sellaiselle pelaajalle, joka itsensä pomoon asti pelasi ihan alkuperäisellä versiolla ja ilman mitään emulaattorien savestateja, koska pelissä ei saa tallentaa todella pitkään aikaan ennen viimeistä bossia. Pomo itsessään ei ole kauhean mielenkiintoinen, koska se vain heittää joka vuorollaan vahinkoa kaikkiin hahmoihin. Pelaajan pitää vain ehtiä parantamaan tarpeeksi, mutta ensimmäisellä kerralla tämä voi helposti jäädä tekemättä, jolloin tappion kalkki on varsin karvas.
VastaaPoistaPakko myöntää, että kolmen ensimmäisen Finalin osalta minulla ei ole tarkkaa käsitystä, mitä musiikkeja missäkin kohtaa on käytetty. Olen vain kuunnellut kappaleita, mutta varsinaisia pelejä en ole pelannut kokonaan (kolmosta eniten, mutten sitäkään tosiaan loppuun asti).
PoistaTuota FFII:ta pitäisi ehkä joskus enemmänkin kokeilla. Kaverin jutut siitä ovat vain lähinnä herättäneet fiiliksen, etten välttämättä jaksaisi sitä paukuttaa loppuun. :D
FFIII:sta olen tosiaan DS-versiota pelaillut. Siinäkään ei voi dynkyissä tallentaa, joten jos bossiin kuolee, koko dynkky on vedettävä uusiksi. Tosin ainakaan pelin alkupuolella dynkyt eivät ole olleet ihan kauhean pitkiä, mutta onhan se silti ärsyttävää, jos tappio osuu kohdalle.