keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Final Fantasy IX -päiväkirja osa 5: Vivi ja Quina

Edellisessä hahmopostauksessa kävin läpi Zidanea ja Garnetia, tällä kertaa ovat vuorossa musta maagi Vivi ja erikoinen Quina.


Vivi Ornitier


Vivi on pelin alussa hieman salaperäinen hahmo, josta ei kerrota juuri mitään. Pelaaja voi päätellä sen verran, että hän on verrattain nuori ja juuri saapunut Alexandriaan katsomaan prinsessa Garnetin syntymäpäivillä esitettävää näytelmää. Vivi vaikuttaa kömpelöltä ja naiivilta.

Myöhemmin käy ilmi, ettei Vivi oikeastaan itsekään tiedä itsestään juuri mitään. Hän on kasvanut isoisänsä hoivissa, mutta tämä isoisä ei ole hänelle mitään sukua. Kyseessä on qu-klaaniin kuulunut erakko, joka sattui onkimaan Vivin merestä ja ilmeisesti kasvatti häntä alun perin ajatuksella, että pistää hänet pataan, kun kasvua on tapahtunut riittävästi. Vivi ei kuitenkaan tiedosta tätä vaan on nähnyt suhteen perhesuhteena (millaiseksi se on toki voinut myöhemmin muodostuakin).

Pelin alussa Vivin isoisä on jo menehtynyt ja Vivi on tosiaan jättänyt kodin lähteäkseen katsomaan näytelmää. Missään kohtaa ei sanota, oliko hän aikeissa palata kotiinsa, mutta kun hän tempautuu mukaan seikkailuun muiden hahmojen kanssa, ei kotiin palaaminen oikein ole enää edes vaihtoehto. Tarinan edetessä Vivi tapaa muita kaltaisiaan ja silti erilaisia hahmoja, jotka ruokkivat hänen tarvettaan selvittää oma alkuperänsä, sattuipa tieto sitten kuinka paljon tahansa.

Vivin rooli tarinassa


Vivin kautta pelissä pohdiskellaankin paljolti olemassaoloon ja sen merkitykseen liittyviä kysymyksiä. Pelatessa nämä on mahdollista sivuuttaa, mutta niitä voi myös itse pysähtyä miettimään. Kuja ja Brahne antavat ymmärtää, että mustat maagit ovat sieluttomia nukkeja, jotka on luotu sodassa käytettäviksi aseiksi. Tarinan alkupuolella tavatut yksilöt vahvistavat pelaajalle tätä mielikuvaa, mutta toisaalta Vivin kouriintuntuva inhimillisyys aiheuttaa ristiriidan, jos asiaa jää ajattelemaan. Voiko herkkä ja pohdiskeleva Vivi tosiaan olla pelkkä nukke vailla sielua?

Kun pelaaja pääsee ensimmäistä kertaa vierailemaan Brahnen armeijasta karanneiden mustien maagien asuttamaan kylään, voi väitteen sieluttomuudesta viimeistään kyseenalaistaa. Mustat maagit, joiden ei pitäisi kyetä itsenäiseen ajatteluun, ovat muodostaneet oman yhteiskunnan, jossa huolehditaan toisista ja taataan turvallinen peruselämä kaikille. Pari maagia kasvattaa chocoboa ja kyläläiset myös hautaavat kuolleensa, vaikkei heillä ole varsinaista kuoleman käsitettä. He puhuvat pysähtymisestä, ja eräs maagi kertoo ystävänsä pysähtyneen. Hän seisoo hautausmaalla ja pohtii, milloin hänen ystävänsä nousee jälleen. Hän lupaa pestä tämän puhtaaksi, kun odotettu tapahtuma vihdoin tapahtuu. Kuten pelaaja, myös toisenlaisessa ympäristössä kasvanut ja isoisänsä jo menettänyt Vivi ymmärtää, ettei tämä mainittu ystävä enää koskaan nouse. Kohtaus on suorastaan sydäntä särkevän musertava.

Tuo kohtaus on myös käänteen tekevä hetki Vivin elämässä. Hän ymmärtää, ettei itsekään ole kuolematon. Tulee hetki, jolloin myös hän pysähtyy. Näyttää myös siltä, että mustien maagien kohdalla elämänkaari on lyhyehkö verrattuna ihmisiin tai vaikkapa qu-klaaniin. Vivi  myös ymmärtää kuoleman/pysähtymisen lopullisuuden, mikä tekee hänen pohdiskelustaan ajoittain raastavaa seurattavaa. Hän on niin kovin nuori ja painii niin kovin suurien kysymysten kanssa. Vastauksia hän saa myös hakea pelin loppumetreille asti, sillä toisten mustien maagien tekemät ratkaisut herättävät hänessä yhä uusia kysymyksiä ja samoin genomien kohtaaminen Terralla.

Vivi minun näkökulmastani


Vivi on aina ollut suosikkihahmojeni listalla. Hän on ulkoisesti varsin suloinen, ja kömpelyys vain korostaa hänen hellyyttävyyttään. Nykyisin hän on myös omiaan herättämään suojelunhaluni. Tuntuukin siltä, että mitä vanhemmaksi itse tulen, sitä kovempaan minuun sattuu Vivin sisäinen kamppailu. Hänen pitäisi saada elää huoleton ja turvattu lapsuus, mutta sen sijaan hän pyörittelee kysymyksiä, joihin aikuisetkaan eivät välttämättä koskaan saa vastauksia. Kysymyksiä, joiden käsittelyä on helpompi juosta karkuun kuin todella tarttua niihin. Nuoresta iästään huolimatta Vivi onkin siis varsin aikuisenoloinen hahmo, mutta silti hänessä on herkkää lapsekkuutta.

Quina Quen


Quina on qu-klaanin jäsen ja antaa itsestään pelaajalle hitusen yksinkertaisen ensivaikutelman. Hänen mielessään ei tunnu juuri muuta pyörivän kuin ruoka ja syöminen, ja hänen erikoiskykynsäkin pelissä on hotkaista viholliset suuhunsa.

Pelaaja voi tavata Quinan ensimmäistä kertaa jo Alexandrian linnassa Steinerilla liikkuessaan, mutta siinä kohtaa häntä ei vielä esitellä. Seuraavan kerran hän vilahtaa Festival of Huntissa nimellä "Strange Gourmand", mutta virallisesti hänet esitellään vasta, kun pelaaja saapuu ensimmäisen kerran Qu's Marshille. Tuolloin hänen mestarinsa pyytää pelaajaa ottamaan hänet mukaan, ja olen monesti miettinyt, voiko hänet jättää tiimistä pois. En kuitenkaan ole koskaan päätynyt kokeilemaan tätä vaihtoehtoa.

Quinaa kuitenkin tarvitaan viimeistään siinä vaiheessa, kun pelaaja lähtee etsimään Fossil Roota. Sen jälkeen hän onkin melko kiinteä osa tiimiä, joskin aina välillä lähtee edelleen harhailemaan omille teilleen juostessaan ruoan perässä.

Quinan rooli tarinassa


On helppoa katsoa Quinaa varsin pinnallisesti. Kuten sanottua, hän näyttäytyy yksinkertaisena tapauksena, jonka kielitaito on kaiken lisäksi puutteellinen. Voi kuitenkin olla, että qu-klaanilla on oma kielensä ja sen takia he puhuvat toisten käyttämää kieltä hyvin karkeasti. Ehkä maailman yleisin kieli onkin heille vieras kieli, jonka osaamisen taso sitten vaihtelee yksilöstä riippuen. Tämä myös selittäisi sen, miksi Quinan kanssa käydyt keskustelut ovat joskus hieman kiusallisia ja hänen ajatuksen juoksustaan voi olla vaikea saada kiinni.

Aina silloin tällöin Quina kuitenkin osoittaa, että yksinkertaisuus voi hyvinkin olla pintaa. Hän välittää matkakumppaneistaan ja pyrkii tukemaan heitä parhaan mahdollisen kykynsä mukaan. Hän muun muassa huomauttaa Viville tämän olevan ehdottomasti ihminen, kun Vivi synkkänä pohtii asiaa. Kun taas pelissä tulee kohta, jolloin kahdeksan hengen tiimi jaetaan neljäksi pariksi ja Quina jää Zidanen kaveriksi, Zidane sanoo joutuneensa tyytymään tähteisiin. Quina ottaa tämän kohteliaisuutena. Qu-klaanin oppien mukaan tähteet ovat nimittäin hyviä. Minulle tulee kohdasta fiilis, että Quina kyllä syvällä sisimmässään ymmärtää Zidanen sanojen todellisen merkityksen, mutta haluaa näyttää, että asian voi nähdä toisinkin.

Tämä toisin näkeminen onkin yksi Quinan hahmon oleellisimpia rooleja. Jos Vivin kautta pohdiskellaan elämän suuria kysymyksiä, Quinan kautta esille nostetaan pieniä ja yksinkertaisia iloja. Maailmahan itse asiassa koostuu vain kahdenlaisista asioista: niistä, jotka voi syödä, ja niistä, joita ei voi syödä. Tällä filosofialla asiat alkavat näyttääkin hyvin yksinkertaisilta ja helposti ymmärrettäviltä. Näin ajatellen Quinan ja Vivin tehtävä onkin tasapainottaa toisiaan. He edustavat erilaisten katsontakantojen ääripäitä, jotka voivat kohdata puolivälissä, jos kumpikin tulee riittävästi vastaan. Pelissä nämä ääripäät elävät sulassa sovussa rinnakkain ja törmäykset ovat hengeltään lempeitä.

Quinan pohdintoja herättävä sukupuoli


Qu-klaani on Final Fantasy IX:n maailmassa esiintyvä humanoidirotu, jonka edustajista ei tiedetä kovin paljon. Heitä esitelläänkin vain kolme: Quina, hänen mestarinsa Quale ja Vivin isoisä Quan. Quinan (ja qu-klaanilaisten ylipäätään) sukupuolesta on herännyt paljon keskustelua. Pelin englanninkielisessä käännöksessä häneen viitataan pronominilla "s/he", mutta toisaalta myös joissain yhteyksissä "his/him". Tosin ehkä nykypäivänä hänestä käytettäisiin yleistynyttä pronomia "they/them", jolla kierretään sukupuolen ilmaisemista englannin kielessä, jossa persoonapronominit ovat sukupuolittuneita. Mainittakoon, ettei minulla ole tietoa, miten Quina esimerkiksi japaninkielisessä alkuperäisessä pelikäsikirjoituksessa itsestään puhuu.

Jostain syystä on pelaajia, joilla on tarve sukupuolittaa Quina. Hänelle ei voi pelissä laittaa joitain sellaisia asusteita, jotka menevät pelattaville naishahmoille, mitä on käytetty perusteluna sille, että hän olisi mies. Toisaalta hän voi mennä pelissä naimisiin Vivin kanssa, jos pelaaja näin valitsee, mitä taas on käytetty perusteluna hänen naiseudelleen. Itse en näe näitä kumpaakaan aukottomana perusteluna, koska voi vain olla, ettei Quina erityisemmin pidä asusteista, joita pelattavat naishahmot voivat käyttää, ja ehkä niitä ei siksi voi laittaa hänelle. Pelissä ei myöskään käy ilmi, millaiset avioliitot ovat sallittuja. Selkeitä cis-heteropareja kyllä esitellään (esim. hallitsija Cid ja hänen puolisonsa Hilda), mutta missään kohtaa ei sanota, etteikö avioliitto olisi sallittu muidenkin välisenä kuin naisen ja miehen. Puhumattakaan siitä, että qu-klaanin sukupuoli-, seksuaalisuus- ja avioliittokäsitteet voivat erota muiden rotujen näkemyksistä. Emmehän tiedä näistä mitään.

Minulle Quina on aina ollut sukupuoleton. Hänen tai kenties muidenkaan hänen klaaninsa edustajien ei tarvitse määritellä itseään kumpaankaan ääripään lokeroon. Tämä tietysti voi herättää kysymyksen siitä, miten qut sitten lisääntyvät, mutta pelin tarinan kannalta se ei ole oleellista, joten siihen ei pelissä mennä. Sanoisin kuitenkin, ettei sukupuolettomuus tarkoita välttämättä a-seksuaalisuutta tai lisääntymiskyvyttömyyttä.

Kun peli ilmestyi vuonna 2001 (Japanissa vuonna 2000), ei sukupuolista käyty sellaista keskustelua kuin nykypäivänä... tai jos käytiin, ei se minun teinikorviini asti ainakaan ollut yltänyt. En siis osannut kiinnittää Quinan kohdalla asiaan mitään erityistä huomiota vaan otin hänet sellaisena kuin hän nyt sattuu olemaan. Quinana. Hieman yksinkertaisena mutta hauskana ja herttaisena hahmona. Toisaalta Quina ei ole ihmismäinen hahmo, joten ehkä tämä sukupuolikysymys oli sen takia helppo ohittaa. Kujan kohdallahan minäkään en ollut sukupuolikysymyksille immuuni, mutta se on sitten toisen postauksen asia.

Lue myös


Final Fantasy IX -päiväkirja osa 1: Vihdoin uusiksi!
Final Fantasy IX -päiväkirja osa 2: Kun peli alkaa
Final Fantasy IX -päiväkirja osa 3: Zidane ja Garnet
Final Fantasy IX -päiväkirja osa 4: Nostalgiaa ja tuttua turhautumista

Millaisia ajatuksia Vivi ja Quina sinussa herättävät?

Seuraa myös somessa!

https://www.instagram.com/levelupblogi/ https://twitter.com/Afeni84


https://www.pelit.fi/

sunnuntai 28. tammikuuta 2018

Naiset japanilaisissa roolipeleissä 7: Reimi, Lymle, Meracle, Myuria ja Sarah

Level up!:ssa ilmestyivät sen historian ensimmäiset vieraskynäpostaukset viime vuoden loppupuoliskolla. Koska kokeilu oli mielestäni onnistunut eikä vastakkaisia mielipiteitä mistään kantautunut, halusin testailla vieraskynäpostausten lisäämistä sisältöön tänäkin vuonna.

Tällä kertaa päästän ääneen Disorderinan, joka on aiemmin kirjoitellut myös omaa blogiaan. Aiheeksi valikoituivat naiset Star Ocean: The Last Hopessa, mikä ainakin allekirjoittanutta jaksaa kiinnostaa. Toivottavasti sinuakin. Postaus ei sisällä isoja spoilereita.

- Anna K.


Star Ocean on minulle vielä suhteellisen uusi tuttavuus. The Last Hope, joka julkaistiin viime marraskuussa digitaalisena versiona PS4:lle, oli toinen kosketukseni sarjaan. Läpäisin tämän loistavan pelin viime vuoden lopussa, ja minulle annettiin tilaisuus kertoa siitä ajatuksiani täällä. Hartaan pohdinnan jälkeen päätin ottaa käsittelyyn kaikki pelattavat naishahmot: Reimin, Lymlen, Meraclen, Myurian ja Sarahin.

Reimi Saionji


Reimi Saionji on JRPG-peleille tyypillisesti päähenkilön lapsuudenystävä ja rakkauden kohde. Yleensä tätä roolia edustavat hahmot eivät joko herätä minussa ajatuksia suuntaan tai toiseen, tai ovat ainoastaan todella ärsyttäviä. 

Reimin kohdalla pääsi kuitenkin sattumaan pieni poikkeus. Kyllä, hänellä ehdottomasti on huonot hetkensä, mutta pääasiassa huomasin sietäväni häntä yllättävän hyvin. Hänen taustansa ja merkityksensä tarinassa ovat sen verran kiehtovia, että voin antaa anteeksi hänen huonot luonteenpiirteensä. 

Näihin luoteenpiirteisiin lukeutuu ainakin tytön kohtuuttoman voimakas mustasukkaisuus ja ihan yhtä järjettömät hepulit, jotka lapsuudenystävä Edgeen kohdistuvat, kun tämä melkein ja vain melkein näkee hänet alastomana suihkussa. Kyseiset välianimaatiot onnistuivat ihan tosissaan hermostuttamaan minua, vaikka tuntuvatkin jostain syystä olevan täysin olennainen osa kaikkia japanilaisia pelejä ja animesarjoja.


Lymle Lemuri Phi


Kuten moni muu JRPG, myös Star Ocean -pelit tarvitsevat yhden pikkulapsen pelattavaksi hahmoksi. En voi sanoa tätäkään hahmotyyppiä rakastavani, koska toistaiseksi jokainen kohtaamani kakara on ollut joko erittäin pikkuvanha tai täysin pahvinen luonteeltaan. 

Lymle Lemuri Phi ei ehkä teknisesti ottaen ole lapsi, mutta hänen olemuksensa ja käytöksensä saavat minut jatkuvasti unohtamaan tämän faktan. Pelissä oli vain harvoja hetkiä, jolloin oikeasti pidin tästä hahmosta, ja varsinaisen tähtihetkensä Lymle sai vasta tarinan loppumetreillä. 

Hänen maaninen puhetyylinsä ärsytti minua siihen pisteeseen, että mykistin hänen äänensä taisteluista pois kokonaan. Halusin kyllä pitää hänestä jo ihan senkin takia, että rakastan hänen tyyliään - söpömpää tyttöä saa hakea! Valitettavasti pelkästään hänen vaatteensa ja hiuksensa eivät anna kovin paljon pisteitä loppupeleissä. Mainittakoon silti, että pidän Lymlestä enemmän kuin toisen pelaamani Star Oceanin, Integrity and Faithlessnessin, pikkutytöstä Reliasta.



Meracle Chamlotte


Meracle Chamlotte ehti herättää minussa ihastusta pelkästään kuvien perusteella (erittäin kyseenalaisesta vaatetuksesta huolimatta) jo ennen, kuin pääsin aloittamaan koko peliä. Ajattelin, ettei noin suloisen kissamainen tyttö voi olla huono hahmo. Heti hänen ilmestyttyään mukaan tarinaan huomasin, että saatoin sittenkin erehtyä hänen suhteensa. 

Miten hänenlaisensa valittava kimittäjä voisi tehdä minuun vaikutusta? En itsekään tiedä, miksi, mutta jotenkin näin kävi. Meracle on varmaan tarinan sympaattisimpia hahmoja, eivätkä hänen voivottelukohtauksensa jaksaneet kauaa ärsyttää allekirjoittanutta. Ei niitä kai loppujen lopuksi niin paljon pelissä olekaan? 

Kaiken lisäksi Meraclen taistelutyyli on ehdottomasti eniten minun mieleeni. Kokeilin pelata hänellä melkein heti, kun hän liittyi partyyn, ja siitä asti pelasin pääasiassa vain hänellä. Myös jousipyssyä käyttävällä Reimillä oli kiva pelata, mutta Meracle kynsineen vei silti voiton.


Myuria Tionysus


Myuria Tionysus on minun mielestäni kiistatta pelin paras hahmo. Kun yhdistää traagisen ja kiehtovan menneisyyden sekä vahvan mutta tunteellisen persoonallisuuden lähes virheettömään ulkonäköön, on tuloksena aika täydellinen paketti. 

Monilla The Last Hopen hahmoilla on hyvin rakennettu tarina, mutta Myurian kosketti minua eniten - oikeastaan kyyneliin saakka. Häneenkin saatoin hieman ihastua jo kuvien perusteella, enkä missään vaiheessa uskonut, ettenkö pitäisi tästä naisesta. Pidän kaiken lisäksi myös siitä, ettei Myuria ole ensiesiintymisestään alkaen heti pitämässä peukkuja Edgen ja kumppaneiden puolesta, eikä hänen motiiveistaan edes ota välittömästi selvää. 

Olisin ehdottomasti pitänyt hänestä pahiksenakin, mutta ehkä kuitenkin olen tyytyväisempi siihen, millaiseksi hahmoksi hän lopulta kehittyi. Jos jotain vikoja Myuriasta pitäisi löytää, niin ehkä hänellä pelaaminen taisteluissa ei ollut niin tehokasta ja koukuttavaa, kuin olin toivonut.


Sarah Jerand


Sarah Jerand on... noh, nätisti sanottuna hän on hahmo, jota ilman The Last Hope olisi astetta parempi peli. Paitsi että Sarahin liittyminen partyyn tuntui mielestäni tarinan kannalta tarpeettomalta käänteeltä, hän on - edelleen nätisti sanottuna - jokseenkin turhauttava tapaus. Taisteluissa hän on korvaamaton ja pysyttelikin tiiviisti aktiivisessa partyssa aina kun mahdollista, mutta muutoin... ei. Ihan vain ei. 

Sarah on herttainen ja pehmeämpi luonteeltaan kuin kenties muut yhteensä, mutta juuri se tekee hänestä rasittavan. Hänessä ei ole kerrassaan mitään särmää. Kenties pahinta hänessä on tapa, jolla hän puhuu. Se korostaa alati häiritsevää tunnetta, ettei hän ymmärrä mitään mistään, mitä hänen ympärillään tapahtuu. En myöskään ole hänen asukokonaisuutensa suurin fani, mutta muutoin hän on ulkoisesti ihan nätti.

- Disorderina


Lue myös


Naiset japanilaisissa roolipeleissä
Naiset japanilaisissa roolipeleissä 2: Agnes Oblige
Naiset japanilaisissa roolipeleissä 3: Estelle Bright
Naiset japanilaisissa roolipeleissä 4: Rorona, Totori ja Meruru
Naiset japanilaisissa roolipeleissä 5: Edea Lee
Naiset japanilaisissa roolipeleissä 6: Lightning ja Serah Farron


Kuka näistä naisista on mielestäsi kiinnostavin? Olisitko kaivannut jollekulle isompaa tai pienempää roolia?

Seuraa myös somessa!

https://www.instagram.com/levelupblogi/ https://twitter.com/Afeni84


https://www.pelit.fi/

keskiviikko 24. tammikuuta 2018

Pelaaja lukemassa: Final Fantasy V

Chris Kohler on Kotakun toimittaja ja julkaisi viime vuoden loppupuolella Boss Fight Booksin kautta Final Fantasy V:tä käsittelevän kirjan. Kyseinen kirja on lyhykäinen, vain 176 sivua, mutta yhdistää henkilöhistoriaa, Square Enixin historiaa sekä Final Fantasy -sarjan että tietenkin erityisesti Final Fantasy V:n kehityskaarta ja vaiherikasta matkaa pelattavaksi länsimaissakin.


Kun kuulin Kohlerin Final Fantasy V -kirjasta, en voinut mitään sille, että sormeni lipsahti liki välittömästi. En ole tänä päivänäkään pelannut Final Fantasy V:tä loppuun, mutta yrittänyt olen kyllä monesti. Matkalle on vain osunut kaikenlaisia mutkia, kuten sekoilua emulaattorin kanssa, PS1-muistikorttien hajoamisia ja pelin hankkimista väärälle PS-tilille. En siis ollut kovin yllättynyt, kun kirjan hankkiminenkaan ei mennyt ihan suunnitelmien mukaan.

Yleensähän sitä menee verkkokauppaan, klikkaa ostoksensa ostoskoriin, maksaa ja jää odottamaan tuotteen saapumista. Jotain kuitenkin tapahtui kahden viimeisen vaiheen välillä eikä kirja koskaan lähtenyt matkaan. Lopulta reklamoin ja se luvattiin toimittaa minulle pikana suoraan käteen. Hienoa asiakaspalvelua, mutta valitettavasti kuriiri ei vaivautunut soittamaan minulle ja olin kirjan saapumisaikaan Saksassa. Asia, josta olin kuriirifirmaa kyllä informoinut etukäteen. Onneksi eivät kuitenkaan palauttaneet kirjaa lähettäjälle, vaan sain Saksasta käsin järjesteltyä asian niin, että kirja tuotiin minulle seuraavalla viikolla.

Kirja ehti siis lopulta vastoinkäymisistä huolimatta kivasti ennen joulua perille ja sain pakata sen pukinkonttiin: lahjaksi minulta minulle. Näppärää.

Minua vain huvittaa loputtomasti, kuinka paljon vastoinkäymisiä yhdelle ihmiselle voi yhden pelin suhteen osua. Uskallankohan koskaan enää vilkaista kyseisen pelin suuntaan?

Tämän esipuheen myötä onkin hyvä lähteä vähän tarkastelemaan sitä itse kirjaa.

Monipuolinen paketti


Lukumatka Final Fantasy V:n parissa on alkamassa.
Kirjan ulkoasu saattaa olla yksinkertainen,
mutta siltä paljastui puhtaaksi kullaksi.
Tarina alkaa, kun teini-ikäinen Final Fantasy -pelisarjaan kovin ihastunut Chris Kohler saa kuulla, ettei Final Fantasy V saavukaan Yhdysvaltojen markkinoille. Tätä vääryyttä hän ei voi hyväksyä, joten on löydettävä keino, kuinka tuota vain japanilaisille tarjoiltua helmeä pääsisi itsekin kokeilemaan.

Matka on mutkainen ja monivaiheinen, mutta lopulta Kohler saa pelin käsiinsä. Tarina ei kuitenkaan pääty tähän vaan pikemminkin käynnistyy kunnolla. Miten pelata täysin japaninkielistä peliä? Ja mihin tämä teininä aloitettu projekti Kohlerin lopulta johtaa?

Noh, suurikaan juonipaljastus ei taida olla, että Kohler tosiaan työskentelee tätä nykyä Kotakun toimittajana. Hänen muihin meriitteihinsä voitanee myös lukea, että hän loi yhdessä kahden muun kanssa ensimmäisen Final Fantasy V FAQ:n, joka kopioitiin liki suoraan (ja lupia kyselemättä) kahteenkin pelioppaaseen.

Final Fantasy V -kirja on kuitenkin paljon enemmän kuin vain yhden teinipojan matka aikuisuuteen. Kirjassa käydään läpi entisen Square Softin (nykyisin Square Enix) historiaa sen varhaisista vaiheista kohti nykypäivää. Kirjaa varten Kohler on haastatellut mm. Final Fantasy -sarjan luojaa Hironobu Sakaguchia.

Kirjassa sivutaan sarjan kolmen ensimmäisen osan vaiheita, Final Fantasy IV:n ja Final Fantasy VI:n menestystä lännessä sekä myöhempiä vaiheita, joissa mainitaan erityisesti Final Fantasy VII:n läpimurto länsimarkkinoilla. Tärkein paino on luonnollisesti kuitenkin pelissä, joka kirjan nimenäkin komeilee.

Final Fantasy V on peli, joka lännessä nähdään usein sarjan mustana lampaana. Tähän on ymmärrettävät syynsä, joista yksi on jo se, ettei sitä julkaistu lännessä alun perin lainkaan. Se tuotiin markkinoille vasta vuosia alkuperäisen ilmestymisensä jälkeen. Tuolloin ilmestynyt käännös on kivasti sanottuna kömpelö mutta totuudenmukaisemmin lähinnä kökkö. Pelistä on myöhemmin julkaistu tuoreempia versioita, joissa käännöstä on paranneltu, mutta kaikissa versioissa taitaa olla omat vikansa ja buginsa. Edelleen tänäkin päivänä parhaiten toimiva versio länsimaissa saattaakin olla emulaattoreille tehty fanikäännös.

Japanissa Final Fantasy V oli kuitenkin FF-sarjan läpimurto. Se oli peli, joka teki sarjasta valtavirtaa. Tällainen peli ei siis voi olla aivan kökkö, ja perustelut menestykselle löytyvätkin Kohlerin kirjasta.

Tunne-elämyksien täyttämä lukukokemus


Moni kohta kirjassa herkisti minut kyyneliin asti.
Tämä oli yksi niistä.
Minut lähemmin tuntevat tietävät minun olevan kauhea herkistelijä, joka pillittää pienimmästäkin syystä oli sitten kyse ilosta tai surusta. Silti itse yllätyin, millainen itkumaraton Final Fantasy V:n lukemisesta lopulta tuli. Välillä en meinannut nähdä tekstiä itkultani, kun Kohlerin sanat pääsivät oikein kunnolla ihon alle.

Olen fanittanut FF-sarjaa vuosia ja teini-ikäisen Kohlerin jopa hitusen pakkomielteinen innostus pelisarjaa ja sen Yhdysvalloissa väliin jätettyä osaa kohtaan osui ja upposi minuun täydellisesti. Pystyin samastumaan hänen kamppailuunsa, vaikka omat kamppailuni pelisarjan osien hankkimisessa eivät ole olleet läheskään yhtä haasteellisia.

Kohler puhuu myös tunteikkaasti länsimaisesta otakuudesta, mikä tietenkin iski jälleen minuun syvästi. Hän kertoo ajasta, jolloin mangaa ja animea sai hirvittävään hintaan sarjiskaupan peränurkasta ja valikoima oli todella pieni. Myöskin tieto idän ihmeellisistä peleistä, joita ei länsimaihin tuotukaan, kulki vähän eri reittejä kuin tänä päivänä. Tähän fiilikseen ei voinut olla eläytymättä.

Final Fantasy V onkin myös tarina siitä, miten otakuudesta tuli hiljalleen marginaaliharrastuksen sijaan enemmän valtavirtaa. Miten fanit toivat teoksia toisten fanien saataville, miten japanilaisen kulttuurin harrastajille muodostui internetin ansiosta oma yhteisö ja miten maailma myös hiljalleen avartui, tarjonta parantui ja mahdollisuudet kulttuurin kuluttamiseen lisääntyivät. Olen elänyt läpi tuota samaa tarinaa, vaikkakin suomalaisesta näkökulmasta, joten kirja imaisi minut nostalgian pyörremyrskyyn ja palautti mieleen paljon jo unohtuneita tunteita ja elämyksiä.

Inspiroiva teos


Luettuani kirjan en voi olla ajattelematta, että haluaisin itse kirjoittaa jotain samanlaista. Jotain yhtä merkityksellistä ja henkilökohtaista mutta silti tietoa pursuavaa. Kirja nimittäin tarjosi minullekin paljon uutta tietoa ja jäsenteli jo tietämiäni asioita erilaisesta näkökulmasta.

Kokonaisuus oli innostava, jännittävä ja inspiroiva. En muista koskaan aikaisemmin tunteilleeni yhtä paljon tietokirjaa lukiessani, joten saatan vain nostaa olematonta hattuani Kohlerille. Kiitos tästä kirjasta!

Lue myös


Ajatuksia FF-hahmoista osa 18: Faris
Pelaaja lukemassa: Warcraft: Durotan

Oletko sinä lukenut tämän kirjan tai muita Boss Fight Booksin julkaisemia teoksia?

Seuraa myös somessa!

https://www.instagram.com/levelupblogi/ https://twitter.com/Afeni84


https://www.pelit.fi/

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Final Fantasy IX -päiväkirja osa 4: Nostalgiaa ja tuttua turhautumista

Kun kirjoitan tätä postausta on jouluaaton aatto ja olen pelaillut Final Fantasy IX:ää nelisen viikkoa. Pelikelloon on ehtinyt pärähtää reilut 38 tuntia, Zidane on tasolla 40 ja juonessa on aika suunnata kohti Ipsenin linnaa. On siis korkea aika luoda katsaus taaksepäin.



Osa 1: Nostalgiapaukku


Pelin alku meni nostalgisessa hurmoksessa. Kaikki oli kivaa, oli kyse sitten taisteluista tai juoniosuuksista välivideoista puhumattakaan. Olenkin toisaalta aina pitänyt Final Fantasy IX:ssä erityisesti alusta, kun suuremmat juonikuviot eivät ole vielä avautuneet ja seikkailu vaikuttaa sellaiselta ihmisen kokoiselta.

Pelin maisemat myös huikaisivat edelleen, vaikka taustoja ei ole uudistettu. Jossain kohdissa ne kyllä tuntuvat suttuisilta, mutta monesti vain pysähdyn ihailemaan niiden kuvakirjamaista kauneutta. Muut Final Fantasyt eivät ole päässeet samanlaisen visuaalisen miellyttävyyden tasolle, vaikka sarjasta löytyy lukuisia kauniita osia.

Ensimmäiset tunnit menivät siis aika puhtaasti fiilistelyyn. Tein samoja juttuja kuin joka kerta aikaisemminkin, grindasin jopa samoissa pisteissä, vaikka grindaamiselle ei tässä vaiheessa peliä isompaa tarvetta ollutkaan. Halusin vain pitkittää pelin alkuosuutta ja tehdä samalla jotain hyödyllistä.

Oikeastaan ainoa konkreettinen ero aiempiin pelikertoihin oli, että annoin Vivin voittaa Festival of Huntin, koska halusin siitä tulevan trophyn. Hetken ajattelin ladata edellisen tallennuksen ja pelata saman kohdan uudestaan, mutta päätin sitten jättää tilanteen sellaiseksi. Saihan Vivin voitosta kuitenkin kortin, jota en muista aiemmin omistaneeni.

Tuon käänteen jälkeen jatkoin matkaa kuten ennenkin. Grindailin hieman, hain Quinan, hain Chocon, kaivoin hulluna aarteita Chocobo-metsästä ja niin edelleen, kunnes oli vihdoin aika jatkaa matkaa kohti Burmeciaa. Tuon kaupungin jälkeen tulikin ensimmäinen (ja ehkä ainoa?) iso yllätys: ei enää levyn vaihtamiskuvaa! 

Tosin tuo käy järkeen. Kyseessä on remasteroitu ladattava peli, jossa ei ole levyjä. Ei ole tarvetta pilkkoa peliä keinotekoisesti neljään osaan, joskin hauskana nyanssina huomasin, että vanhoissa levyjen vaihtumiskohdissa tallennustiedoston kuva vaihtuu. Pakko myös mainita, että omassa päässäni peli tulee aina jakautumaan neljään selkeään osioon, mutta nyt en voi varsinaisesti puhua enää levyistä. Heh, kaikkeen sitä joutuukin totuttelemaan, kun tarpeeksi vanhaksi elää.

Osa 2: Tasaista nautintoa


Nostalgia piti päätään vielä rohkeasti pystyssä, kun seikkailin Trenossa ja kävin pelastamassa Garnetin Alexandriasta. Se kannatteli minua Outer Continentille ja kasvoi jälleen huimiin mittoihin, kun pääsin mustien maagien asuttamaan kylään. Sen jälkeen pahimmat huurut alkoivat vihdoin tasoittua.

Vaikka pidän Eikosta hahmona, en erityisemmin perusta kohdasta, jossa hän liittyy matkaan ja minulla on yhtäkkiä tiimissäni kaksi valkoista maagia. Se tuntuu hieman turhauttavalta. Zidane on ainoa, joka tekee kunnolla fyysistä lämää, mutta onneksi Vivin musta magia hieman tasoittaa tilannetta. Toki Iifa-puun luona häärii epäkuolleita, joita voi vahingoittaa parannusloitsuilla, mutta sekä Eikolla että Garnetilla on tuossa kohtaa aika vähän manaa käytettävissään. En nimittäin jaksanut tälläkään kertaa grindailla niin paljon, että tasoni olisivat olleet huisin korkeat suhteessa siihen, missä kohtaa menin pelissä. 

Pidän silti tästä kohdasta, jossa pelin maailma alkaa laajeta. Tähän asti ollaan seikkailtu vain yhdellä mantereella, mutta nyt pelaajalle kerrotaan, että on paljon muutakin. Totta kai se on arvattavissa, jos on muita sarjan pelejä pelannut, mutta ainakaan minulta se ei poistanut huikeaa avautuvan maailman tuntua. Toki nykyisin jo tiedän, ettei maailma tuossa vaiheessa avaudu kokonaan, mutta joka tapauksessa on kiva päästä uudelle alueelle.

Tämä osuus pelistä onkin siis erittäin nautittava, vaikken ihan kaikesta siinä pidäkään. On myös mukavaa saada viimeisetkin tiimin jäsenet mukaan ja alkaa pohtia, keitä sitten lopulta käyttää pelissä, kun tulee vaihe, jolloin saa oikeasti valita.

Osa 3: Turhautumisen hetkiä tuttuuden keskellä


Kun pelin kolmasosio alkaa Brahnen kuoleman jälkeen, tunnen aina pientä turhautumista. Ensimmäisellä pelikerralla olin suorastaan järkyttynyt Garnetin jäädessä Alexandriaan muiden suunnatessa kohti Trenoa (viis Steinerista kuitenkin). Pidin pitkähkön tauon pelistä, koska en vain halunnut jatkaa eteenpäin ilman Garnetia, jonka koin itselleni tärkeäksi hahmoksi.

No, nykyisin tiedän, miten tarina jatkuu, joten samanlaista reaktiota ei enää tule. Olen myös oppinut nauttimaan kolmannen osion alusta. Hupaisimman osuuden tarjoaa ilman muuta Eikon rakkauskirje Zidanelle, kun se seikkailee käsistä toisiin ja tönäisee lopulta Steineria ja Beatrixia toistensa suuntaan. Silti Zidanen angstinen masentelu jaksaa edelleen ärsyttää minua. Voisiko se tollo vain avata suunsa ja kertoa Garnetille tunteistaan? Noup. Ei tälläkään kertaa.

Pidän kuitenkin valtavasti Trenon tapahtumista ja kohtauksesta, jossa Eiko hyppää ilmalaivasta Garnetin luokse. Prinsessan pelastamisen jälkeen kuitenkin turhaudun uudestaan, sillä Garnetin shokista johtuva mykkyys on peliteknisesti rasittava juttu. Juonellisesti se toimii, mutta taisteluissa hän tuntuu olevan kyvytön toimimaan aina kriittisellä hetkellä. Kuitenkin hänelläkin on pakko pelata, joten häntä ei voi vain hylätä piippuhyllylle, kunnes ikävä vaihe on ohitse. Tällä kertaa käytin kuitenkin Eikoa valkoisena maagina aina, kun se oli mahdollista. Ensimmäisellä pelikerralla erehdyin ottamaan Garnetin mukaan Oeilvertiin ja, voi pojat, se oli virhe.

Juuri nyt olen päässyt vihdoin eroon Garnetin mykkyydestä ja se on jälleen kerran iso helpotus. Nyt on vuorossa maan kaivelua chocobolla, grindaamista ja mooglejen kirjeiden kuljettelua ennen kuin jatkan juonessa eteenpäin.

Olen samalla vaikeiden valintojen äärellä. Minun pitäisi päättää, millä kokoonpanolla haluan pelata. Yleensä minulla on ollut porukassa Zidane, Vivi, Freya ja Garnet, mutta toisaalta haluaisin tehdä asioita hieman eri tavalla. Lisäksi haluaisin Quinan parhaan aseen (siitä saa trophyn) ja se tarkoittaa, että Quinaa pitää grindata.

Tällä hetkellä leikittelen ajatuksella, että pitäisin kaikkien kahdeksan hahmon tasot suurin piirtein tasaisina (tosin Zidanen tasot nousevat pakostakin muita ylemmäs, koska hänet on pakko pitää koko ajan mukana). En kuitenkaan ole varma, jaksanko panostaa niin paljon, että grindaisin kaikkia. Se jääköön nähtäväksi.

Tässä kolmannessa osassa on paljon sellaista, mistä nautin eikä Chocobo Hot & Cold ole missään nimessä pienin näistä nautinnoista. Tiedän, ettei se minipeli ole kaikkien makuun, mutta minä tykkään siitä ja se on parhaimmillaan juuri tässä kohtaa peliä. Juoni on myös hyvä alusta loppuun, joten tarina ei minua turhauta. Grindaaminen saa kuitenkin jo tässä vaiheessa peliä vähän huokailemaan. Tiedän, ettei se ole pakollista (pärjäisin varmasti vahvimmilla hahmoillani ihan kivasti), mutta toisaalta haluan kehittää hahmoistani parempia. Se on vain joskus niin työlästä.

Kaikesta huolimatta mittari on edelleen vahvasti plussan puolella. En kadu pätkääkään, että sijoitin tähän peliin parikymppiä ja ryhdyin pelaamaan sitä jälleen. Tässä pelissä on jotain taikaa. Vielä vuosienkaan jälkeen en vain voi olla rakastamatta sitä.

Lue myös


Final Fantasy IX -päiväkirja osa 1: Vihdoin uusiksi!
Final Fantasy IX -päiväkirja osa 2: Kun peli alkaa
Final Fantasy IX -päiväkirja osa 3: Zidane ja Garnet

Millainen pelikokemus Final Fantasy IX on sinulle ollut?

Seuraa myös somessa!

https://www.instagram.com/levelupblogi/ https://twitter.com/Afeni84


https://www.pelit.fi/

keskiviikko 17. tammikuuta 2018

Naiset japanilaisissa roolipeleissä 6: Lightning ja Serah Farron

Final Fantasy XIII -sarja on saanut osakseen sekä rankkaa kritiikkiä että ehdotonta rakkautta. Osa kokee pelitrilogian todisteeksi Final Fantasyjen tason laskuna, osa on siitä erittäin innoissaan. Omalta osaltani voin todeta, ettei kyse ole suosikkipeleistäni, mutta näistä kolmesta pelistä kuitenkin löytyy hahmoja, joista tykkään hyvinkin paljon.
Tällä kertaa en kuitenkaan paneudu näihin suosikkeihini vaan pelisarjan kahteen päähahmoon: Farronin sisaruksiin. Heistä vanhempi, Lightning, tähdittää Final Fantasy XIII:a ja Lightning Returnsia, ja nuorempi, Serah, Final Fantasy XIII-2:sta.

Lightning


Claire "Lightning" Farron menetti vanhempansa jo varsin nuorena ja joutui ottamaan vastuun pikkusiskostaan, josta välittää enemmän kuin mistään muusta. Silti tai kenties juuri siksi hän on omistautunut työhönsä sotilaana.

Lightning haluaa taata Serah'lle hyvän elämän eikä siksi riemastu esimerkiksi tämän poikaystävän, hieman renttumaisen Snow'n ilmestymisestä kuvioihin. Vielä suuremman kolauksen kuitenkin aiheuttaa Serah'n muuttuminen Pulsen l'Cieksi, Cocoonin yhteiskunnan viholliseksi. Lightning, joka on aina uskonut Cocoonin fal'Cieiden luomaan yhteiskuntaan, joutuu kyseenalaistamaan arvonsa ja uskomuksensa pelastaakseen pikkusiskonsa varmaa kuolemaa tietävältä puhdistukselta. Seurauksena hänestä itsestään ja viidestä muusta tulee myös Pulsen l'Cieitä ja Serah sen sijaan kristalloituu saatuaan suoritettua Pulsen fal'Cien hänelle antaman tehtävän.

Lightning on Final Fantasy XIII:n alussa kiukkuinen, äkkipikainen ja jopa väkivaltainen tovereitaan kohtaan. Hän lyö Snow'ta ja ottaa yhteen myös Fangin kanssa. Hänen käytöksensä nostikin niskavillani pystyyn enkä erityisemmin pitänyt hänestä pelin alkupuoliskolla. Tarinan edetessä hän oppii kuitenkin lempeyttä sekä itseään että muita kohtaan ja alkaa käyttäytyä mukavammin, mikä nosti hänen pisteitään minun silmissäni. Ehkä aloin jopa pitää hänestä hieman.

Final Fantasy XIII-2:ssa Lightningia nähdään vain lyhyissä välähdyksissä ja hän onkin enemmän tautavaikuttaja kuin pelin toimija. Toisaalta hänen roolinsa on hyvinkin aktiivinen, kun hän taistelee koko maailman puolesta Valhallassa. Pelaaja ei vain pääse todistamaan suurinta osaa tästä. Näin ollen minullekaan ei jäänyt tämän pelin osalta Lightningin hahmosta erityisempiä mielikuvia.

Sen sijaan Lightning Returnsissa Lightning pääsee jälleen estraadille ja onkin pelin ainoa pelattava hahmo. Hänessä on ensimmäisestä pelistä tuttua synkkyyttä, mutta hän myös välittää ihmisistä, joihin on aiemmin luonut siteen. Hän on määrätietoinen ja jyrää eteenpäin väsymättä, kun maailman pelastamiseen on enää aikaa vain kolmetoista päivää. Silti hän tuntuu ehkä jäävän hitusen yksiulotteiseksi tässä sarjan viimeisessä pelissä.

Loppujen lopuksi sanoisinkin, että pidän Lightningista eniten trilogian aloitusosassa (joka olisi minun puolestani saanut jäädä myös ainoaksi). Hänessä on vikansa, mutta ne juuri tekevät hänestä aidon persoonan, vaikken häneen pystynyt samastumaankaan. Hän myös kasvaa tarinan mukana ja löytää sisäisen rauhan ja tasapainon. Juuri sen vuoksi onkin sääli, että jatko-osat vetäisivät maton hänen jalkojensa alta ja samalla typistivät hänen hahmoaan ja persoonaansa huomattavasti.

Serah


Serah Farron on Lightning pikkusisko, joka haaveilee historian opinnoista Edenin yliopistossa ja seurustelee NORA-nimiseen jengiin kuuluvan Snow'n kanssa. Hänellä on suuri sydän ja ystävällinen asenne liki kaikkiin ympärillään oleviin. Hän on myös uhrautuvainen ja lempeä ja vaikuttaakin monin tavoin isosiskonsa vastakohdalta.

Final Fantasy XIII:ssa en kuitenkaan erityisemmin välittänyt Serah'sta. Hän tuntui olevan Lightningin ja Snow'n motiivi lähteä maailman pelastusmatkalleen ja taistelemaan systeemiä vastaan, mutta sen suuremmaksi hänen roolinsa ei oikeastaan noussut. Toisaalta takaumissa hänellä oli muun muassa mielenkiintoinen hetki Vanillen seurassa, mikä kuvasti hyvin kummankin hahmon tapaa nähdä maailma ja itsensä, mutta silti en kiintynyt Serah'aan eikä hän motivoinut minua samalla tavalla kuin pelin hahmoja. Hän jäi uhriksi ja neidoksi pulassa.

Pelin jatko-osa kuitenkin korjasi tämän nostamalla Serah'n aktiiviseksi toimijaksi ja taistelijaksi. Hänen rinnallaan seikkailee Noel, mutta selvää on, kuka pääroolin kruunua kantaa Final Fantasy XIII-2:ssa. Pidinkin siitä, että Serah sai järkevää tekemistä, mutta hahmona en hänestä edelleenkään välittänyt. Tässä pelissä Serah vaikuttikin ajoittain varsinaiselta tyhjäpäältä, kun taas edellisessä sain hänestä toisenlaisen kuvan. Hänen suhteensa Snow'hun saa FFXIII-2:ssa myös kummallisen käänteen, kun Snow huitelee pitkin maailmaa etsimässä kadonnutta Lightningia Serah'n ollessa vielä kotosalla. Heidän suhteensa ei ole edennyt mihinkään Lightningin katoamisen vuoksi, mikä ei vain tunnu realistiselta. Voin ymmärtää häiden siirtämisen siskon löytymisen jälkeiseen aikaan, mutten tällaista keinotekoista erossa oloa. Olisivathan he voineet etsiä Lightningia yhdessä, mutta sen sijaan Snow on jossain muualla ja Serah viuhtoo aikamatkailun parissa toisen komistuksen kanssa. Jos olisin välittänyt Serah'sta ja Snow'sta pariskuntana oikeasti, olisin luultavasti tikahtunut kiukkuuni. Nyt lähinnä hämmästelin ja yritin tarpoa pelin läpi mahdollisimman nopeasti.

Lightning Returnsissa Serah ei ole aktiivisesti läsnä vaan toimii jälleen Lightningin motiivina. Lightning jyrää eteenpäin, koska haluaa pelastaa siskonsa sielun. Serah'aa itseään ei pelissä nähdä ennen sen loppua, ellei lasketa Bhunivelzen luomaa valheellista kopiota.

Voisin melkein sanoa, että kaikesta huolimatta pidän Serah'stakin eniten alkuperäisessä Final Fantasy XIII'ssa. Hän ei ehkä saanut suurta roolia, mutta ainakaan hän ei ollut rasittava koheltaja ja hänen suhteensa esimerkiksi juuri Snow'n kanssa oli lämmin ja uskottava, kun taas parin myöhemmät valinnat aiheuttivat minussa vain ihmetystä.

Yhteenveto



Lightning ja Serah ovat jälleen hyviä esimerkkejä naisista japanilaisissa roolipeleissä. Vaikka he ovat siskoksia, he ovat keskenään hyvin erilaisia. Siinä missä Lightning on synkkä, Serah on valoisa, ja kumpikin välittää syvästi muista, vaikkakin näyttää sen eri tavoin. Serah saattaa olla muiden hahmojen toiminnan motivaatio, mutta hän saa myös omat aktiiviset hetkensä, ja toisaalta Final Fantasy XIII-2:ssa siskosten roolit itse asiassa kääntyvät päälaelleen, kun Serah haluaa löytää kadonneen Lightningin.

Omalle suosikkilistalle kumpikaan näistä naisista ei tosiaan ole noussut, mutta heillä on silti paikkansa Final Fantasy -sarjan päähahmojen joukossa. Heillä on omat vahvuutensa ja heikkoutensa sekä mielenkiintoiset piirteensä.

Lue myös

Naiset japanilaisissa roolipeleissä
Naiset japanilaisissa roolipeleissä 2: Agnes Oblige
Naiset japanilaisissa roolipeleissä 3: Estelle Bright
Naiset japanilaisissa roolipeleissä 4: Rorona, Totori ja Meruru
Naiset japanilaisissa roolipeleissä 5: Edea Lee

Pidätkö sinä Lightningista vai Serah'sta enemmän? Vai tykkäätkö kenties molemmista?

Seuraa myös somessa!

https://www.instagram.com/levelupblogi/ https://twitter.com/Afeni84


https://www.pelit.fi/

sunnuntai 14. tammikuuta 2018

Xenoblade Chronicles 2 - ensivaikutelmat

Monet ovat ehtineet koluta Xenoblade Chronicles 2:n läpi, mutta meille se kotiutui vasta jouluaattona. Muiden pelien ollessa kesken, pääsin pelin pariin kunnolla vasta tämän vuoden puolella. Suuri ja jännittävä matka on aluillaan, mutta paljon on vielä edessä. Tässä postauksessa haluan kuitenkin jakaa ensimmäiset ajatukseni pelistä.

Postaus sisältää lieviä spoilereita pelin alusta.



En ole pelannut Xenoblade Chroniclesia enkä Xenoblade Chronicles X:ää. Silti kummallakin pelillä on minulle erityinen merkitys, joka liittyy suoraan pelaamiseen. Ensimmäinen Xenoblade oli keppihevoseni päästä tutustumaan nykyiseen puolisoon paremmin, joskin itse peliin perehtyminen jäi lopulta kovin köykäiseksi. X:n pelaamista puolestaan seurailin sohvalla puolison vieressä istuen suurella mielenkiinnolla. Vaikken itse tarttunut ohjaimeen, se oli yhteistä laatuaikaa.

Olisin toki voinut pelata kummatkin pelit itse myös läpi, löytyväthän nuo pelihyllystämme. Inhoan kuitenkin syvästi Wiin ohjaimia ja X:n olen nähnyt niin perusteellisesti, ettei siihen tarttuminen enää huvita. Tästä syystä päätin hypätä itse sarjan pariin vasta Switchille ilmestyneen Xenoblade Chronicles 2:n myötä.

Rehellisesti sanottuna minun piti kyllä pelata sitä ennen vielä Star Ocean: The Last Hopen HD-versio, mutta puoliso aloitti Xeno 2:n heti joulun jälkeen, joten juonipaljastusten uhka alkoi käydä liian suureksi. Siispä tartuin peliin itsekin heti, kun sain Final Fantasy IX:n läpäistyä.

Ei pelillistä vertailupohjaa, kohti uusia elämyksiä


Pelin päähahmo Rex
Olen nähnyt ensimmäisestä Xenobladesta pieniä väläyksiä ja X:stä koko juonen, mutta varsinainen pelikokemus minulta puuttuu täysin. En osaa sanoa, millaisia fiiliksiä pelaaminen olisi minussa herättänyt (paitsi ehkä entistä syvempää ärtymystä niitä Wiin ohjaimia kohtaan). Samasta syystä en tiedä, mitkä ovat peleissä ne kinkkiset ja ehkä vähän toimimattomat kohdat. Olen kuullut puheita liian pitkistä taisteluista ja loppumattomista sivutehtävistä tai hankalasti vaihdettavista tiiminjäsenistä ja suuresta grindaustarpeesta. Omakohtaisesti se on jäänyt välistä. Olenhan voinut puuhata muuta silloin, kun pelin juoni ei ole edennyt.

Tästä syystä minulta on turha odottaa peliteknisiä vertailuja. Jätän ne suosiolla kokeneempien huoleksi ja keskityn tähän elämykseen itsenäisenä teoksena. Voi olla, että olen menettänyt jotain, kun en ole sarjan aiempia osia pelannut, mutta toistaiseksi siltä ei ole tuntunut. Varsinkin X:ään verrattuna Xeno 2 tuntuu nimittäin olevan tarinallisesti aivan eri maailmoissa. Tykkäsin X:n tarinasta varsin paljon, mutta Xeno 2:n kertomus vetää puoleensa yhtä lailla, vaikka onkin erilainen. 

Tarinan alku


Rexin mukaan lyöttäytyvä kissatyttö Nia
Tarina saa alkunsa, kun pelin sankari Rex ottaa vastaan rahakkaan mutta epämääräisen työtehtävän. Hän elää maailmassa, joka on kietoutunut pilvimereen. Sen pohjalla ei voi asua, mutta onneksi maailmassa vaeltaa valtavan kokoisia titaaneja, jotka antavat kuolevaisten asustella selissään.

Rex tosiaan saa työtarjouksen, josta ei kannata kieltäytyä, ja liittyy joukkoon, joka on nostamassa hylkyä maailmaa ympäröivästä pilvimerestä. Tuosta hylystä löytyy Aegis, jota joukkio on tavoitellut. Rexin yllätykseksi Aegis paljastuu punatukkaiseksi tytöksi, mutta Rex ei ehdi asiaa kovin pitkään kummastella, kun eräs joukkion jäsenistä puukottaa häntä kirjaimellisesti selkään.

Aegis kuitenkin tuo kuolevan Rexin takaisin antamalla hänelle puolet elämänvoimastaan. Samalla hän kertoo nimekseen Pyra ja sitoo itsensä ja Rexin yhteen. Rex palaa henkiin ja taistelee kimppuunsa käyneitä miehiä vastaan. Taisteluun hänen puolelleen liittyy myös joukossa kulkenut Nia ja Dromarch, jotka eivät hyväksy tovereidensa toimia.

Taistelu näyttää kääntyvän Rexin, Pyran ja Nian tappioksi, mutta Rexin kodin muodostama titaani ilmestyy paikalle ja pelastaa joukkion. He pakenevat toisen, suuremman titaanin selkään, mutta selvää on, etteivät viholliset aio luovuttaa ja jättää Aegisia - mikä se sitten ikinä onkaan - Rexin käsiin.

Pelaajalle selviää myös, että on olemassa drivereita, jotka ohjastavat bladeja. Nia on tällainen driver ja Dromarch hänen bladensa. Driverien tulee rekisteröityä, mutta hämärähommissa liikkunut Nia ei luonnollisesti ole sitä tehnyt. Nyt Rexistäkin on tullut driver, kun hänen ja Pyran välille on syntynyt pysyväisluontoinen side. Vahva epäilykseni onkin, että Aegis on jonkinlainen erityinen blade ja siksi pahikset hänet haluavat.

Kaikki tämä on hurjan kiinnostavaa ja kysymyksiä herättävää. Koska minulla on pelikellossa vasta vajaat kymmenen tuntia peliaikaa, en luonnollisesti tiedä vastauksia omiin kysymyksiini. Oikeastaan tuntuu, ettei peli ole edes kunnolla päässyt alkamaan. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä pääasiassa nautin japanilaisten roolipelien tarjoamista kymmenien tuntien elämyksistä.

Aavistus hahmoista


Aegis eli Pyra
Koska pelitunteja on pohjalla varsin vähän, en voi oikeastaan sanoa tuntevani hahmoja kovinkaan hyvin.

Rex vaikuttaa aika perinteiseltä JRPG-sankarilta: hän on nuorimies täynnä energiaa ja hyvää tahtoa. Toistaiseksi hän ei ole silti onnistunut minua pahemmin ärsyttämään, mikä on sinällään yllättävää. Ehkä sietokykyni on kasvanut tai sitten hänessä on kenties jotain vähän enemmän.

Myös Rexiin sidottu Pyra on toistaiseksi jäänyt etäiseksi. Hänellä on selvästi tarinan kannalta suuri merkitys, mutten vielä tiedä, mikä se on. Niin on toki hyvä, koska en näin varhaisessa vaiheessa haluaisikaan tietää. On ihanaa, kun tarina, sen maailma ja hahmot avautuvat hiljalleen. Nautin tästä kutkuttavasta uteliaisuudesta niin kauan kuin pystyn siinä kieriskelemään.

Tähän mennessä olen pitänyt ehkä eniten kissatyttö Niasta. Hänellä on kova kuori, mutta veikkaan sen alla olevan paljon sellaista, mitä ei vielä kerrota. Hänessä on kaltoinkohdellun lapsen aura ja pelokkuutta, jonka hän kuitenkin peittää kovan käytöksensä alle. Toisaalta hän on myös toverillinen ja oikeudentajuinen. Odotankin erityisesti hänen tarinansa avautumista.

Joukon nopon-edustaja Tora
Minulle on myös esitelty Tora, joka ei ole vielä liittynyt pelaajan tiimiin, mutta olen spoilaantunut sen verran, että tiedän hänen myöhemmin tulevan kunnolla mukaan.

Tora vaikuttaa hauskalta tapaukselta vähän samaan tapaan kuin Tatsu Xenoblade Chronicles X:ssä. Hän on rodultaan nopon eli hassu, pyöreä maskottihahmo, joita Xeno 2:n maailmassa vilisee (noponeita on myös aiemmissa peleissä, mutta tässä rooli näyttäisi olevan hieman suurempi). Twitterissäni olen ollut huomaavani jonkin verran noponeihin kohdistuvaa inhoa, mutta itse odotan mielenkiinnolla, millainen hahmo Torasta kuoriutuu. Jääkö hän yhden piirteen ihmeeksi vai onko hänestä tehty syvällisempi? En tiedä vielä, mutta haluan nähdä. Söpö hän ainakin on, sellainen rutistettava.

Muista hahmoista en osaa tässä kohtaa vielä sanoa mitään. Kukaan ei ole herättänyt ärtymystä, jos nyt ei suurta ihastustakaan. Animepiirteitä on kuitenkin ilmassa sen verran, ettei hahmotarjonta välttämättä ole ihan kaikkien makuun.

Se pelin teknisempi puoli


Taistelu


Ehkä yksi eniten minua arveluttaneista asioista pelissä oli taisteleminen. Ensimmäisen Xenon taisteluista näin vilauksen ja koko systeemi vaikutti vaikealta. Sama tunnelma jäi X:stäkin, vaikka tosiaan kumpaakaan en ole kokenut käytännössä.

Xeno 2:n systeemi oli trailerien ja muiden pelivideoiden perusteella erilainen kuin aiemmissa osissa, mutta ehkä siinä on jotain samaakin. Peli kuitenkin onneksi selittää siitä asian kerrallaan. Silti minusta tuntuu tällä hetkellä, että kärsin pienoisesta informaatioähkystä enkä osaa seurata taistelun tiimellyksessä ruudulla kaikkia oleellisia mittareita tai aina toimia oikea-aikaisesti. Toivon kykyjeni hioutuvan matkan aikana, koska muuten olen todennäköisesti vaikeuksissa vastusten muuttuessa voimakkaammiksi. Tämänhetkinen ajatukseni onkin tehdä mahdollisimman paljon sivutehtäviä ja pitää tasoni mahdollisimman korkeana niistä saaduilla kokemuspisteillä. Ehkä sitten voima kompensoi kyvyttömyyttäni.

Visuaalit


Minun silmiini peli on kaunis katsella. Maisemat ovat huikaisevia ja pidän niiden fantasiamaisuudesta. En ole vielä todennäköisesti nähnyt kuin ripauksen pelin maisematarjonnasta, mutta uskon sen tason pysyvän korkealla alusta loppuun.

Pidän myös hahmojen animemaisesta ulkonäöstä. Tiedän seikan töksähtävän osalle pelaajista, mutta minä en kaipaa aina sitä realistisinta vaihtoehtoa. Joskin on pikkuseikkoja, jotka pistävät silmään. Rexin kävelytyylissä jokin hiertää minua vastakarvaan ja Pyran kuppikoon olisi voinut jättää pari pykälää pienemmäksi. Luonnottoman suuret törötissit eivät vain miellytä minua esteettisesti (ja tiedän kyllä, että on monia muita, joita taas miellyttää).

Näistä jutuista huolimatta kokonaisuus on tähän asti tuntunut silmäkarkilta. Pelin katseleminen on nautinnollista siinä missä sen pelaaminenkin. Nähtäväksi jää, alkaako jokin asia myöhemmin tökkimään, mutta juuri nyt syön peliä silmilläni.

Musiikki ja äänimaailma


Edellisen osan musiikkitarjonta oli jokseenkin epätasainen. Soundtrackilla oli kappaleita, joista tykkäsin erittäin paljon, ja toisia, joita vihasin. Tältä osin Xeno 2 onkin tuntunut tasapaksummalta. Suuria suosikkeja ja inhokkeja ei ole vielä kappaleista päässyt syntymään, mutta toki kahtiajako voi syntyä myöhemminkin. En siis mene mitään vannomaan tässä kohtaa.

Mitä muuten tulee ääniin, mietin pitkään, valitsenko englanninkielisen vai japaninkielisen ääninäyttelyn. Puoliso testasi molempia, joten pääsin kuulemaan sivusta vaihtoehtoni. Enkkuversion voimakkaat aksentit eivät varsinaisesti töksähtäneet minulle, mutta toisaalta en ollut ruudun ääressä näkemässä, kuka puhuu. Puoliso koki, etteivät valitut äänet ja aksentit toimineet hahmoihin nähden. Lisäksi ärsyttävyydeksi osoittautui huono huulisynkka.

Omat haasteensa tosin on japanissakin. Tekstitys on tarjolla englanniksi, mutta siinä on käännetty myös hahmojen ja paikkojen nimet, jotka sitten puheessa ovat erilaisia. Äkkiähän nuo oppii, mutta kyllä se vähän häiritsee varsinkin hahmojen kohdalla, kun ääneen puhutaan "Homurasta" ja tekstityksessä lukeekin "Pyra". Toisaalta ymmärrän tavallaan, miksi nimiä on haluttu lokalisoida.

Päädyin lopulta omalla kohdallani siihen, että japaninkielisen ääninäyttelyn ongelmakohdat ovat pienempiä kuin englanninkielisen. Tähän asti olenkin pitänyt ääninäyttelystä läpi linjan. Hahmojen äänet tuntuvat sopivan heille ja näyttelijät hallitsevat eläytymisen. Ei siis valittamista.


Joko sinä olet pelannut Xenoblade Chronicles 2:n vai onko se vasta hankintalistalla? Mitä tykkäät pelistä?

Seuraa myös somessa!

https://www.instagram.com/levelupblogi/ https://twitter.com/Afeni84


https://www.pelit.fi/

perjantai 12. tammikuuta 2018

Joululahja Eorzeasta 2: Taivaankäännös

Julkaisin joulukuussa lukijalahjana tarinan nimeltä Joululahja Eorzeasta. Sen oli tarkoitus jäädä sellaisekseen, mutta yllättäen aloin saada pyyntöjä kirjoittaa sille jatkoa. Tämä oli varsin häkellyttävää, sillä en osannut odottaa tällaista vastaanottoa. Lämmin kiitos siis kaikesta palautteesta!

Suosittelen lukemana tuon ensimmäisen osan ennen kuin hyppäät tämän pariin. Saat tarinasta siten huomattavasti paremmin kiinni.



Joululahja Eorzeasta 2: Taivaankäännös


Juna kolkutteli kohti Helsinkiä. Meno oli juuri sellainen kuin nyt uudenvuoden aattona saattoi olettaa. Osa matkustajista oli aloittanut juhlimisen todennäköisesti jo noustuaan kyytiin Joensuussa, konnarien pinna oli kireällä ja lähimpien vaunujen vessat olivat pois käytöstä tuntemattomasta syystä. Todennäköisesti joku uuno oli yrittänyt tunkea sixpackinsa pahvit pytystä alas tai jotain muuta yhtä fiksua.

Olin onneksi saanut ikkunapaikan ja selvän vierustoverin. Enimmät äänetkin pystyin sulkemaan ulkopuolelle kuuntelemalla musiikkia, mutta aina ajoittain jokin terävämpi huudahdus tunkeutui kuulokkeideni läpi. Pidin katseeni tiukasti ikkunassa, vaikka oli jo niin pimeää, että ohikiitävää maisemaa oli turha kuvitella näkevänsä. Ikkuna heijasti omat kasvoni ja vaunun. Näin itsekin, että ilmeessäni karehti hermostuneisuus.

Malla oli raahannut minut välipäivien alennusmyynteihin heti tapaninpäivän jälkeen. Hän oli käyttänyt tekosyynä haluaan ostella edullisia vauvanvaatteita, mutta käytännössä olimme rampanneet myös muilla osastoilla ja lopulta minulla oli uusi hame ja neulepusero, vaikken ollut sellaisia suunnitellut hankkivani. Kieltämättä vihreä villahame toimi vaaleanharmaan pitsikauluksisen puseron kanssa, mutta nypläsin silti helmaa yhä uudestaan. Oliko polvipituinen hame liian lyhyt tai pitkä? Olisiko ollut parempi laittaa housut? Toisaalta omistin ainoastaan yhdet farkut, jotka nekin olivat aika kuluneet. Kaikki muut housuni olivat sellaisia, ettei niitä kehdannut kodin ulkopuolelle pukea päälleen.

Olin myös kerrankin yrittänyt saada tukkani kuriin. Sää oli kuitenkin perinteisen kostea eikä pakkasesta ollut tietoakaan, joten suoristusraudan käyttäminen oli ollut täysin turhaa. Kiharat olivat pysyneet kateissa ehkä viisi minuuttia sen jälkeen, kun olin astunut ulos kotiovestani. Junassa olin lopulta kietaissut tukan pikaiselle ponnarille, kun se oli uhannut villiintyä täysin.

Ada oli saapunut jo eilen Suomeen kaveripariskunnan kanssa. En ollut saanut vaihdettua työvuorojani, joten pääsin lähtemään vasta tänään. Onneksi työpäivä oli ollut poikkeuksellisen lyhyt ja rauhallinen, joten olin ollut kotona hyvissä ajoin ja ehtinyt valmistautua kunnolla. Joskin nyt mietin, olisiko minun pitänyt käyttää vähemmän ripsiväriä. Mitä jos Adan mielestä näyttäisin turhamaiselta? Olin yrittänyt saada itseni näyttämään enemmän pelihahmoltani Adelialta, mutten ollut varma, olinko onnistunut tavoitteessani.

Kaivoin puhelimen takkini taskusta ja vilkaisin sitä, mutta Discordissa ei ollut uusia viestejä. Tuorein oli keskipäivältä, kun olimme sopineet tapaavamme iltakuuden pintaan Helsingin päärautatieaseman kiviukkojen edessä. Hetken ajattelin lähettäväni viestin ja pyytäväni Adasta kuvaa, mutten saanut sormiani liikkeelle. Tiesin, että kuva olisi pitänyt pyytää, sillä en välttämättä tunnistaisi häntä, mutta tuntui nolostuttavalta vasta nyt esittää pyyntö.

Ehkä Ada pitäisi minua typeryksenä. En uskaltanut kysyä kuvaa, en ollut lähettänyt itsestäni sellaista ja olin pukeutunut tosi tyttömäisesti. Toki tyylini oli sellainen normaalistikin, mutta kenties Ada ei pitäisi sellaisesta. Hänhän pelasi karskia au ra -miestä ja oli ammatiltaan vartija. Vai takerruinko nyt liikaa stereotyyppeihin?

Entäpä sitten puhuminen? Oli yksi asia kirjoitella chattiin englanniksi ja kokonaan toinen ryhtyä oikeasti puhumaan kasvotusten. Sitä paitsi oli törkeän noloa, että ruotsini oli tasoa ”Hej, jag heter Selja” ja siinäpä se. Toinen kotimainen ja sillein, mutta minulla oli ollut kyseistä kieltä kohtaan sekä yläkoulussa että lukiossa pahemman sortin asennevamma. Aikuisiällä taas en ollut tarvinnut ruotsia kertaakaan, joten vähäinenkin kielitaitoni oli kutistunut olemattomiin. Ada pitäisi minua varmasti epäkohteliaana töykimyksenä, kun tajuaisi, etten osannut hänen äidinkieltään, vaikka suomalaisena minun olisi pitänyt.

Otsalleni muodostui ryppyjä ja ohimoitani puristi. Vedin syvään henkeä. Olin selvinnyt paljon pahemmista tilanteista. Titan Extreme oli pahin painajaiseni, mutta pärjäsin jopa sitä vastaan nykyisin vähintäänkin välttävästi. Muistin yhä ensimmäisen kertani ihan tavallista Titania vastaan. Nykyisin kyseinen taistelu olisi varmasti hoitunut melkeinpä silmät sidottuinakin, mutta tuolloin olin ollut valmis paiskomaan hiiren pitkin seiniä.

”Adelia. Älä. Seiso. Landslidessa.”

Tuijotin tiimi-chattiin ilmestynyttä viestiä silmät kosteina ja kädet hioten. Sormeni puristivat hiirtä niin, että saatoin miltei kuulla sen rutisevan. En minä tahallani ollut taas pudonnut Titanin areenan pohjalle, en varmasti! Olin vain uppoutunut ampumiseen enkä ollut nähnyt hirviön aloittamaa aluehyökkäystä riittävän ajoissa.

”Olen pahoillani”, naputtelin viestin jäykin sormin.
”Ehkä pitäisi antaa olla…” tiimimme parantaja kirjoitti takaisin. ”En voi auttaa sinua, jos putoat areenalta. Sitä paitsi minun on huolehdittava muistakin.”

En tiennyt, mitä sanoa. En halunnut jumittua tarinan tähän kohtaan, mutta pystyin aistimaan ilmassa muiden turhautuneisuuden. Nyyppien auttaminen ei aina ollut kivaa eikä varsinkaan silloin, kun mokomat mokailivat kerta toisensa jälkeen samoissa kohdissa.

”Yritetään vielä kerran”, Temur sanoi. ”Minä saan kyllä pidettyä aggrot itselläni ja Popolupe tekee niin paljon vahinkoa, ettei haittaa, jos sinä, Adelia, keskityt väistelyyn.”

Puna kihosi poskilleni. Olin muille pelkkä taakka.

”Minäkin jaksan vielä! Me pystymme tähän!” Popolupe huudahti ja hyppäsi hihkuen ilmaan. En voinut olla hymyilemättä emotelle, sillä Popolupe oli lalafellinä kaikkia muita reilusti lyhyempi ja näytti huvittavalta mustan maagin kaavussa hyppelehtiessään. Hän kuului samaan kiltaan kuin Temur ja minä, mutta valitettavasti olimme joutuneet ottamaan matkaamme tuntemattoman parantajan, jonka kärsivällisyys alkoi selvästi olla lopuillaan.

Parantaja ei sanonut mitään muttei häipynyt paikaltakaan. Temur rynnisti kohti Titania, ja minä jännitin jälleen jouseni. Sivusilmällä erotin Popolupenkin säntäävään taisteluun.

Noudatin Temurin ohjetta ja keskityin enemmän väistelyyn kuin varsinaisesti taistelemiseen. Sydämenlyönnit kaikuivat korvissani, hikipisara valui niskakuoppaani ja pidätin hengitystäni, kunnes minun oli pakko vetäistä happea kiristäviin keuhkoihini.

Sieltä se nyt tuli: pahamaineinen Landslide. Kiirehdin askeliani ja ehdin pois alta viime hetkellä. Jännitin jouseni uudestaan ja tähtäsin. Ei ollut enää mitään muuta kuin taistelu Titania vastaan.

Ja sitten yhtäkkiä jättiläishirviö rysähti maahan. Voittofanfaari helähti soimaan ja hahmoni iloitsi ruudulla. Sydämeni jyskytti edelleen ja keuhkojani kivisti. Huomasin huohottavani, ja hiireni oli tahmea, kun irrotin hetkeksi otteeni siitä kirjoittaakseni chattiin.

”Kiitos! Kiitos teille kaikille!”
”Jihaa, me teimme sen! Kiitos sinulle!” Popolupe kirjoitti minulle takaisin.
”Sanoinhan, että me pärjätään”, Temur vastasi omaan rauhalliseen tapaansa. Parantaja ei sanonut mitään vaan poistui paikalta. Työnsin häpeän mieleni peränurkkaan ja keskityin iloitsemaan kiltakaverieni kanssa.

Nyökäytin päätäni, ja ikkunaan heijastuva kuvajainen toisti eleen. Olin selvinnyt Titanista kerta toisensa jälkeen, myös Extreme-versiosta. Minut oli keitetty sellaisessa liemessä, ettei enää minkään olisi pitänyt pelottaa minua. Silti sydämeni uhkasi lähteä kiitolaukkaan ja henkeni salpaantua ihan vain Adan tapaamisen ajattelemisesta. Puristin käteni nyrkkiin ja avasin ne jälleen. Minä selviytyisin tästäkin taistelusta. Minulla ei ollut mitään pelättävää. En ollut enää pelkkä jousiampuja vaan minusta oli kasvanut taitava bardi, joka pystyi laulamaan tiimilleen lisää voimia. Pystyisin siis nostattamaan omatkin voimatasoni riittävän korkealle.

Tai ainakin voisin yrittää uskotella itselleni niin.

Juna kolkutteli Helsingin päärautatieasemalle. Nousin kyydistä, ja kosteus tunkeutui välittömästi läpi takistani. Musta ja märkä asfaltti imaisi vähänkin valon itseensä ja kiilteli tyytyväisenä tehtyään synkästä illasta vielä vähän synkemmän. Astelin väkijoukon mukana kohti ovia, joiden takaa tuulahti lämmintä ilmaa kasvoilleni.

Asemalla oli yllättävän paljon ihmisiä, joiden lomitse jouduin luovimaan tieni vastapäiselle seinustalle. Työnnyin taas uusista ovista ulos ja siirryin seinustan viereen seisoskelemaan. Kivimiehet kohosivat ylläni ylväinä, kun vilkaisin niitä ihan vain varmistaakseni, että olin varmasti astunut ulos oikeista ovista. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos mokomat olisi vaikka päätetty siirtää toiselle seinustalle.

Työnsin kädet takkini taskuihin, sillä edes lapaset eivät tuntuneet riittävän lämpöisiltä. Kosteus oli viheliäistä, olisin ottanut kunnon pakkaset paljon mieluummin, mutta eipä niitä ollut näkynyt vuosiin. Talvet menivät aina vain surkeammiksi.

”Onks sulla tulta?”
Viereeni ilmiintyi jätkä, jonka katse haritti ja jonka huulien välistä roikkui sytyttämätön tupakka.
”Ei ole”, töksäytin ja käänsin katseeni toiseen suuntaan.
”Aika kiva hame kuitenkin”, jätkä jatkoi jutustelua. En vastannut mitään. ”Lyhyt tälle kelille. Taidat olla hakemassa jotain sen alle.”

Koleudesta huolimatta poskilleni nousi epämiellyttävä kuumotus. Loin jätkään niin murhaavan katseen kuin suinkin osasin, mutta hän vähät välitti siitä. Sen sijaan hän astui askeleen lähemmäs, ja sai minut puolestaan perääntymään. Ohikulkijat käänsivät katseensa kiireesti toiseen suuntaan kuin meitä kahta ei olisi ollut olemassakaan.

”Jos mä vähän lämmittelisin sua…” Jätkä pyrki taas lähemmäs, ja käsi kurottautui uhkaavasti kohti hameeni helmaa. Sain liikettä lihaksiini ja löin hapuilevia sormia omalla kädelläni. Valitettavasti lapasen pehmentämä isku ei näyttänyt juuri sattuvan, lähinnä se taisi saada jätkän ärsyyntymään.
”Ai, esität vaikeasti tavoteltavaa? Ei kuule mene läpi. Jos pukeutuu kuin huora, on huora ja haluaa munaa. Turha vetää mitään roolia.”
”Painu helvettiin siitä!” sähähdin yhteen puristettujen huulien välistä ja yritin perääntyä. Jätkän käsi tarttui käsivarteeni, ja hän nykäisi minua itseään kohti. Pystyin haistamaan vanhan röökin ja viinan hänen hengityksestään, ja se nosti kuvottavan tunteen kurkkuuni.

”Hei!” Yhtäkkinen kiukun sävyttämä huudahdus sai minut sekä jätkän säpsähtämään. Irrotin katseeni turhan lähelle pyrkineistä kasvoista ja näin kaksi lähestyvää hahmoa. Toinen oli liki parimetrinen tummaihoinen mies, toinen häntä hieman lyhyempi nainen.

Mies tarttui jätkää niskasta ja yksinkertaisesti vain nosti hänet pois kimpustani. Ote käsivarrestani suli pois, ja kuulin jätkän ulisevan jotain, mihin liittyi n-sana ja muita epämiellyttäviä termejä.

”Are you okay?” nainen kysyi minulta. Hieroin käsivarttani ja nyökkäsin. Vasta nyt uskaltauduin kohottamaan kasvoni ja näin tuikkivat ruskeat silmät. Ne lukittautuivat omaani ja niissä häivähti jotain, mistä en täysin saanut otetta. Naisen kasvojen hieman teräviä piirteitä korosti lyhyt, ruskea piikkitukka, ja äkkivilkaisulta hän vaikutti jäntevältä ja voimakkaalta, vaikka oli pukeutunut puoleen reiteen ulottuvaan, vyötäröä korostavaan villakangastakkiin ja pörröiseen huiviin. Pillifarkkujen lahkeet katosivat mustiin nahkasaappaisiin.

”Thanks, everything is fine… now”, sain sanottua. Nainen silmäili minua edelleen kuin ei olisi uskonut sanoihini. Mietin, pitäisikö minun kertoa odottavani jotakuta paikalle, ettei hän huolehtisi suotta. Hänen seuraavat sanansa kuitenkin yllättivät minut.

”Adelia?” hän kysyi. Sydämeni jysähti jonnekin polvieni tienoille ja henkeni salpautui. Tuijotin ruskeisiin silmiin enkä ollut enää varma, miten jalkani pysyivät pystyssä. Ne olivat samat silmät, jotka olin nähnyt niin monta kertaa ja joita en kuitenkaan ollut oikeasti koskaan nähnyt. Ne olivat Temurin silmät. Oliko tämä todellistakaan?

Kenties leukani liikahti nyökkäykseen, kenties vain tuijotin naista edelleen. Hänen kauniit mutta terävät piirteensä sekoittuivat Temurin komeuteen. Hän ei ollut yhtä jykevä ruumiinrakenteeltaan mutta huokui silti voimaa, joka sai oloni tuntumaan välittömästi turvalliselta. Hän oli tosielämän paladin ja juuri pelastanut minut kaverinsa kanssa.

Paikalle ilmestyi myös toinen nainen. Hän oli vaaleatukkainen, kuten minäkin, mutta hänen hiuksensa joko olivat luonnostaan suorat tai ainakin tottelivat suoristusrautaa paremmin kuin oma kiittämätön kuontaloni. Temurin – Adan, korjasin mielessäni – kanssa paikalle tullut nuorimies palasi myös aseman edustalle saatuaan hätistettyä häirikön kauemmas. Hän kietaisi kätensä vaalean naisen olkapäiden ympärille ja käytännössä samalla vetäisi tämän kainaloonsa, johon nainen näytti hukkuvan. Heidän kokoeronsa oli niin huomattava, että olisi voinut kuvitella roegadynin halailevan lalafelliä. Roet olivat Final Fantasy XIV:n ehkä vähiten suosittu rotu ison ja kolhon olemuksensa vuoksi, mutta puhkuivat toisaalta suunnatonta voimaa ja luotettavuutta.

”Oletko sinä kunnossa?” mies kysyi minulta englanniksi. Nyt sain jopa nyökäytettyä päätäni.
”Olen. Kiitos teille kummallekin”, sopersin.
”Ja arvatkaapa, mikä sattuma: hän on Adelia!” vieressäni seisova ruskeahiuksinen nainen hihkaisi. Käänsin katseeni varovaisesti takaisin häneen, vaikka tunsin, miten puna kiipesi kaulaani pitkin uhkaavasti kohti poskia. Miksi, miksi juuri Ada kavereineen oli päässyt todistamaan tuota valitettavaa välikohtausta? Helsingissä oli liikkeellä varmaan puoli miljoonaa muutakin ihmistä, mutta juuri he olivat osuneet juuri nyt kohdalle, vaikka tapaamisaikaankin oli vielä vartti.
”Mitä? Oletko todella?” vaaleatukkainen nainen kysyi ja vilkaisi minua huikaisevan sinisillä silmillään. ”Minä olen Pristina, ja tässä on Popolupe.”

En ehtinyt estää itseäni, kun suuni jo rävähti auki. Minun tuntemani Pristina oli kaapinkokoinen roegadyn-nainen, jolla oli hitusen sinertävä iho ja joka pelasi miltei aina soturia tai mustaa ritaria. Olimme harvoin samassa tiimissä, koska pääasiassa pelasin Temurin kanssa eikä tiimiin tarvittu kahta tankkia, ellei kyse ollut kahdeksan tai kahdenkymmenenneljän hengen luolastoista. Pristina kuitenkin kuului kanssamme samaan kiltaan ja oli solminut ikuisen liiton Popolupen kanssa. Olin jopa ollut tilaisuudessa paikalla.

Aivoni nyrjähtivät, kun katseeni kääntyi seuraavaksi mieheen, joka oli sulkenut Pristinan kainaloonsa. Järjettömän leveä virne työntyi luvatta kasvoilleni, kun vertasin mielikuvaani pienen pienestä Popolupesta edessäni seisovaan komeaan lihaskimppuun. Hihitys karkasi huuliltani pyytämättä ja yllätyksenä, mutten kyennyt estämään sitä. En varmasti koskaan ollut ollut yhtä punainen kuin nyt, kun yritin tukahduttaa nauruni, mutta se vain pärskähteli huuliltani.

”Usko pois, minäkin repesin, kun näin Karenen ja Håkonin ensimmäistä kertaa tosielämässä”, Ada sanoi ja taputti varovasti tärisevää olkapäätäni. ”Teidän rodut on valittu juuri väärinpäin, enkö ole sanonut sataan kertaan?”
”Minä olen vain vapauttanut sisäisen lalani. Eikä sinulla ole varaa sanoa siitä, millaisella hahmolla kukakin pelaa”, Håkon puolustautui.
”Mutta sinä kyllä näytät ihan Adelialta”, Karene sanoi minulle. Punastuin vielä syvemmin, jos se ylipäätään oli mahdollista. Ehkä kaikki muut toteuttivat jonkinlaisia sisäisiä unelmiaan hahmojensa kautta. Tarkoittiko se siis, että olin vähän liiankin itsetyytyväinen, kun olin pyrkinyt luomaan hahmosta itseni, mutta nätimmän version? ”Mikä sinun oikea nimesi on?” Karene jatkoi, kun en saanut sanaa suustani.
”Selja”, mutisin.
”Onko se tavallinen suomalainen nimi?” Håkon kysyi.
”Ööh… en tiedä?” En ollut koskaan edes miettinyt asiaa. En tuntenut ketään toista Seljaa enkä ollut koskaan tarkistanut väestörekisteristä, kuinka monta meitä oli.
”Kiva nimi se on joka tapauksessa”, Ada sanoi. ”Hei, mennäänkö johonkin sisälle? Täällä jäätyy!”
”Mikä olisi hyvä paikka?” Karene kysyi minulta. Kohautin olkapäitäni.
”Käyn aika harvoin Helsingissä”, sanoin. Totuus oli, etten ollut käynyt Helsingin yöelämässä koskaan. ”Olen kuullut, että Steam Hellsinki voisi olla hyvä, mutten osaa sinne.” Tunnustus vain lisäsi kuumotusta poskillani. Olin taatusti onnistunut tekemään uusiin tuttaviini lähtemättömän vaikutuksen, mutten ollut lainkaan varma, että se oli hyvä.

Håkon kaivoi puhelimen taskustaan ja ryhtyi näpertämään sitä. Hetkeä myöhemmin hän jo kehotti meitä seuraamaan. Karene tarttui hänen vapaaseen käteensä ja kiirehti edelleni. Ada jäi kulkemaan vierelläni. Vaikka askeleeni olivat yhtä rauhalliset kuin muillakin, sydämeni paukutti kuin olisin ollut suorittamassa sadan metrin pikajuoksua. Olin luultavasti joskus ostosreissulla kulkenut tällä kadulla aiemminkin, mutta kaikki näytti vieraalta enkä osannut kohdistaa katsettani mihinkään. Olisin halunnut tuijottaa Adaa, mittailla hänen jokaista piirrettä katseellani, mutten halunnut olla epäkohtelias. Tilanne oli muutenkin absurdin puoleinen. Olikohan Adasta tuntunut tältä, kun olin saanut tietää hänen olevan nainen?

Katselin, kuinka moogle-kuningas haihtui ja pienemmät mooglet nousivat violetin sävyissä hohtelevalle taivaalle. Sydämeni takoi ja käteni olivat hikiset, mutta voitonriemu nousi pulppuavana vatsani pohjalta ja tyrkkäsi naurun huulilleni. Vihdoin! Vihdoin! Vihdoin!

Olin jo seonnut laskuissani eikä minulla ollut aavistustakaan, kuinka monesti olimme joutuneet yrittämään moogle-taistelua. Mukana oli ollut pari muutakin ensikertalaista, ja olimme olleet kaikki yhtä onnettomia. Olin jopa kerrankin katsonut ennakkoon taistelun ohje- ja strategiavideon, mutta siitä huolimatta olin onnistunut säheltämään samalla tavalla kuin kaikki muutkin. En voinut kuin ihmetellä konkarien kärsivällisyyttä, kun olimme koko porukka kaatuneet kerta toisensa jälkeen kesken taistelun.

”Vau! Näitkö, miten hyvin Temur tankkasi?” kahdeksan hengen tiimistämme toinen paladin, Sharkly, kysyi minulta. ”Hän on uskomaton! Olen niin kateellinen!” Minun oli myönnettävä, etten ollut seurannut Temurin suoritusta, koska olin joutunut keskittymään täysillä omaani. Nyt huomioni kiinnittyi kuitenkin keskustelukumppanini sanavalintaan. Sharkly oli käyttänyt Temurista englannin persoonapronominia ”she”. Hetken mietin, oliko kyseessä pelkkä erehdys, mutta hän jatkoi Temurin taidoista vaahtoamista ja omistaan valittamasta, ja sama pronomini toistui yhä uudestaan.

”Sori, kun kysyn tätä, mutta tarkoitatko, että Temur on nainen vai…?” kirjoitin chattiin ja painoin enteriä.
”!” joku kirjoitti.
”Häh! Olen luullut sen olevan mies! Mitä ihmettä?” toinen naputteli chattiin. Tajusin liian myöhään naputelleeni viestini koko tiimin yhteiseen chattiin sen sijaan, että olisin lähettänyt yksityisviestin Sharklylle.
”Sori, luulin että tiesit. Te vaikutatte niin läheisiltä”, Sharkly kirjoitti minulle yksityisesti.
”Tuli yksi kotijuttu. Minun pitää mennä. Anteeksi!” Temur naputti tiimin chattiin samaan aikaan, enkä ehtinyt tehdä mitään, kun hän jo katosi linjoilta. Äskeinen voitonriemuni valui taisteluareenan nurmikolle, ja lysähdin veltoksi tietokonetuolini ääressä.
”No hitto! Meidän piti vielä mennä Garuda ja Ultros tänään”, joku kirjoitti. En jaksanut kiinnittää puhujaan huomiota.
”Ehkä huomenna? Minullekin tuli muuta”, kiirehdin sanomaan ja poistuin taistelukentältä. Vilkaisin ystävälistaani, mutta Temur oli offline-tilassa, joten kirjauduin itsekin ulos pelistä.

Klikkasin auki pelaajien oman pikaviestiohjelman, Discordin, ja vilkaisin serveriä, jolla vietimme kummatkin aikaa. Yllättäen Temur näkyi olevan paikalla ja keskustelevan äsken käydystä taistelusta parin muun kanssa kuin hänellä ei olisi ollut kiire mihinkään. Näykin huultani ja mietin, pitäisikö minun puhua hänelle. Ehkä hän oli halunnut pitää sukupuolensa salaisuutena, ja nyt minä olin huudellut siitä kaikkien kuullen sen sijaan, että olisin kysynyt häneltä yksityisesti. Hän oli varmasti todella vihainen.

Nielaisin mutta avasin silti yksityisen keskustelun hänen kanssaan. Naputtelin viestin ja pyyhin sen pois ainakin viidesti ennen kuin uskaltauduin painamaan enteriä.
”Anteeksi, minun olisi pitänyt kysyä sinulta. Sharkly vain kehui sinua minulle yksityisesti ja käytti sinusta ’she’-pronominia… mutta minun olisi pitänyt kysyä sinulta eikä häneltä. Ja kaiken lisäksi kirjoitin vahingossa tiimi-chattiin. Olen niin pahoillani!”

Kun viesti oli lähtenyt, syöksyin pois koneelta. Kipitin keittiöön, täytin vedenkeittimen, laitoin sen paikoilleen ja naksautin päälle. Ongin kaapista kamomillateepussin ja lykkäsin sen chocobo-mukiini. Hetkeä myöhemmin lorotin kuumaa vettä pussin päälle ja jäin sitten nykimään sitä edestakaisin mukissa veden värjäytyessä hiljalleen keltaisen rusehtavaksi. Tiesin, ettei minun olisi pitänyt karata koneen äärestä, mutta jalkani olivat vain vieneet minut keittiöön. En edes erityisemmin pitänyt kamomillateestä. Sen sanottiin kuitenkin rauhoittavan hermoja, joten olin ottanut tavaksi juoda sitä aina, kun jokin sai minut tolaltani. Tiedä sitten, oliko sillä mitään todellisia vaikutuksia. Tällä hetkellä minulle kuitenkin riitti plasebokin, kunhan vain sydämeni olisi lakannut hakkaamasta rintaani vasten ja kuristus kadonnut kurkustani.

Tee oli valmista hieman liian pian. Pudotin pussin biojätteisiin ja valuin takaisin tietokoneeni ääreen. Discordissa ei näkynyt uutta viestiä, mutta Temur näytti kirjoittavan sellaista. Piinalliset viitisen minuuttia särvin teetä ja tuijotin Discordin ilmoitusta siitä, että Temur kirjoitti edelleen. Aina välillä ilmoitus katosi. Minun teki mieli sanoa vielä jotain, mutten kyennyt laskemaan sormiani näppäimistölle. Olinko pilannut välimme lopullisesti?

”Ei se mitään. Aika moni tietää jo.”

Tuijotin tekstiä. Tuonko kirjoittamiseen oli mennyt minuuttikaupalla aikaa? Ja miksen minä tiennyt, jos ’moni’ tiesi? Ehkä Temur ei pitänyt minua yhtä hyvänä kaverina kuin minä häntä. Oikeastaan hän oli minulle vähän enemmänkin, en vain ollut koskaan kertonut sitä hänelle. Onneksi en ollut kertonut! Hemmetti! Hänhän olikin nainen ja todennäköisesti hetero, vaikka mieshahmolla pelasikin. Jos olisin mennyt möläyttämään kuumotuksistani, olisin voinut pilata välimme lopullisesti!

”Ai. No, olen silti pahoillani, etten kysynyt suoraan sinulta”, sain kirjoitettua. Vatsastani kohosi kurkkua kohti närästys.
”Saat anteeksi. Minun olisi pitänyt kertoa sinulle jo. Ajattelin vain, ettei sillä ole väliä tai jotain, kun mehän vain pelaillaan yhdessä…”

Nyökyttelin vaistomaisesti lukiessani sanoja. Olipa todella hyvä, että olin pitänyt suuni kiinni. Temur halusi vain olla pelikaverini, ei muuta. Olisin voinut sössiä asiat pahasti, mutta nyt osasin jatkossa olla varovaisempi.

”Ei sillä olekaan. Mikään ei ole muuttunut, kaikki hyvin”, kirjoitin takaisin ja tarkoitin sitä. Paitsi, että jokin oli muuttunut. En edes tiennyt, mistä se johtui, mutta kuumotukseni oli kasvanut kymmenenteen potenssiin. Temur oli kuuma au ra -mies, mutta hän oli myös nainen. Millainen nainen? Halusin oppia tuntemaan hänet!

”Näyttää coolilta paikalta”, Håkonin ääni tunkeutui tajuntaani. Miltei törmäsin hänen selkäänsä, mutta Adan käsi ehti pysäyttää minut.
”Huomiokykysi on näköjään yhtä loistava tosielämässä kuin pelatessa”, hän nauroi vasten kasvojani, mutta hänen äänessään ei ollut tippaakaan pilkallisuutta. Kuulinko siinä jopa hitusen leikkisyyttä? ”Ei ihme, että seisot aina landslidessa!”
”Haha, enkä seiso! En enää!” vastasin. Paitsi tietysti, jos satuin unohtumaan tuijottamaan Temurin liikkeitä, mutta sen jätin mainitsematta. Tohelointini Titan-taisteluissa olivat niin kuuluisia, ettei minun tarvinnut enää itse vahvistaa epämääräistä mainettani. Silti kaikki nauroivat puolustautumiselleni.

Astuimme sisään Steam Hellsinkiin, joka tuntui suorastaan kuumalta kylmän ja kostean iltailman jälkeen. Sinne oli myös pakkautunut kiitettävästi väkeä juhlistamaan uuttavuotta, mutta onnistuimme silti löytämään yhden vapaan pöydän. Laskin juuri tilaamani tuopin pöydälle ja kuoriuduin takistani. Adan katse käväisi puserossani, ja kiitin onneani, että olin päätynyt siihen enkä esimerkiksi huomattavasti kaula-aukon osalta antavampaan vaihtoehtoon, jota Malla oli ensin yrittänyt minulle tyrkyttää.

Ada näytti suosivan yksinkertaista tyyliä. Hänellä oli printti-t-paita ja punainen neuletakki sen päällä. Koruja hän ei näyttänyt käyttävän. Itse olin lykännyt korviini pienet helmet, vaikka kiharapilven joukosta ne eivät juuri erottuneet.

Håkon ja Karene istuivat kanssamme samaan pöytään, mutta ryhtyivät yllättäen käymään keskustelua ruotsiksi. Ymmärsin sanan sieltä ja toisen täältä, mutta kokonaisuudesta en päässyt kärryille. En ollut koskaan katunut kielen opiskelua koskevaa vanhaa asennevammaani yhtä paljon kuin tuolla hetkellä.

”Pääsitkö helposti tulemaan? Sinulla oli ilmeisesti jotain ongelmaa työvuorojen kanssa?” Ada veti minut mukaan keskusteluun englanniksi. Håkon ja Karene tosin näyttivät uppoutuneen puhumaan toisilleen niin, etteivät edes huomanneet. Hetken mietin, oliko se tarkoituksellista, mutta katsoin paremmaksi olla kysymättä.
”En vain saanut jo sovittua vuoroa vaihdettua. Ei sen kummempaa. Muuten olisi kyllä ollut kiva tulla jo eilen”, vastasin. Ada kavereineen oli saapunut Suomeen edellispäivän aamuna. He olivat ilmeisesti käyttäneet ajan tutustumalla Helsingin nähtävyyksiin ja shoppailemalla kaupoissa. Omasta mielestäni tosin Tukholman kauppa- ja ravintolatarjonta oli kiinnostavampi, mutta kaipa vieraassa maassa oli aina pieni eksotiikkalisä, vaikka kyse olisi ihan vain lähinaapuristakin.

”Sujuiko junamatka hyvin?” Ada jatkoi kyselemistä. Nyökkäsin vastaukseksi.
”Ihan okei, vähän siellä oli levoton tunnelma. Miten teidän laivareissu?”
”Humalaisia täynnä”, Ada vastasi ja kohotti oman tuoppinsa huulilleen kuin ei olisi halunnut jäädä toiseksi Ruotsin laivan viinasienille. Kiirehdin maistamaan omaa siideriäni ja yritin muistella, koska olin viimeksi nauttinut jotain alkoholia. Olin ehkä ostanut juhannukseksi pari tölkkiä jotain uutta lonkeroa. Sen jälkeen pelaamisesta ei ollut tullut oikein mitään. Ehkä kuitenkin pystyisin jutustelemaan rennommin, jos joisin juomani. Nythän ei tarvinnut väistellä alueiskuja, ainoastaan varoa, etten lipsauttaisi mitään typerää, ja olin sen verran hiljaista sorttia, että niin tuskin pääsisi käymään.

Ada ryhtyi kuvailemaan seikkaperäisesti laivamatkaa Ruotsista Suomeen ja kertoilemaan edellispäivän seikkailustaan Helsingissä. Nyökyttelin sujuvasti ja annoin hänen puhua. Aina välillä hän esitti minulle jonkin kysymyksen, johon sain jopa vastattua. Hänen seurassaan oli yllättävän helppo olla, vaikka nyt vain istuimme saman pöydän ääressä. Pelatessa yhteistä puhuttavaa löytyi aina, koska pelissä itsessään riitti keskustelunaihetta loputtomiin. Olin kuitenkin hieman pelännyt, ettei jutteleminen olisi ollut yhtä helppoa kasvotusten.

Jossain vaiheessa Håkon ja Karenekin liittyivät jälleen keskusteluun. Aika pian huomasin kertaavani kaikkien kolmen kanssa huippuhetkiä erilaisissa luolastoissa ja eri taisteluiden mekaniikkoja. Puhuimme samoista asioista kuin pelatessakin, erona oli vain se, että nyt kaikki kävi helpommin, kun ei tarvinnut takoa näppäimistöä. Parin siiderin jälkeen minäkin sain kerrottua omat mielipiteeni jo sulavammin enkä arastellut vieraan kielen käyttöä, kuten olin pelännyt. Oli helpotus huomata, ettei englantini ollutkaan niin ruosteessa kuin olin ajatellut sen olevan.

Puoli kahdentoista pintaan päätimme jättää Steam Hellsingin taaksemme ja lähteä ulos. Kosteus oli haihtunut kirpeään pikkupakkaseen, mutta lunta ei valitettavasti näkynyt missään. Ilma tuntui nyt kuitenkin ihanan raikkaalta ja huuhtoi osan kuumotuksesta poskiltani, joille olin kuvitellut tuntemuksen jo asettuneen pysyvästi.

Harhailimme kaupungin kaduilla ilman tarkempaa suuntaa ja löysimme itsemme lopulta Kansalaistorilta, jonne oli pakkaantunut innokkaita juhlijoita. Kello tikutti kohti puoltayötä ja joku mainitsi ilotulituksen, joten ehdotin toisille, että jäisimme katsomaan sen. Kukaan ei vastustanut, joten pian pönötimme torilla muiden seassa ja odotimme taivaan värjäytymistä kirjavaksi. Innostunut tunnelma ryömi suoniini, vaikken ollut koskaan erityisemmin perustanut ilotulitteista, saati muista paukkuvista asioista. Kovat äänet saivat minut aina säpsähtämään.

Ja sitten jo paukahtikin. En voinut mitään, kun hätkähdin. Ilotulitteita oli ihan okei katsella kauempaa, mutta kun ne räjähtelivät lähistöllä, oloni oli aina jokseenkin epämukava. Tiesin, ettei kaupungin järjestämä ilotulitus olisi katsojille vaarallinen, mutta en voinut mitään sille, että pidin jo Kansalaistorille saapumista huonona ajatuksena.

Yhtäkkiä käsi kiertyi hartioideni ympärille. Ada veti minut rintaansa vasten ja painoi pääni olkaansa. Seisoin paikoillani tietämättä, mitä minun olisi pitänyt tehdä. Sydämeni jyskytti niin lujaa, että ilotulituksen pauke peittyi osittain sen lyöntien alle.

”Kaikki on kunnossa”, Ada kuiskasi korvaani… tai todennäköisimmin ei edes kuiskannut. Ympärillämme oli sen verran meteliä, että luultavasti hän joutui oikeasti korottamaan ääntään. Hänen kätensä eksyi hiusteni lomaan ja sormet sekoittuivat kiharoihini. Kohotin katsettani ja näin hänen tuijottavan minua taivaalla meneillään olevan näytöksen sijaan. Vihdoin sain käsiini liikettä ja kiedoin ne varovaisesti hänen ympärilleen, vaikken edelleenkään ollut varma, sainko tehdä niin. Kenties hän oli vain luullut minun olevan suorastaan kauhuissani ja halunnut lohduttaa. Ehkä hän ei ajatellut tästä hetkestä mitään enempää, mutta minusta tuntui kuin taivas olisi kääntynyt yllämme.

Adan käsi selvitti jotenkin tiensä kiharapilveni seasta ja tarttui leukaani. Nielaisin niin kovaäänisesti, että vieressämme seisovat ihmisetkin varmaan kuulivat sen. Näin Adan kasvojen lähestyvän omiani, ja yhtäkkiä hänen huulensa olivat vasten omiani. Ne imaisivat hiljaa, kokeilevasti. Ne kysyivät lupaa, ja minä annoin sen epäröimättä. En ymmärtänyt, miten tässä oli käynyt näin, mutten aikonut vastustella.

”Hyvää uutta vuotta”, Ada kuiskasi vasten huuliani. Tunsin sanat pikemmin kuin kuulin ne. Tiesin, että tästä vuodesta tulisi paras koskaan.



Seuraa myös somessa!

https://www.instagram.com/levelupblogi/ https://twitter.com/Afeni84


https://www.pelit.fi/