NieR: Automata pakottaa ajattelemaan

NieR: Automata ei jäänyt minulle pelkäksi peliksi, pikemminkin se oli elämysmatka. Monet pelit voi pelata läpi ilman, että pysähtyy ajattelemaan mitään erikoisempaa, mutta tällä kertaa tuli pohdittua jopa minulle poikkeuksellisen paljon syntyjä syviä.

Postaus sisältää spoilereita ja pohdintaa. Skippaa suosiolla, jos et ole vielä saanut E-loppua ja haluat pitää itsesi pimennossa.


NieR: Automata on ollut pelikokemuksena hyvin erilainen kuin muut pelaamani pelit. En puhu nyt pelkästä teknisestä puolesta, vaikka totta on sekin, etten yleensä pelaa toimintaroolipelejä. Tosin vuoropohjaisuus tuntuu olevan JRPG:ssä pikku hiljaa katoavaa kansanperinnettä ja toiminnallisuus ottaa suurempaa roolia, joten en toisaalta kokenut tätä kovin isoksi jutuksi. Silti arvostan mahdollisuutta valita helpon pelimoodin ja keskittyä tarinaan.

Tarina ja sen rakenne olivatkin juuri se erilaiselta tuntuva osuus Automatassa. Myönnän viihtyväni parhaiten pseudokeskiaikaisissa fantasiamaailmoissa, mutta joskus tällainen realistisempi ja scifimpi menokin viihdyttää, ehkä juuri siksi, että se on poikkeus omasta normista.

Yksinkertaisesta alkuasetelmasta kohti monitahoista tarinaa



NieR: Automata ei ole pelkkä tarina maailman pelastamisesta vaan pakottaa ajattelemaan vähän enemmän. Tarjolla ei ole selkeää hyvis-pahis-asetelmaa vaan asiat riippuvat pitkälti katsontakannasta. Pelaajalle näytetään maailma, jonka alienit koneineen ovat vallanneet Kuussa piilottelevilta ihmisiltä. Hän saa ohjastaa YoRHa-androideja, joiden tehtävänä on valloittaa maailma takaisin. Taistelu on jatkunut ikuisuuksia eikä loppua näy, tehtävä tuntuu miltei mahdottomalta.

Alkuasetelmasta voikin saada hyvin mustavalkoisen kuvan, mutta mitä pidemmälle peli etenee, menettävät musta ja valkoinen merkityksensä. Tilalle jäävät vain kaikki harmaat sävyt. Sekä ihmiset ja alienit ovat molemmat jo kuolleet, maailmassa ei ole kuin koneita ja androideja (ja eläimiä, jotka joutuvat varmasti taisteluista kärsimään). Kummatkin yrittävät imitoida ihmisiä, rakentaa maailmaa, joka joskus oli eikä luultavasti koskaan palaa.

Vaikka koneet voidaan aluksi nähdä niin sanottuina pahiksina, käy hyvin nopeasti ilmi, etteivät kaikki koneet olekaan samanlaisia. Myös koneille näyttää muodostuneen tietoisuus omasta itsestä siinä missä androideillekin. Tätä vahvistaa myöhempi paljastus, että YoRHan jäsenten mustat laatikot ovat peräisin koneiden ytimistä. Jos YoRHa-androidit tiedostavat itsensä ja kykenevät ihmismäiseen tapaan toteuttaa tunne-elämäänsä, täytyy sen olla mahdollista myös koneille. Myös Adamin ja Even pyrkimys elää ihmismäistä elämää ja opetella ihmisyyttä kirjojen kautta puhuu mielestäni tämän puolesta.

Osa koneista haluaa vain elää rauhassa ja sotimatta. He ovat muuttaneet yhteiseen kylään, jonka johtajana toimii Pascal-niminen robotti. Osa taas taistelee kiivaasti androideja vastaan ja sitten ovat Adam ja Eve, jotka haluavat päästä käsiksi ihmisiin. Silti yksikään kone ei tunnu olevan paha vaan tarkastelee maailmaa vain omasta näkökulmastaan. Samalla tavalla ihmiset harvemmin ovat pahoja vain ollakseen pahoja. Melkeinpä väittäisin, että useimmilla on pyrkimys olla oman elämänsä sankari ja tehdä oikeita ja hyviä valintoja. Ongelmaksi vain muodostuvat katsontakannat. Se, mikä on toiselle hyväksi, voi olla toiselle haitaksi. Myös yhden ryhmän oikeuksien ajaminen sumeilematta voi johtaa toisen ryhmän oikeuksien eväämiseen. Veikkaan, että tätä vääntöä saammekin käydä maailmassa vielä pitkään, ennen kuin rauha ja tasapaino saavutetaan. Kysymys kuuluukin, onko ne todella mahdollista saavuttaa ja millä keinoin?

Androidien ratkaisu rauhan ja tasapainon saavuttamiseksi on ollut taistelu koneita vastaan. Kun kilpaileva ryhmä pyyhkäistään pois, on toiselle enemmän tilaa. Toki androidien taistelulähtökohta on ihmisten vallan palauttaminen, mutta yhtä kaikki, sota on käynnissä. Ei rakenneta siltoja ja etsitä yhteisiä ratkaisuja vastapuolien kanssa vaan yritetään tuhota toinen. En silti sanoisi androidejakaan pahoiksi. He yrittävät selvitä ja suojella ihmisiä, joiden yhä uskovat olevan olemassa. Mielestään he toimivat oikein.

Keskeisessä roolissa on Pascal, pasifisti, joka ei halua taistella. Hän yrittää rakentaa siltaa ja osittain siinä onnistuukin. Hiljalleen hän taivuttaa pelin kolme päähenkilöä näkemään oman kantansa. Valitettavasti se ei kuitenkaan riitä. Loppujen lopuksi muut koneet kääntyvät Pascalia vastaan.

Kaikkein raadollisinta tässä on, että kun Pascal on käytännössä menettänyt kaiken, hän murtuu. Kukapa ei, jos perhe ja läheiset viedään ympäriltä ja koti tuhotaan. Pascal menettää tähtensä taivaalta, ne asiat, joiden puolesta hän on rakentanut rauhaa. Hän ei jaksa enää. Hän pyytää A2:ta pyyhkimään muistinsa, jolloin pelaaja pääsee tekemään valinnan. Rauhan voi tuoda Pascalille joko pyyhkimällä hänen muistinsa tai tuhoamalla hänet. Sinä päätät. Mikä on ratkaisusi? Onko parempi elää muistamatta totuutta ja kenties vailla muistojen luomaa persoonaa vai kuolla pois, koska ei kestä muistojen aiheuttamaa tuskaa? Sinä päätät. Mieti siis tarkasti.

Minä valitsin Pascalin muistojen pyyhkimisen, mutta mietin, millaista hänen elämänsä tulee jatkossa olemaan. Voiko hän koskaan olla aidosti onnellinen? Mene ja tiedä. Onnelliselta höperöltä hän vaikutti, kun tapasin hänet seuraavan kerran, mutta...

Pascalin kohtalo on voimakas käännekohta tarinassa. Siihen asti voi ajatella rauhan olevan mahdollinen, sitten pinta alkaa rikkoutua kunnolla. A2 on juuri alkanut oppia inhimillisemmäksi, mutta rauhalle ei anneta mahdollisuutta. Samaan aikaan 9S flippaa yhä pahemmin ja nostaa tavoitteekseen kostaa 2B:n kuoleman sekä A2:lle että koneille. Rauhan siltaa kannattelevat voimat romahtavat, kun viha ottaa vallan.

Viimeiset taistelut ja oman itsekkyyden kohtaamisen pakko



Kaikki kilpistyy kahteen lopputaisteluun. Ensin 9S ja A2 voittavat yhdessä koneista voimakkaimman, mutta he eivät taistele rinnakkain ystävyydestä. A2 on vasta alkanut nähdä maailman kauneuden ja hän haluaa kannatella Pascalin perintöä. 9S ei ole valmis antamaan aiempia tapahtumia anteeksi vaan janoaa kostoa. Niinpä varsinaisen lopputaistelun jälkeen nämä kaksi kohtaavat toisensa eikä taistelua voida välttää. Pelaaja saa valita, kummalla vie sen päätökseen.

Valitsin ensin A2:n ja seuraavaksi 9S:n, koska halusin nähdä molempien loput. Niissä oli pieniä eroja, mutta ilmaan nousi ehkä kevyt lupaus sodan väistymisestä. Silti suru hahmojen kohtalon puolesta jäi vallitsevaksi.

Peli tarjosi vielä yhden lopun, kun nuo kaksi oli saatu, ja se oli ehkä pysäyttävin kaikista. Tuo loppu on käytännössä koko ajan pahenevat luotihelvetti, jossa taistelet pelintekijöitä vastaan. Lopputekstit hyökkäävät kimppuusi ja sinun on tuhottava ne, ennen kuin ne tuhoavat sinut. Kyllä, lopputekstit on voitettava kokonaisuudessaan.

Lopulta vihollinen käy ylivoimaiseksi. Silloin tarjotaan mahdollisuutta ottaa apua vastaan. Mikäli lopun haluaa saada, kannattaa tarjoukseen myös tarttua. Saat apulaisia lopputekstien tykittämiseen, mutta aina silloin tällöin joku ottaa osumaa ja tuhoutuu. En vielä tuossa vaiheessa ajatellut asiaa sen suuremmin.

Kun olin vihdoin selvittänyt tieni läpi luotihelvetin, sain nähdä, kuinka podit kokosivat pelin päähenkilöitä uudestaan. Tyydyttävää ja ilahduttavaa. Pysäyttävää oli kuitenkin videon jälkeen tullut kysymys siitä,  halusinko myös minä auttaa muita tuossa viimeisessä luotihelvettitaistelussa. Minua auttaneet tyypit eivät olleetkaan NPC:tä vaan toisia pelaajia, jotka olivat selviytyneet yhtä pitkälle.

Kun kysymykseen vastaa "kyllä", tulee uusi kysymys. Peli kertoo, että menetät kaiken tallentamasi datan auttamisen seurauksena ja varmistaa, haluatko silti auttaa. Tämä ei ole mikään vitsi vaan tallennustiedot häviävät oikeasti, jos vastaa kyllä. Jouduin miettimään hyvin pitkään omaa ratkaisuani, koska ensimmäistä kertaa kohdalle sattui peli, jossa voisin menettää jotain oikeasti valinnan tekemällä. Tallennustiedot ovat sinällään toki vain bittejä, mutta ne ovat myös merkki saavutuksistani. Oli pohdittava, olinko valmis luopumaan kaikesta, minkä olin saavuttanut, jotta joku toinen saisi minulta apua. Kuinka itsekäs tai epäitsekäs siis olen?

No, minä päätin sitten olla auttamatta ja tunnen siitä edelleen huonoa omatuntoa. Perustelin valintaa itselleni sillä, etten ollut vielä suorittanut kaikkia sivutehtäviä, olin vasta saanut chapter-valikon auki, peliin on tulossa dlc-sisältöä ja osa vitsilopuistakin on edelleen saamatta. Silti tunsin olevani itsekäs paskiainen... ehkä pitkälti sen takia, etten ole aivan varma, antaako ylpeys ja itsekkyys myöten edes kaikkien saavutusten jälkeen valita toisin. Peli antoi oivan tilaisuuden tarkastella omaa inhimillistä itsekkyyttä.

Toki tuo kohta on mahdollista kiertää. Pelin tallennustiedot voi napata varmuuskopioksi vaikkapa muistitikulle, josta ne pystyy valinnan jälkeen palauttamaan. Silloin saa hyödyn menettämättä mitään. Minulla ei varmuuskopiota kuitenkaan ollut ja tulin myös ajatelleeksi sitä, etten ole itse asiassa koskaan sellaista tehnyt pelitallennuksistani. Kenties olisi syytä, sillä kokemus opetti niiden olevan minulle yllättävän tärkeitä.

Mistä NieR: Automatassa sitten on kyse?


Lopullinen kysymys ei kuulu, saadaanko ihmisyys ja maailma pelastettua. Se kuuluu, oletko valmis uhraamaan kaiken, jotta muut saavat elää? Kuinka moni on?

Toisaalta ihmiset on jo suurella todennäköisyydellä menetetty Kuussa säilössä olevasta jonkinlaisesta geenipankista huolimatta. Silti androidit ja koneet toisentavat erinomaisesti ihmisyyden ja inhimillisyyden erilaisia puolia. He rakastavat ja vihaavat, he lietsovat sotaa ja rakentavat rauhaa, tuhoavat ja tappavat, mutta yrittävät myös vaalia elämää.

Puolin ja toisin on tehty kamalia asioita ja tehdään vastakin. On mahdotonta sanoa, loppuuko taistelu koskaan, koska se tuntuu olevan osa inhimillisyyttä. Aina silloin tällöin nousee jostain kuitenkin Pascal, joka yrittää toimia rauhanrakentajana. Pysähdynkö kuuntelemaan? Pysähdytkö sinä? Koittaako koskaan aika, jolloin kaikki kuuntelevat yhtä aikaa?

NieR: Automatassa käsitellään hyvin perustavanlaatuisia kysymyksiä eikä suoria vastauksia anneta. Toki sen voi pelata vain pelinä, mutta itse katson sen olevan ennen kaikkea kokemus, elämys ja matka pelaajan omaan inhimilliseen itsekkyyteen.

Lue myös:


NieR: Automatan ensimmäinen läpäisy
NieR: Automatan toinen läpäisy - totuus tarinasta?
Kolmas kerta NieR: Automataa

Mikä oli sinun lopullinen kokemuksesi NieR: Automatasta? Päädyitkö pohdiskelemaan asioita syvemmin vai paukutitko mieluummin vain menemään?


http://www.pelit.fi/

2 kommenttia

  1. Jos oikein kunnolla koukutun johonkin peliin, mulla on hirvee halu usein pelata kaikki muu 100% ennen loppua, Nier: Automata ei ollut poikkeus :D mutta hyi minua piraattiversiota pelasin, joten en sitten koskaan päässyt luotihelvetin läpi loppuun (piti olla online-tilassa ja sehän ei sitten toiminut tietenkään). Yritin monta tuntia kuitenkin, että jos olis onnistunu menemään läpi, mutta ei sitten kuitenkaan. Jälkikäteen kattelin E-lopun tubesta ja mietin kyllä, olisinkohan antanut tallennukset pois. Voi olla. Ehkä en. Toisaalta en kyllä oo pelannut sen jälkeen peliä, mutta tiedän kyllä palaavani siihen taas joskus tulevaisuudessa, ehkä ihan oikealla versiolla sitten. x)

    Oli tosi kiva lukea sun pohdintoja tästä. Peukkuja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei kiitos kommentistasi! :)

      Minulla on tapana tuskastua suorittamiseen ennen kuin saan jonkin pelin pelattua täydellisesti läpi, mutta muutaman kerran on aika lähellä käynyt. NieR: Automatan pelaaminen oli kyllä mahtava kokemus, vaikka ihan kaikki sivutehtävät eivät saaneet hyppimään innosta. :D

      Minäkin vähän haaveilen, että vielä palaisin pelin pariin joku kerta. Tällä hetkellä pelauslistalla on niin valtavasti pelejä, ettei se ole realistista, mutta ehkäpä joskus tulevaisuudessa löytyy aikaa. Sitten voi taas blogiinkin kirjoitella uusia pohdintoja, jos vaikka herää tuoreita ajatuksiakin. :D

      Poista