Historian havinaa ja kristallin uusi tarina: Tarinat pelien takana

Minulta kysyttiin mielipidettä siitä, onko Final Fantasy -pelisarja mennyt parempaan vai huonompaan suuntaan. Koska en osaa tehdä asioita yksinkertaisesti, vastaus on pitkä ja polveileva, mutta toivottavasti myös mielenkiintoista luettavaa teille.

Ennen kuin tämän postauksen kimppuun hyökkää, kannattaa vähintäänkin silmäillä läpi tämä. Kyseisessä esipuheessa on käyty läpi, mitä FF-sarjan pelejä nämä pohdinnat koskevat ja mitä yleisesti ottaen tällä hetkellä kyseisistä peleistä ajattelen. Tässä postauksessa sen sijaan sukellan kyseisten pelien tarinoiden pariin.

Aiheesta on melkoisen vaikea kirjoittaa täysin spoilerivapaasti, joten jokainen lukee omalla vastuullaan.


Tarinat saavat alkunsa


Minun on suoraan myönnettävä, ettei kokemukseni sarjan kolmesta ensimmäisestä pelistä ole kovin laaja. Ykköstä ja kakkosta kokeilin jo kirjoittaessani aiempaa tutkielmaani pelisarjan kehittymisestä, mutta kolmonen jäi minulle aika hämäräksi. Sittemmin olen hankkinut nuo kaikki kokoelmaani (ykkösen & kakkosen PSP:lle ja kolmosen DS:lle), mutta yhtäkään en ole pelannut loppuun saakka. Mutta kaikki on kokeiltu!

Ensimmäisessä Finalissa tarina vaikuttaa yksinkertaiselta. Se on olemassa, mutta se ei ole ilmeisestikään kovin monimutkainen. NPC-hahmojen repliikit ovat suhteellisen lyhyitä ja tiiviitä ja paljon jääkin pelaajan mielikuvituksen varaan. Tämä ei välttämättä ole huono asia, mutta omalla kohdallani on johtanut siihen, etten ole jaksanut peliä loppuun asti paukuttaa. Senkin, mitä olen pelannut, olen pelaillut läpipeluuohjeen kera, koska lyhykäisistä reploista ei aina ole kovin yksinkertaista päätellä, mihin suuntaan pitäisi hahmojaan lähteä kuljettamaan.

Kakkosta olen pelannut vielä vähemmän kuin ykköstä, lähinnä siis testannut alkua. Olen siis täysin väärä ihminen arvioimaan sen tarinaa. Olen kuitenkin käsittänyt, että se on jo vähän monimutkaisempi kuin ykkösen. Jos joku on tästä paremmin perillä, arvostan tietämyksen jakamista kommenteissa.

Kolmosesta olen myöskin vain kokeillut emulaattorilla alkuperäistä (fanikäännös)versiota. Sen sijaan DS:n uudelleen tehtyä olen pelannut hyvän matkaa. En muista tarinan yksityiskohtia, koska pelaamisesta on aikaa, mutta niitä kuitenkin oli mukaan jo tungettu. Tarina ei ehkä ollut siitä syvällisemmästä päästä, mutta kiinnostava kuitenkin. Tietysti voisi sanoa, ettei tarpeeksi kiinnostava, koska en ole peliä jaksanut loppuun. Syytän kuitenkin tästä enemmän tallennussysteemiä kuin tarinaa.

Noista kolmesta ensimmäisestä nostaisin joka tapauksessa tarinan puolesta kolmosen eli tähän asti kehitys on ollut ylöspäin.


Matka jatkuu


Väitän, että tarinoiden osalta Square pääsi kunnolla vauhtiin vasta sarjan neljännessä osassa. En tiedä, oliko konsolin vaihdolla jotain tekemistä asian kanssa. Joka tapauksessa neljäs Final Fantasy pitää tarinansa kanssa pelaajan otteessaan. Käänteitä on sopivasti, muttei kuitenkaan liikaa, ja itse ainakin olen elänyt niissä täysillä hahmojen mukana.

Interludea ja After Yearsia en ole tosiaan itse pelannut, mutta olen kuullut, etteivät ne ole tarinaltaan niin kattavia ja kiinnostavia kuin nelonen itse. Kuitenkin ne tuovat mielekästä lisäsisältöä faneille ja antavat tilaisuuden kurkistaa, mitä hahmoille tapahtui myöhemmin. Olen käsittänyt puheista, että tarinallinen anti jää hieman köykäiseksi, mutta korjatkaa, jos olen väärässä.

Viides osa on omalta kohdaltani jo surullisen kuuluisa. Pidän kyseisestä pelistä, mutta koen, että ehkä tarinan taso hieman notkahti alaspäin tässä kohtaa. Aivan varmaksi en voi sanoa, koska en ole pelannut tätä peliä yhtä paljon kuin kahta muuta SNES-aikakauden tuotosta. En siis ole aivan täysin kartalla siitä, minkälaisia käänteitä tarinassa lopulta tuleekaan, vaikka minut on kyllä aika pahasti spoilattu.

Kutonen taas on tarinaltaan loistava. Juoni tempaisee välittömästi mukaansa ja pitää otteensa. Itseäni hieman häiritsee hahmojen paljous, mikä myös vaikuttaa tarinan seuraamiseen, mutten pidä tätä kuitenkaan suuren suurena ongelmana. Tarinassa on myös synkempi kuin aiemmat, kyseessä taitaa ylipäätään olla ainoa Final Fantasy, jossa pahis on todellakin onnistunut maailman tuhoamisessa.

Sarjan seitsemäs osa vei jälleen tarinan luomista eteenpäin, mutta omasta mielestäni myös monimutkaisti sitä turhaan. Osansa saattoi toki tehdä pelatessa nuori ikäni, mutta paikka paikoin koin, että juonesta oli vaikea saada kiinni. Edelleen pidän seiskaa laajana ja sekavana kokonaisuutena, eivätkä lukuisat jatko-osat / spin-offit ole ainakaan helpottaneet tilannetta. Toisaalta ne laajensivat tarinaa, mutta toisaalta toivat siihen myös lisäelementtejä sekoittamaan pakkaa entisestään.

Ennen lisäosien ilmestymistä seiskan loppu oli myös jossain määrin salaperäinen. Mitä tapahtui Planeetalle? Tuhoutuiko se kuitenkin? Okei, ei se täysin tuhoutunut, koska lopussahan näytetään Nanaki pentuineen katselemassa viheriöivää, luonnon valtaamaa Midgaria, mutta entä kaikki muut? Mitä tapahtui ihmisille? Nykyisin tiedämme, että geostigma tuli ja tappoi, mutta lopulta maailma selviytyi siitäkin. Myös Hojo, Tsvietit ja Omega yrittivät tehdä omia tuhojaan, mutta kaikki järjestyi silti. Toisaalta tarinan loppu jäi edelleen hieman aukinaiseksi. Onnistuiko Genesis pelastamaan Weissin? Mitä seuraavaksi tapahtuu? Hyvää vai pahaa? Emme tiedä... ja jotenkin toivon, ettei virallista vastausta edes koskaan saada.

Kahdeksas osa jatkaa seiskan jalanjäljissä monimutkaisen tarinan osalta. Mukaan tuotiin myös ajan kanssa leikkiminen, mikä on aina vaarallista puuhaa... ainakin koherentin tarinan osalta. Kasin osalta en ole kokenut tämän kuitenkaan suuremmin häiritsevän. Tarina polveilee ja kuljettaa seuraajansa ympäri maailmaa erilaisiin, mielenkiintoisiin tilanteisiin. Kasissa on heikkoutensa ja joidenkin mukaan myös tarina niihin lukeutuu, mutta itse pidän sitä kyllä juoniosuuden puolesta viihdyttävänä.

PlayStation 1:n viimeinen Final Fantasy eli sarjan yhdeksäs osa on hyvin erilainen kuin kaksi edeltäjäänsä. Hironobu Sakaguchi halusi tehdä siitä "ylistyslaulun" sarjan historialle, mikä näkyy pieninä viitteinä aiempiin osiin (ja osittain myös muihin peleihin, esim. Resident Evil). Tarinallisesti minusta ysi ja nelonen tuntuvat linkittyvän lähelle toisiaan. Ne eivät ole identtisiä, mutta koen, että pohjavire on jossain määrin samanlainen.

Omalla kohdallani kävi niin, että ysin tarina tempaisi minut mukaansa eikä ole tähän päivään mennessä päästänyt irti. Se on koherentti kokonaisuus, joka ei jätä edes järkyttävän suuria aukkoja pelaajan täytettäväksi. Toisaalta olen kuullut joidenkin arvostelevan sitä liiasta kepeydestä ja ns. happy-go-lucky-meiningistä, mutta omasta mielestäni ysin tarinassa kevyet sipaisut sekoittuvat paksuihin ja raskaisiin siveltimen vetoihin niin salakavalasti, että kietovat pelaajan juonen verkkoihin, ennen kuin sitä ehtii kunnolla tajuta. Tarina ei ole yksinkertaisen kiva ja kepeä vaan siinä on myös synkkyyttä, mutta kurjuutta ja kamaluutta ei joka hetki hierota pelaajan poskia vasten.

Omien mieltymysteni perusteella nimeäisin ysin tämän aikakauden parhaaksi tarinaksi. Toisaalta haluan nostaa esille myös nelosen ja kutosen kasin, vitosen ja seiskan jäädessä hieman näiden jalkoihin. Sanon kuitenkin, että vain hieman, koska mielestäni nekään pelit eivät ole tarinallisesti huonoja. Joka tapauksessa sanon, että tälläkin kaudella pelisarjan tarinankerronta oli nousujohteista.


Uusi aikakausi


PlayStation 2:lle siirtyminen aloitti mielestäni selkeän uuden ajan Final Fantasyiden tarinoiden kannalta. Tähän saattoi vaikuttaa myös Hironobu Sakaguchin jääminen pois remmistä. Samaan aikaan Nobue Uematsun rooli Finaleiden säveltäjänä pieneni, mutta se on oma juttunsa, jota en käsittele nyt.

Joku blogin lukijoista saattaa muistaa, että petyin Final Fantasy X:n melkoisen pahasti sen ilmestyessä ja pelasin sen kaverin suosiollisella avustuksella loppuun vasta vuosia, vuosia myöhemmin. Ei siis voi sanoa, että olisin lämmennyt tarinalle välittömästi. Kympin tarina tuli tuijoteltua tänä keväänä uudelleen läpi ja nyt suhtauduin siihen jo hieman eri tavalla kuin nuorempana.

Tarina ei ole huono, itse asiassa se on melkoisen hyvä. Veikkaan, etten edes kunnolla päässyt siitä nuorempana jyvälle, kun englannin kielikään ei taittunut yhtä hyvin kuin nykyisin. Kympin tarinaan on ympätty monia elementtejä. Siinä on elämää suurempi rakkaustarina, mutta myös ystävyyttä, yhteisöllisyyttä, perhesiteitä ja suuri taistelu pahaa vastaan. Se siis täyttää eeppisen tarinan tunnusmerkit loistokkaasti. Onnellinen, mutta surullinen loppu kruunaa tämän kaiken, jotta pelaaja varmasti jää nyyhkyttämään ohjain kädessä elämän epäreiluutta.

Toisaalta jatko-osan tarina vei sitten pohjan koko kympiltä. FFX-2 on pelinä ihan kiva ja sen parissa viihtyy, mutta uudet käänteet oikeasti eivät minusta vain istu kaanoniin. Valitettavasti tämä siis laskee pisteitä pelikokonaisuudelta.

Final Fantasy XII puolestaan on tarinalta hyvin erilainen kuin muut sarjan pelit. Mukana on kyllä seikkailua ja rakkauttakin, mutta etenkään jälkimmäinen ei näyttele kovinkaan suurta roolia tarinassa (toisaalta ei kyllä kaikissa muissakaan). Politiikka nousee yllättävän suureksi teemaksi pelin aikana ja ilmeisesti tämä asia on töksähtänyt joidenkin pelaajien kohdalla. Tarinan suola ei välttämättä ole hahmojen välinen kemia (vaikka sekin toimii, mutta menen tähän toisessa postauksessa) vaan kaiken taustalla tapahtuva poliittinen juonittelu, johon jopa jumaluudet osallistuvat jollain tasolla.

Minusta kahdentoista tarina ei nouse niin eeppisiin mittasuhteisiin kuin monissa muissa Finaleissa, mutta se on toisaalta sen vahvuus. Aina ei tarvita elämää suurempaa epikkaa tekemään tarinasta hyvää. Itse nautin nimen omaan siitä, että maailman sijaan pelastettiin yksi valtio. Välienselvittelyselkkaus oli joka tapauksessa kohtuullisen iso ja siihen liittyi useampi taho ja tosiaan monimutkainen poliittinen kähmintä, joten kiinnostavia elementtejä kyllä riitti yhden pelin tarpeiksi.

Revenant Wings yllätti positiivisesti (okei, odotin sitä kyllä kieli pitkällä). Se ei pilannut kahtatoista kuten X-2 kympin vaan laajensi tarinaa ja vei sitä eeppisempään suuntaan. En näe sitä välttämättä tarpeellisena, mutta tarina oli joka tapauksessa kivan täydentävä eikä herättänyt fiiliksiä ristiriitaisuudesta aiemmin tapahtuneen kanssa.

Mitä sitten sanoa Final Fantasy XIII -sarjan tarinasta... Olen melkeinpä sanaton. Ensimmäisen pelin tarina oli vielä jotenkin käsitettävissä ja jopa ihan ok sellaisenaan. Se yritti ehkä olla eeppinen, muttei silti ollut kovinkaan hyvä. Jaksoin joka tapauksessa kiinnostua siitä riittävästi, jotta pelasin pelin läpi kahdesti ja melkein kolmestikin. Väitän silti, että pelissä kiinnostavat enemmän muut asiat kuin se tarina.

Kolmetoista seurasi jatko-osiensa kanssa valitettavasti X-2:n linjaa. XIII-2 oli lopulta aika armotonta kuraa, vaikka pelillä hetkensä ja puolensa olivatkin. Aikamatkustukseen pohjautuva peli ei nyt vain onnistunut enää pitämään juontaan kunnolla kasassa. Lightning Returns tuntuikin sitten aloittavan täysin puhtaalta pöydältä heittäen kaiken aiemman roskakoriin ja tyrkäten hahmot aivan toisenlaisen tarinan pyörteisiin. Kokonaisuus siis ropisi sirpaleina lattialle ja teki tarinasta onnettoman viritelmän.

Tämän selostuksen jälkeen lienee helppo arvata, että tarinallisesti nostan tältä aikakaudelta kärkeen kahdentoista. Teen tämän siitä huolimatta, että tiedän joidenkin henkilöiden heiluttelevan kerettiläiskorttia suuntaani ja nousevan barrikaadeille kympin puolesta. Minusta vain kahdentoista tarina antaa enemmän ja tempaa mukaansa paremmin, muttei kymppikään mikään huono ole. Ilman jatko-osaansa se saisikin minulta enemmän pisteitä.


Onlinepelien tarinat


Halusin nostaa Final Fantasy XI:n ja Final Fantasy XIV: A Realm Rebornin vielä omaksi otsikokseen, koska ne erottuvat muista Finaleista hyvin selkeästi. Onlinepeleinä niiden juonet eivät ehkä pääse samoihin mittakaavoihin kuin muiden. Toisaalta olen jäävi arvioimaan, kumpi näistä nyt olisi parempi verrattuna toiseen, kun yhdestätoista minulla ei pelikokemusta ole. On vain lukemalla kerättyä tietoa, joka sekin on vähäistä.

Sen verran voin kuitenkin sanoa, että yksitoista kuulostaa minusta tarinaltaan kiinnostavalta. Kenties olisin siihen saattanut sortua, jos se olisi länsimaissakin saanut oikeasti PS2:lle. PC-pelaajaa kun minusta ei taida koskaan saada. Alusta siis osoittautui kuukausimaksullisuuden lisäksi ongelmaksi omalla kohdallani.

Neljätoista taas yllätti minut tarinallaan. Ok, minulla oli jopa jonkinasteiset odotukset sitä kohtaan, mutta otin huomioon, että kyseessä on mörppi. Eli en elätellyt kuitenkaan mitään suuria toiveita. Tarina on kuitenkin hyvä ja haluaisin sen jonain päivänä loppuun asti nähdä. Hieman ongelmallista silti lienee, että sivutehtävien tuoksinnassa on turhankin helppo unohtaa tarinan yksityiskohdat, jolloin joutuu oikeasti kaivelemaan muistiaan, kun taas tarinan pariin ehtii.


Paras tarina... voiko sitä nimetä?

On todella vaikea sanoa, mikä olisi Final Fantasy -sarjan paras tarina. Hieman yllättäen näiden pohdintojen jälkeen listalla olisi Final Fantasy III, Final Fantasy IX ja Final Fantasy XII. Ehkä kuitenkin pudotan kolmosen listalta, vaikka se omassa sarjassaan kärkipäähän nousi. Tarinallisesti sen anti ei ole niin hyvä kuin esimerkiksi nelosen, jonka haluankin korottaa sen tilalle.

Toisaalta kysymystä ei esitetty parhaasta tarinasta vaan siitä, ovatko Final Fantasyt menneet parempaan vai huonompaan suuntaan. Väitän, että aivan sarjan alusta lähdettiin etenemään nousujohtoisesti, mutta erinäiset jatko-osat ovat romahduttaneet tasoa jo sieltä FFX-2:sta lähtien. FFXIII-sarja puolestaan romahdutti Finaleiden tarinallisen tason totaalisesti.

Sanoisin siis, että kun tarkastellaan Final Fantasyja tarinoiden tasolla, homma lipesi näpeistä kahdentoista jälkeen. Toisaalta neljätoista on tarinallisesti huomattavasti antoisampi (vaikka onlinepeli onkin) kuin kolmetoista, joten toivoa kenties on vielä.

2 kommenttia

  1. Hieno pohdinta postaus. Itsekkin finaleita pelanneena voin sanoa, että ihan alussa tarinat olivat yksinkertaisia. Henkilö hahmojen kiinnostavuus pitemminkin alkupään 1-5 FF peleihin toi sen oman kiinnostavuutensa. Ei niinkään se juoni, joka oli näissä 1-5 "mene pelastamaan kristallit tuholta tai "joku ilkimys haluaa tuhota maailman".

    6 jälkeen alkoi vasta tulemaan juoni kuvioihin monimutkaisuutta. Itse en ainakaan muista että 6-9 osissa olisi heti alussa sanottu mikä tai kuka uhkaa maailmaa. Vaan pitemminkin sattumien kautta, pelaajan hahmo kerää ympärilleen sankari kaartin joka aikoo sitten pelastaa maailman kun muut ei siihen kykene. Eihän esmes heti sanottu 6 alussa että Kafka (kefka?) olisi se pääpahis kaiken takana tai 7 Sephirot (Shinra oli siinä se paha korporaatio aluksi) tai 8 ei heti käy ilmi että kaikki ne oppilaat jotka matkalla mukaan tulee on olleet samassa orpokodissa ja se pahis on jostain menneisyydestä tullut noita joka on ottanut PLÄÄH!! Anteeksi, 8 on edelleenkin minusta se yksi sekavimmista FF peleistä. 10 en muista tarkkaan ja 12 jäi minulla kesken, koska se taistelu systeemi ei ollut täysin onnistunut. 13... pelasin 4h ja mielenkiinto lopahti kokonaan ja peli myyntiin. Odotan suuria tältä uudelta XV osalta, erittäin hienon näköinen, taistelu systeemi näyttää hyvältä ja...no turhan japsipopin näköisiä hahmot tosin ovat mutta japani.

    Pitkästi tekstiä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista :)

      Se on totta, ettei kaikissa Finaleissa käy heti kärkeen ilmi, kuka / mikä on se suurin paha taustalla. Se on oikeastaan mukavaa, että tarina avautuu pala palalta eikä kaikkea heti läväytetä pöytään. Monen Finalin parissa on tullut vietettyä nautinnollisia hetkiä ihan tarinan puolestakin.

      Kirjoittelen myöhemmin pelisarjan hahmoista oman postauksensa ja taistelusysteemejäkin tulevan varmasti jossain postauksessa käsittelemään :)

      Poista