sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Final Fantasy IX -päiväkirja osa 4: Nostalgiaa ja tuttua turhautumista

Kun kirjoitan tätä postausta on jouluaaton aatto ja olen pelaillut Final Fantasy IX:ää nelisen viikkoa. Pelikelloon on ehtinyt pärähtää reilut 38 tuntia, Zidane on tasolla 40 ja juonessa on aika suunnata kohti Ipsenin linnaa. On siis korkea aika luoda katsaus taaksepäin.



Osa 1: Nostalgiapaukku


Pelin alku meni nostalgisessa hurmoksessa. Kaikki oli kivaa, oli kyse sitten taisteluista tai juoniosuuksista välivideoista puhumattakaan. Olenkin toisaalta aina pitänyt Final Fantasy IX:ssä erityisesti alusta, kun suuremmat juonikuviot eivät ole vielä avautuneet ja seikkailu vaikuttaa sellaiselta ihmisen kokoiselta.

Pelin maisemat myös huikaisivat edelleen, vaikka taustoja ei ole uudistettu. Jossain kohdissa ne kyllä tuntuvat suttuisilta, mutta monesti vain pysähdyn ihailemaan niiden kuvakirjamaista kauneutta. Muut Final Fantasyt eivät ole päässeet samanlaisen visuaalisen miellyttävyyden tasolle, vaikka sarjasta löytyy lukuisia kauniita osia.

Ensimmäiset tunnit menivät siis aika puhtaasti fiilistelyyn. Tein samoja juttuja kuin joka kerta aikaisemminkin, grindasin jopa samoissa pisteissä, vaikka grindaamiselle ei tässä vaiheessa peliä isompaa tarvetta ollutkaan. Halusin vain pitkittää pelin alkuosuutta ja tehdä samalla jotain hyödyllistä.

Oikeastaan ainoa konkreettinen ero aiempiin pelikertoihin oli, että annoin Vivin voittaa Festival of Huntin, koska halusin siitä tulevan trophyn. Hetken ajattelin ladata edellisen tallennuksen ja pelata saman kohdan uudestaan, mutta päätin sitten jättää tilanteen sellaiseksi. Saihan Vivin voitosta kuitenkin kortin, jota en muista aiemmin omistaneeni.

Tuon käänteen jälkeen jatkoin matkaa kuten ennenkin. Grindailin hieman, hain Quinan, hain Chocon, kaivoin hulluna aarteita Chocobo-metsästä ja niin edelleen, kunnes oli vihdoin aika jatkaa matkaa kohti Burmeciaa. Tuon kaupungin jälkeen tulikin ensimmäinen (ja ehkä ainoa?) iso yllätys: ei enää levyn vaihtamiskuvaa! 

Tosin tuo käy järkeen. Kyseessä on remasteroitu ladattava peli, jossa ei ole levyjä. Ei ole tarvetta pilkkoa peliä keinotekoisesti neljään osaan, joskin hauskana nyanssina huomasin, että vanhoissa levyjen vaihtumiskohdissa tallennustiedoston kuva vaihtuu. Pakko myös mainita, että omassa päässäni peli tulee aina jakautumaan neljään selkeään osioon, mutta nyt en voi varsinaisesti puhua enää levyistä. Heh, kaikkeen sitä joutuukin totuttelemaan, kun tarpeeksi vanhaksi elää.

Osa 2: Tasaista nautintoa


Nostalgia piti päätään vielä rohkeasti pystyssä, kun seikkailin Trenossa ja kävin pelastamassa Garnetin Alexandriasta. Se kannatteli minua Outer Continentille ja kasvoi jälleen huimiin mittoihin, kun pääsin mustien maagien asuttamaan kylään. Sen jälkeen pahimmat huurut alkoivat vihdoin tasoittua.

Vaikka pidän Eikosta hahmona, en erityisemmin perusta kohdasta, jossa hän liittyy matkaan ja minulla on yhtäkkiä tiimissäni kaksi valkoista maagia. Se tuntuu hieman turhauttavalta. Zidane on ainoa, joka tekee kunnolla fyysistä lämää, mutta onneksi Vivin musta magia hieman tasoittaa tilannetta. Toki Iifa-puun luona häärii epäkuolleita, joita voi vahingoittaa parannusloitsuilla, mutta sekä Eikolla että Garnetilla on tuossa kohtaa aika vähän manaa käytettävissään. En nimittäin jaksanut tälläkään kertaa grindailla niin paljon, että tasoni olisivat olleet huisin korkeat suhteessa siihen, missä kohtaa menin pelissä. 

Pidän silti tästä kohdasta, jossa pelin maailma alkaa laajeta. Tähän asti ollaan seikkailtu vain yhdellä mantereella, mutta nyt pelaajalle kerrotaan, että on paljon muutakin. Totta kai se on arvattavissa, jos on muita sarjan pelejä pelannut, mutta ainakaan minulta se ei poistanut huikeaa avautuvan maailman tuntua. Toki nykyisin jo tiedän, ettei maailma tuossa vaiheessa avaudu kokonaan, mutta joka tapauksessa on kiva päästä uudelle alueelle.

Tämä osuus pelistä onkin siis erittäin nautittava, vaikken ihan kaikesta siinä pidäkään. On myös mukavaa saada viimeisetkin tiimin jäsenet mukaan ja alkaa pohtia, keitä sitten lopulta käyttää pelissä, kun tulee vaihe, jolloin saa oikeasti valita.

Osa 3: Turhautumisen hetkiä tuttuuden keskellä


Kun pelin kolmasosio alkaa Brahnen kuoleman jälkeen, tunnen aina pientä turhautumista. Ensimmäisellä pelikerralla olin suorastaan järkyttynyt Garnetin jäädessä Alexandriaan muiden suunnatessa kohti Trenoa (viis Steinerista kuitenkin). Pidin pitkähkön tauon pelistä, koska en vain halunnut jatkaa eteenpäin ilman Garnetia, jonka koin itselleni tärkeäksi hahmoksi.

No, nykyisin tiedän, miten tarina jatkuu, joten samanlaista reaktiota ei enää tule. Olen myös oppinut nauttimaan kolmannen osion alusta. Hupaisimman osuuden tarjoaa ilman muuta Eikon rakkauskirje Zidanelle, kun se seikkailee käsistä toisiin ja tönäisee lopulta Steineria ja Beatrixia toistensa suuntaan. Silti Zidanen angstinen masentelu jaksaa edelleen ärsyttää minua. Voisiko se tollo vain avata suunsa ja kertoa Garnetille tunteistaan? Noup. Ei tälläkään kertaa.

Pidän kuitenkin valtavasti Trenon tapahtumista ja kohtauksesta, jossa Eiko hyppää ilmalaivasta Garnetin luokse. Prinsessan pelastamisen jälkeen kuitenkin turhaudun uudestaan, sillä Garnetin shokista johtuva mykkyys on peliteknisesti rasittava juttu. Juonellisesti se toimii, mutta taisteluissa hän tuntuu olevan kyvytön toimimaan aina kriittisellä hetkellä. Kuitenkin hänelläkin on pakko pelata, joten häntä ei voi vain hylätä piippuhyllylle, kunnes ikävä vaihe on ohitse. Tällä kertaa käytin kuitenkin Eikoa valkoisena maagina aina, kun se oli mahdollista. Ensimmäisellä pelikerralla erehdyin ottamaan Garnetin mukaan Oeilvertiin ja, voi pojat, se oli virhe.

Juuri nyt olen päässyt vihdoin eroon Garnetin mykkyydestä ja se on jälleen kerran iso helpotus. Nyt on vuorossa maan kaivelua chocobolla, grindaamista ja mooglejen kirjeiden kuljettelua ennen kuin jatkan juonessa eteenpäin.

Olen samalla vaikeiden valintojen äärellä. Minun pitäisi päättää, millä kokoonpanolla haluan pelata. Yleensä minulla on ollut porukassa Zidane, Vivi, Freya ja Garnet, mutta toisaalta haluaisin tehdä asioita hieman eri tavalla. Lisäksi haluaisin Quinan parhaan aseen (siitä saa trophyn) ja se tarkoittaa, että Quinaa pitää grindata.

Tällä hetkellä leikittelen ajatuksella, että pitäisin kaikkien kahdeksan hahmon tasot suurin piirtein tasaisina (tosin Zidanen tasot nousevat pakostakin muita ylemmäs, koska hänet on pakko pitää koko ajan mukana). En kuitenkaan ole varma, jaksanko panostaa niin paljon, että grindaisin kaikkia. Se jääköön nähtäväksi.

Tässä kolmannessa osassa on paljon sellaista, mistä nautin eikä Chocobo Hot & Cold ole missään nimessä pienin näistä nautinnoista. Tiedän, ettei se minipeli ole kaikkien makuun, mutta minä tykkään siitä ja se on parhaimmillaan juuri tässä kohtaa peliä. Juoni on myös hyvä alusta loppuun, joten tarina ei minua turhauta. Grindaaminen saa kuitenkin jo tässä vaiheessa peliä vähän huokailemaan. Tiedän, ettei se ole pakollista (pärjäisin varmasti vahvimmilla hahmoillani ihan kivasti), mutta toisaalta haluan kehittää hahmoistani parempia. Se on vain joskus niin työlästä.

Kaikesta huolimatta mittari on edelleen vahvasti plussan puolella. En kadu pätkääkään, että sijoitin tähän peliin parikymppiä ja ryhdyin pelaamaan sitä jälleen. Tässä pelissä on jotain taikaa. Vielä vuosienkaan jälkeen en vain voi olla rakastamatta sitä.

Lue myös


Final Fantasy IX -päiväkirja osa 1: Vihdoin uusiksi!
Final Fantasy IX -päiväkirja osa 2: Kun peli alkaa
Final Fantasy IX -päiväkirja osa 3: Zidane ja Garnet

Millainen pelikokemus Final Fantasy IX on sinulle ollut?

Seuraa myös somessa!

https://www.instagram.com/levelupblogi/ https://twitter.com/Afeni84


https://www.pelit.fi/

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti