Jouluinen tarina pelaajille: Joululahja Eorzeasta

Kirjoitan aika paljon muutakin kuin vain blogia, joten lähestyvän joulun kunniaksi halusin nyt ilahduttaa hieman toisenlaisella postauksella. Olepa siis hyvä, jouluinen tarina! Vaikka tarina sivuaa Final Fantasy XIV:ää, sen voi lukea myös tuntematta peliä. Oikeastaan sen voi lukea, vaikkei olisi pelaaja lainkaan. Siispä leppoisia lukuhetkiä!



Joululahja Eorzeasta


”Älä unohda, illalla Starlight Celebration -bileet kiltatalolla!” Chatiin vilahti viesti juuri, kun olin kirjautumassa ulos pelistä.

”En unohda! Näkyillään!” Naputin viestin takaisin mutta näykin samaan aikaan alahuultani. Miten ihmeessä onnistuisin livahtamaan takaisin Eorzeaan kesken jouluaaton vieton? Halusin kyllä, mutta pystyin nimeämään noin kymmenen ihmistä, jotka yrittäisivät tehdä haaveestani entisen. He olivat kaikki sukua minulle. Valitettavasti.

Klikkasin itseni ulos pelistä ja sammutin itse itselleni joululahjaksi hankkimani uunituoreen peliläppärini. Painoin kannen alas, irrotin virtapiuhan ja työnsin koneen sängyllä lojuvaan reppuuni. Perässä seurasivat virtalähde ja hiiri, mutta erilliset kaiuttimet päätin jättää kotiin. Niiden sijaan tunkaisin repun taskuun nappikuulokkeet. Sain koneen lisäksi ähellettyä matkaan vaihtovaatteet ja hygieniatarvikkeet, mutta lahjat olin suosiolla sullonut jo aiemmin muovikassiin.

Puhelin tärähti hameeni taskussa, kun suunnistin kantamuksieni kanssa kohti eteistä. Laskin repun ja muovikassin lattialle vilkaistakseni, kuka minua kaipasi.

”Hei Selja, koska tulet? t. Äiti”

Niinpä tietysti. Olin sanonut äidille jo kaksi viikkoa sitten saapuvani joskus puolenpäivän jälkeen ja kello oli nyt yksitoista. Ärähtäminen ei kuitenkaan kannattaisi. Äiti ei ymmärtäisi, mitä oli tehnyt väärin. Sen sijaan naputin hänelle pikaviestin, jossa kerroin olevani juuri lähdössä.

”Ihanaa! Nähdään kohta! Malla ja Joonas ovat jo täällä, mutta muita ei näy. t. Äiti”

Äiti ei ollut vieläkään oppinut, ettei pikaviesteihin – sen enempää kuin tekstareihinkaan – tarvinnut laittaa perään, kuka ne oli lähettänyt. Sekä minä että Malla olimme yrittäneet selittää asiaa hänelle, mutta luovuttaneet lopulta. Äiti oli tekniikkajästi, ja meidän tuli vain olla tyytyväisiä, että hän sentään osasi nykyisin kirjoittaa viestejä pelkän soittamisen sijaan.

Sain vihdoin kiskottua takin päälleni ja kengät jalkoihini. Reppu painoi selkää ikävästi, mutta asialle ei voinut enää mitään. Lähdin vyörymään kohti pysäkkiä kantamuksieni kanssa. Minun oli päästävä asemalle ennen puoltapäivää ja ehdittävä viimeiseen junaan ennen joulurauhan julistamista. Lunta oli nilkkoihin asti eikä auraa näkynyt missään.

Hymähdin ajatukselle ja hymy nousi huulilleni. Ei näkynyt auraa eikä au raakaan, mutta illalla kenties pääsisin taas tapaamaan omaa au raani.

Jos lahjakassi ei olisi vienyt molempia käsiäni, olisin läimäissyt itseäni poskelle. En saanut ajatella noin! Silti kuva harteikkaasta Temurista nousi silmieni eteen, kun laahustin pysäkille. Temurin sarvet olivat komeat ja terävät, ja niiden sävy oli sama kuin hänen tummissa pitkissä hiuksissaan, jotka liehuivat niskassa korkealla poninhännällä. Osa katseesta jäi pitkän otsatukan taakse, mutta hänen silmänsä tuikkivat aina salaperäisesti. Hän oli minun hahmoani, Adeliaa, ainakin kaksi päätä pidempi ja hänen rintansa oli leveä ja turvallinen. Temur oli komeista au ra -miehistä komein, Adelia pienistä miqo´te-naisista sievin tai ainakin paljon sievempi kuin minä, vaikka olin yrittänyt tehdä hänestä pitkälti itseni näköisen. Myös hänellä oli vaalea, kiharoina ryöppyävä tukka ja sinivihreän hailakat silmät. Hän oli pienikokoinen ja suosi vihreää väriä vaatteissaan. Luonnollisesti hänellä oli hiustensa väriset kissankorvat, kuten kaikilla miqo’teilla. Olisin mieluusti ottanut itsellenikin sellaiset. Kyllä, minä 25-vuotias työssä käyvä nainen. Ei, en ollut kertonut haaveesta kenellekään.

Bussi ilmestyi mutkan takaa ja pysähtyi pysäkille, kun heilautin sille kättäni. Ilma sisällä bussissa oli yhtä jäätävää kuin ulkonakin ja keskiovi näytti reistaavan. Kuljettaja sai yrittää sulkea sen kolmesti ennen kuin se suostui pysymään kiinni. No, ainakin ehdin tällä kertaa istahtaa ennen kuin kaasutettiin jo eteenpäin. Varasin viereisen penkin muovikassilleni, vaikka tiesin, että taaempana joku luultavasti yritti murhata minut katseellaan siitä hyvästä.

Luminen maisema toi mieleen Coerthaksen jylhät vuoret ja hyytävän viiman. En tietenkään ollut oikeasti koskaan tuntenut sitä ihollani, mutta pystyin kuvittelemaan sen erittäin hyvin. Veikkasin, että kuka tahansa Suomessa asunut pystyi. Coerthas ei ollut lempialueitani Eorzeassa, mutta silläkin oli hyvät hetkensä. Kun taivas oli kirkas ja aurinko juuri laskemassa vuorten taakse, Coerthas hehkui hetken kuin helmi ikään. Koneeni uumenissa oli varmasti luvattoman paljon kuvakaappauksia Eorzean maisemista, myös Coerthaksesta. Olisinpa vain ollut yhtä taitava kuvaaja tosielämässäkin.

Valitettavasti tosielämässä olin varsin tylsä ja tavallinen. Itse asiassa olin ollut sitä Eorzeassakin, ehkä olin jopa edelleen. Olin aloittanut pelin pelaamisen tietämättä massiivimoninpeleistä oikeastaan mitään. Tuolloin minulla ei ollut ainuttakaan kaveria pelissä enkä edes tiennyt ketään, joka olisi pelannut sitä. Olin ostanut pelin, koska sen kanteen oli painettu taikasanat: ”Final” ja ”Fantasy”. Jopa myyjä oli kommentoinut minun taitavan ostaa kaiken, mihin nuo sanat oli painettu. Ei hän täysin oikeassa ollut, mutten kehdannut paljastaa hänelle, kuinka läheltä arvaus oli liipannut.

Joka tapauksessa olin ollut täydellisen yksin, kun olin astunut pelin maailmaan. Olin uppoutunut upeisiin maisemiin ja tarinaan kuitenkin hyvin pian enkä tuossa vaiheessa edes osannut kaivata muita pelaajia. Sitten oli tapahtunut Sastasha.

Vatsassani muljahti, kun ensimmäinen luolasto oli vihdoin edessäni. Tähän asti olin saanut seikkailla täysin omassa rauhassani, jos ei laskettu mukaan satunnaisia kiltakutsuja tuntemattomilta ja kultakauppiaiden huuteluja chatissa. Tuijottelin aloitusvideota ja vaihdoin chatin ensimmäistä kertaa tiimipuolelle. Tiimissäni oli kolme muuta pelaajaa: munkki, parantaja ja paladin, jonka nimen yläpuolella keikkui kruunu. Huokaisin helpotuksesta. Tiesin kruunun tarkoittavan, että paladin oli mentori ja siten sitoutunut auttamaan kaltaisiani nyyppiä.

Kumarruin näppäimistöni ylle ja näppäilin englanniksi tervehdyksen.

”Hei! Olen uusi, edetäänkö hitaasti?”
”Sopii minulle!” Paladinin vastaus tuli miltei välittömästi oman viestini jälkeen, mutta munkki ja parantaja eivät tainneet edes vilkaista chatia, sillä he säntäsivät luolastossa eteenpäin taakseen vilkuilematta. Minun katseeni ei kuitenkaan pysynyt heidän perässään vaan lukittautui paladiniin, miespuoliseen au raan, joka olisi helposti voinut rutistaa minun piskuisen miqo’teni kasaan. Komeat piirteet, lihaksikas rinta ja upea haarniska. Virnistin ja tunsin polvieni muuttuvan vetkuliksi, mutta onneksi istuin turvallisesti tietokonetuolillani.

Vihdoin pakotin silmäni irti paladinista ja tajusin, että munkki ja parantaja olivat todellakin kadonneet näköpiiristä. Kiirehdin kaksikon perään. Kun luolasto avautui, silmilleni vyöryi värikkäiden korallien ilotulitus. Erotin myös kaksi muuta tiimimme jäsentä kauempana. Heidän perässään kirmasi lauma vihollisia, jotka yrittivät pätkiä heitä päiviltä, mutta ilmeisesti heidän varusteensa olivat niin kovalla tasolla, etteivät ensimmäisen luolaston viholliset kuin hieman kutitelleet heitä.

Paladin juoksi rinnallani kaksikon perässä. Ehdimme ensimmäiseen pomohuoneeseen juuri ja juuri ennen sen sulkeutumista. Munkki kävi suoraan vihollisen kimppuun, mutta parantaja vilkaisi suuntaamme ja sanoi jotain tiimi-chatiin. Ranskaksi.

Yritin sanoa englanniksi, etten ymmärtänyt ranskaa ja toivoin hitaampaa etenemistä, mutta parantaja lateli vain lisää huomautuksia ranskaksi. Paladin päätti olla välittämättä kommenteista ja työntyi eturiviin munkin kanssa. Minä viritin jouseni, mutten ehtinyt ampua ensimmäistäkään nuolta, kun vihollinen jo kaatui. Munkki ja parantaja porhalsivat ulos huoneesta. Sama toistui läpi luolaston. Viimeisestä pomotaistelusta en ehtinyt nähdä vilaustakaan, kun katselin sitä edeltävää välivideota. Kun tulin ulos videosta, ei munkkia ja parantajaa näkynyt koko luolastossa. Paladin kuitenkin heilutti minulle kättään uloskäynnin vieressä.

Valitsin kumarrus-emoten ja kiitin paladinia ystävällisyydestä.
”Pahoittelen noiden toisten puolesta”, paladin vastasi minulle englanniksi.
”Ei se sinun vikasi ollut”, kirjoitin ja etsin hymy-emoten. ”Ehkä ensi kerralla sattuu kivampi tiimi kohdalle. Sinun kanssasi oli kuitenkin mukava pelata. Kiitos!”

Astuin uloskäyntiin ja se vei minut pois luolastosta. En ehtinyt edes palata Limsa Lominsaan, kun ruudulle välähti yllättävä ilmoitus. Olin saanut kaveripyynnön Temur Bolormaalta. Tuijotin pyyntöä pitkän aikaa, kunnes uskaltauduin hyväksymään sen. Hetkeä myöhemmin sainkin jo yksityisviestin chatiin.

”Haluatko vetää Sastashan uusiksi? Pari tyyppiä meidän killasta suostuu tulemaan mukaan. Mennään ihan rauhassa ja opetellaan mekaniikat.”

Vatsani pohjalle valahti jotain lämmintä. Temur Bolormaa oli paladin, jonka olin juuri tavannut pelin ensimmäisessä luolastossa. Tyrmäävän hyvännäköinen au ra -mies oli lisännyt minut kaveriksi ja halusi pelata kanssani lisää. En voinut uskoa tuuriani!

~o~

Hymähtelin Sastasha-muisteloilleni vielä junasta noustessanikin. Hymyni kuitenkin hyytyi, kun huomasin porukoille vievän tien olevan ummessa. Rengasurat erottuivat vielä juuri ja juuri tuoreen lumikerroksen alta, mutta ne olivat hyvää vauhtia täyttymässä. Tarvoin eteenpäin toista uraa pitkin ja kirosin taas kerran valintaani olla hankkimatta omaa autoa. Siitä koitui vain niin paljon kustannuksia, ja minä laitoin mieluummin vähät rahani johonkin muuhun, kuten suloisesti hyrräävään peliläppäriin.

Pihassa oli jo porukoiden auton lisäksi kaksi muuta, joista toisen tunnistin kuuluvan Mallalle ja Joonakselle. Toisen omistajasta minulla ei ollut aavistustakaan, mutta todennäköisesti se oli joko kummisetäni tai äidin serkun auto. Raahustin pihan läpi ja tömistelin lumet kengistäni portaisiin. Kun nykäisin ulko-oven auki, lämpö ja kinkun mehevä tuoksu tulvahtivat suoraan kasvoilleni. Poskiani pisteli ja nenäni alkoi välittömästi vuotaa. Niiskaisin sisäänpäin.

Ehdin juuri ja juuri saada takin päältäni, kun äiti oli jo sännännyt eteiseen ja rutistanut minut syliinsä.
”Voi minun pikkuinen Seljani”, hän sössötti tukkaani vasten. Hänen hiuksensa tuoksuivat rasvalta ja piparkakkutaikinalta. Hän oli todennäköisesti häärännyt keittiössä varhaisesta aamusta asti. Kiersin käteni hänen ympärilleen ja nojasin hetkeksi pääni hänen olkaansa vasten, mutta vetäydyin halauksesta melko pian. Vatsaani asettui pieni möykky, jonka tiesin poistuvan vasta, kun seuraavan kerran astuisin sisään kämppäni ovesta.

Eteisestä päästyäni minua tervehti myös äidin serkku eli Mirja-täti ja hänen kaksospoikansa, jotka tosin vain huitaisivat käsiään juostessaan yläkertaan. Malla ja Joonas ilmestyivät isän kanssa keittiöstä. En voinut olla huomaamatta Joonaksen kättä, joka hakeutui välittömästi Mallan alaselälle. Nyt pariskunta ei sentään kaulaillut kaikkien nähden, mutta yleisesti ottaen he olivat juuri se pari, josta kaikki ne jutut ällösöpöistä rakastavaisista olivat lähteneet liikkeelle. Viisi vuotta naimisissa, eivätkä he edelleenkään osanneet pitää näppejään erossa toisistaan.

”Jukka ja Mari tulevat muksujen kanssa tunnin päästä. Siellä on ollut jotain hässäkkää Siljan juhlamekon kanssa”, isä tiedotti puhelin kourassaan.
”Toivottavasti ruoka ei jäähdy”, äiti jupisi ja kiskoi minua samalla kohti keittiötä. Livahdin hänen otteestaan ja kävin kärräämässä tuomiseni vanhaan huoneeseeni. Kapea sänkyni oli edelleen tallella, mutta sen vierelle oli lattialle levitetty kaksi patjaa. Joko Mirjan kaksoset tai Jukan ja Marin teinikauhukakarat siis nukkuisivat kanssani samassa huoneessa. En tiennyt, kumpi vaihtoehto oli pahempi. Varmaa kuitenkin oli, että Malla ja Joonas saisivat jälleen Mallan vanhan huoneen. Minä en kuulemma tarvinnut yksityisyyttä, koska olin sinkku.

En voinut piileksiä huoneessani kovinkaan kauan, joten alistui vaeltamaan keittiöön. Kun istahdin pöydän ääreen, sain eteeni välittömästi höyryävän lautasen kaneli-sokeriseoksella maustettua riisipuuroa. Vatsani murahti vaativasti. Joistain asioista pidin kotona edelleen, ja joulupuuro oli ehdottomasti yksi niistä. Sen täyteläinen tuoksu sekoittuneena kanelin aromiin sai veden nousemaan välittömästi kielelleni. Huomasin ahmineeni annoksen hetkessä, sillä aamiainen oli jäänyt välistä, kun olin halunnut käyttää viimeiset vapaat hetket pelaamiseen.

~o~

Päivä mateli eteenpäin. Vihdoin olimme kuitenkin päässeet koko kööri perinteisen jouluaterian ääreen. Kaksoset, Miro ja Matias, kiemurtelivat tuoleissaan ja 15-vuotias Silja mökötti edelleen vanhemmilleen, koska ei ollut saanut laittaa valitsemaansa mekkoa vierailulle. Hänen vuotta nuorempi veljensä, Jarkko, taas kurkotteli jo kohti kinkkua. Aikuisten keskinäinen puheensorina poreili korvissani ilman, että mitään siitä tarttui mieleeni. En tiennyt, miten päin minun olisi pitänyt olla. Minua ei kiinnostanut maailman talous, ei tuoreimmat uutiset, mutteivät toisaalta kaksosten uusin suosikkipiirrettykään. Periaatteessa minun olisi kaiketi pitänyt soljua aikuisten joukkoon, mutta sen sijaan haahuilin jossain aikuisuuden ja lapsuuden välimaastossa edelleen. En tosin tuntenut itseäni teiniksikään.

”No, Selja, mitenkäs se sinun kirppistyösi sujuu?” Mari käänsi huomion minuun. Lapoin juuri rosollia lautaselleni, joten en nostanut katsettani hänen suuntaansa.
”Ihan hyvin. Siellä on mukavaa”, vastasin. Olin kohta vuodenpäivät työskennellyt myyjänä kirpputorilla. Jostain syystä monikaan ei laskenut sitä oikeaksi työksi ja sain usein uteluja, koska olin hakeutumassa jonnekin muualle. Palkka kuitenkin riitti elämiseen ja työpäivien jälkeen jaksoin puuhata omiani, joten en nähnyt syytä hakeutua toisenlaisiin tehtäviin.
”Vai sellaista”, Mari totesi.
”Kyllä sinun pitäisi jo vähän katsella aikuisten työpaikkoja. Tradenomi menee hukkaan tuollaisessa työssä”, Mirja sanoi. Purin hammasta ja siirsin rosollikipon kauemmas. Tulin kasanneeksi sen päälle ehkä hieman liikaa kermavaahtoa.
”Se on ihan hyvä työ”, sain sanottua.
”Onhan se vielä hetken, mutta kun sinulla alkaa olla tuota ikää ja pitäisi jo päästä parisuhdemarkkinoillekin. Sitten kun sinulla on vielä niitä… taipumuksia… Ne eivät ainakaan helpota asiaa.”

Möykky vatsassani räjähti niin, että pelkäsin kaikkien kuulleen paukahduksen. Vilkaisin Mallan suuntaan, mutta hän kohautti olkapäitään. Oliko hän kertonut ja vielä kaikista ihmisistä juuri Mirjalle? Mirja oli homofobisin ihminen, jonka tunsin, enkä olisi kuuna kullanvalkeana kertonut hänelle ’taipumuksistani’. Mitähän hän olisi sanonut, jos olisi tiennyt, että olin suorastaan halvaannuttavan ihastunut Temur Bolormaa -nimiseen au ra -mieheen, joka oli oikeasti 26-vuotias ruotsalaisnainen Ada Berg Tukholman seudulta ja työskenteli vartijana isossa kauppakeskuksessa? Luultavasti Mirja tukehtuisi kinkkuunsa samalla, kun hänen aivonsa nyrjähtäisivät lopullisesti.

Joulupöytä ei kuitenkaan ollut se paikka, jossa halusin tulla kaapista puolelle suvulle, saati avata omituista suhdesoppaani, jonka toinen osapuoli oli vielä kaiken lisäksi autuaan tietämätön tunteistani. Mistä ihmeestä Mirja oli edes saanut tietää minun suuntautumisestani? Malla ja Joonas olivat ainoita sukulaisia, jotka tiesivät. Mulkaisin vielä kerran heidän suuntaansa ja sain uuden olankohautuksen. Malla näytti yhä hämmästyneeltä kuin minusta tuntui, mutta hänen kasvoiltaan ei voinut lukea paniikkia, joka uhkasi syöksyä ylitseni kuin hyökyaalto.

”Ai, mitä taipumuksia?” Jarkko valitettavasti kiinnostui keskustelusta. Hänen lautasellaan oli järkyttävä kasa kinkkua ja yksi peruna eikä mitään muuta. Korkea lasi oli kaadettu ääriään myöten täyteen kolaa.

”No niitä sellaisia poikajuttuja!” Mirja puuskahti. Nyt uskaltauduin katsomaan hänen suuntaansa. Poikajuttuja? Ei poika- ja tyttöjuttuja? ”Niitä poikien ja lasten pelihommia, joita sinäkin harrastat. Sinulle on tietysti vielä ihan okei, mutta Selja on jo aikuinen, hyvänen aika. Kuka mies nyt huolii naisen, joka käyttäytyy kuin lapsi?”

”Ai, pelaatko sä?” Jarkko suuntasi sanansa minulle. ”Mitä? Bäfää? GTA:ta?”
”Final Fantasy XIV:ää”, mutisin enemmän lautaselleni kuin hänelle.
”Ihan tylsää! Eihän siinä voi edes ajaa autolla tai ammuskella toisia.”

En jaksanut korjata, että myös Eorzeassa saattoi ryhtyä ampujaksi ja ratsastaa toinen toistaan kiinnostavimmilla ratsuilla, joiden rinnalla kaikki GTA:sta löytyvät autot kalpenivat. Haaveilin kyllä toisinaan omasta autosta, mutta tokihan oma chocobo olisi ollut paljon päheämpi kulkupeli.

Katselin ylpeänä chocoboa, jonka säkäkorkeus hipoi korviani.  Minua ei haitannut, vaikka Drybonessa ei ollut tälläkään kertaa ollut tietoakaan kuivuudesta. Pelintekijät olivat varmasti kieriskelleet naurussaan, kun olivat nimenneet tuon rankkasateiden Mekkan.

Kostea keli oli kuitenkin yhdentekevää, sillä olin vihdoin saanut suoritettua tehtävän, josta palkintona oli oma chocobo, eikä minun tarvinnut enää vuokrata sellaisia. Lintu oli keltainen, kuten kaikilla muillakin aloittelijoilla, mutta Temur oli luvannut auttaa minua sen värjäämisessä kiltatalollamme. Minä halusin ehdottomasti punaisen, vaikka tietyn värin saaminen oli kuulemma jokseenkin hankalaa.
”Miten ajattelit nimetä sen?” Temur kysyi minulta ja väläytti hymy-emoten.
”Hmmm, ehkä Bocoksi.”
”Pidätkö Final Fantasy V:stä?”

Tein hihkaisu-emoten ja heti perään nyökkäys-emoten. Temur nauroi minulle matalalla äänellään. Rakastin hänen jokaista hitusen jähmeää liikettään. Ne saivat vatsanpohjani kihelmöimään tavalla, jota en ollut tuntenut aikoihin.

”Minun suosikki on Final Fantasy VIII”, Temur kertoi. Virnistin näytölle ja laitoin sitten hahmoni hihkumaan uudestaan.
”Minäkin pidän siitä todella paljon! Etenkin Lagunasta, mutta myös Selphie on tosi söpö ja ihana”, paljastin.
”Ovatko pienet ja sievät tytöt siis sinun tyyppiäsi?”

Temurin kysymys sai minut säpsähtämään niin, että hiireni lipsahti pöydän laidan ylitse ja jäi roikkumaan johtonsa varaan, kunnes nostin sen takaisin ylös. Onneksi pelihahmo ei reagoinut omaan punastumiseeni.
”Enemmänkin koen samastuvani häneen”, kirjoitin pikaisesti.
”Oletan siis, että olet pieni ja sievä tyttö.”

Puna levisi kasvoilta kaulalleni. Hetki sitten olimme puhuneet chocoboista, mutta nyt keskustelu oli liukumassa vaarallisille ja ennen kaikkea kiusallisille vesille. Minulla ei ollut aavistustakaan, mihin Temur pyrki, mutta korvantauksiani kuumotti jo pahemman kerran ja käteni alkoivat käydä nihkeän hikisiksi. Pelkäsin otteeni hiirestä lipsahtavan pian uudestaan.

”Pieni ehkä, en siitä sievästä tiedä”, vastasin ja käännyin kohti chocoboani. Silitin sitä ja jäin ihastelemaan keltaisia höyheniä. Temur käveli vierelleni ja taputti hänkin uutta lintuani.
”Ehkä minä saan vielä joskus tietää”, Temurin kirjoittamat sanat ilmestyivät näytölle.

Tuoli kolahti, kun äiti syöksähti pystyyn. Säpsähdin niin, että haarukkani putosi lautaselle. Tuijotin, kuinka hän säntäsi pöydän toiselle puolelle vaivautumatta edes nostamaan kaatunutta tuoliaan. Hän pusersi Mallan ja Joonaksen posket omiaan vasten kasvot onnesta hehkuen. Räpäytin pari kertaa silmiäni ja jouduin toteamaan, ettei minulla ollut aavistustakaan, mitä oli juuri tapahtunut.

Äidin silmissä oli kyyneliä, isällä oli kummallinen häkeltyneen ja onnellisen sekainen ilme, Mirja-tädinkin hymy oli korvissa ja Jukka ja Marikin virnuilivat. Ainoastaan pöydän nuoriso-osasto ei näyttänyt olevan erityisen kiinnostunut asiasta, mikä se ikinä olikaan.

”Noh, koskas on laskettu aika? Vielä ei näytä maha pullottavan”, Jukka naureskeli.
”Vasta puolen vuoden päästä”, Joonas sanoi samaan aikaan, kun oivalsin vihdoin, mitä oli tekeillä. Työnsin pikaisen hymyn kasvoilleni ja suuntasin sen siskolleni ja hänen miehelleen. Tiesin jo olevani myöhässä, mutta Malla ei tainnut edes huomata, kun äiti hössötti hänen ympärillään.

Minusta oli siis tulossa täti. En tiennyt, miten uutiseen olisi pitänyt suhtautua, mutta salaa olin kiitollinen Mallalle julkistuksen ajoittamisesta. Se oli tarjonnut minulle paitsi tilaisuuden vaipua ajatuksiini, myös pääsylipun pois Mirjan käristävästä otteesta ja kurjistavista kommenteista.

~o~

Talo alkoi vihdoin hiljentyä. Lahjat oli jaettu eikä kukaan enää kyennyt raahautumaan jääkaapille hakemaan santsiannosta kinkkua. Porukat, Jukka, Mari, Mirja, Malla ja Joonas olivat valloittaneet olohuoneen sohvaryhmä ja huutelivat minuakin maistelemaan hehkuviiniä ja juustoja joululeffan äärelle. Kieltäydyin enemmän tai vähemmän kohteliaasti ihmetellen samalla, miten Malla viitsi kiusata itseään istumalla herkkulautasen vierellä. Juustothan olisivat häneltä pannassa vielä kuukausia.

Livahdin vanhaan huoneeseeni ja kaivoin läppärin repustani. Asettelin sen muinaishistorialliselle koulupöydälleni, jonka tuoli nitisi ja natisi, kun lysähdin sille istumaan. Se oli myös hieman liian matala, vaikken ollut kovinkaan paljon yläkoulun jälkeen enää pituutta venähtänyt.

Käynnistin koneen ja vilkaisin kelloa. Se tikutti jo kohti yhtätoista, joten olin myöhässä, mutta ehkä kaikki muutkaan kiltalaiset eivät olleet ehtineet vielä paikalle joulunvietoltaan. Sitä paitsi suurin osa kiltamme jäsenistä oli Ruotsista, ja siellähän kello oli tunnin vähemmän kuin meillä.

Yllättäen serverille oli jonoa, vaikka olisi voinut kuvitella, että porukalla oli jouluaattona muutakin tekemistä kuin roikkua koneella. Jonotellessani sisään sain kuitenkin hyvän tilaisuuden kiskaista panda-kuvioiset olohousut ja ruman joulupuseron ylleni. Olo oli heti sata kertaa rennompi kuin päivällä.

Vihdoin pääsin sisään ja putkahdin Costa del Solille, jossa oli yllättävän vilkasta. Ketään tuttuja ei kuitenkaan näkynyt, joten päätin teleportata suoraan kiltatalon pihaan Mistin alueelle. Hetken mietin ystävälistan vilkaisemista, mutta halusin lykätä mahdollista karvasta pettymystä edes tovin myöhemmäksi.

Kiltatalolla ei käynyt aivan samanlainen kuhina kuin Costa del Solissa, mutta paikalla olevat killan jäsenet olivat jo kiskaisseet tämän vuoden Starlight Celebration -tapahtumasta palkinnoksi saatavat punaiset nutut ylleen, joskin osa näytti suosivan muutaman vuoden takaisia poro- ja lumiukkopukujakin.

Vaihdoin nahkahaarniskani omaan punanuttuuni ja tervehdin tuttaviani vilkutus-emotella. Sain vastaukseksi joukon iloisia hihkaisuja, tanssiaskeleita ja muutaman sanallisen tervehdyksenkin. Rintakehässäni läikähti lämpö. Vajaa vuosi sitten en ollut tuntenut tässä pelissä ketään, mutta Temurin ansiosta olin saanut koko joukon, jos en nyt ystäviä, niin ainakin kavereita ja hyvänpäiväntuttuja, joiden kanssa oli kiva rynnistää aina uutta sisältöä kohti.

Vaihdoin kuulumisia tuttavien kanssa. Osa oli ollut joulun töissä ja menossa perheensä luokse vasta joulupäiväksi, osa taas oli juuri tullut kotiin sukulaisjoulun jäljiltä. Kukaan ei tuntunut tänään kuitenkaan olevan halukas lähtemään komuamaan luolastoja, vaan kaikki halusivat nauttia pelikaverien hyvästä seurasta ja tehdä korkeintaan tuoreimman Hildibrand-lisäyksen sisältöä. Ei sillä, niistäkin löytyi vaativia pomo-otteluita.

Samalla kun höpöttelin niitä näitä kiltalaisten kanssa, katseeni harhaili pitkin pihaa. Tutut nimet vilisivät silmissäni, mutta etsimääni ei näkynyt. Vatsaani kouraisi. Ehkä minulla oli tosiaan mennyt liian myöhään.

Vaelsin pihamaan halki ja astuin sisälle taloon. Joku oli laittanut Papayan soimaan ja porukka tanssi kappaleen mukana mitä erilaisimmin askelin aina Mandervillestä steppaukseen. Liityin hetkeksi seuraan ja käynnistin oman suosikkini, pommitanssin. En silti voinut olla tähyilemättä peräseinän suuntaan.

Yhtäkkiä joku tökkäisi minua olkapäähän. Lopetin tanssimisen ja pyörähdin ympäri. Hymy levisi omille kasvoilleni ennen kuin ehdin käyttää hymy-emotea pelissä.
”Temur!” kirjoitin. ”Hyvää joulua!”
”Hyvää joulua!” Temur vastasi ja nauroi. Omassakin naurussani oli pitelemistä. Poropuku ei suoranaisesti pukenut hänen lihaksikasta olemustaan, ja pian se saikin vaihtua punaiseen nuttuun ja samanvärisiin housuihin.

En tiennyt, mitä sanoa, mutta tuntui kiusalliselta olla hiljaa, joten kerroin Mallan suurista uutisista ja sukulaisjoulusta, joka näivetti sielun. Temurin emotet kuvastivat syvää ymmärrystä, mutta minusta tuntui kuin olisin höpöttänyt turhista.

”Oikeastaan halusin näyttää sinulle yhden jutun. Se saattaisi piristää”, Temur sanoi, kun olin saattanut kertomukseni loppuun.
”Niinkö?”
”Tule mukaani. Muodostetaan tiimi.”

Temur lähetti minulle tiimikutsun, jonka hyväksyin. Kävelimme ulos kiltatalosta, ja hän teleporttasi meidät pois Mistin alueelta Shiroganen porteille. Kohottelin kulmiani. Olin itsekin käynyt täällä joskus pyörimässä, mutta en nähnyt syytä mennä ihmettelemään rikkaampien ja nopeampien pelaajien kahmimia asuntoja juuri nyt.

Temur kuitenkin kehotti minua siirtymään tietylle asuinalueelle ja lähti johdattamaan minua kujia pitkin. Minun oli vaikea seurata, koska olisin halunnut pysähtyä ihailemaan japanilaistyylisiä yksityiskohtia ja jäädä ihan vain fiilistelemään tunnelmaa punaiselle puusillalle. Shirogane oli saavuttamaton unelma. Kipitin kuitenkin kiltisti Temurin perässä ja seurailin hänen häntänsä heilahtelua.

Pysähdyimme pienen talon edustalle. Se oli tyypillinen Shiroganen rakennus, ei kerrassaan mitään erikoista, mutta alueen estetiikka puri minuun täydellisesti. En saanut silmiäni irti pienestä ja sievästä talosta. Temur käveli pihaan ja meni ovesta sisään. Räpäytin silmiäni pari kertaa ja kiirehdin hänen peräänsä. Ihan jokainen ei sallinut kenen tahansa astella sisään taloonsa.

Astuin sisälle ja löysin Temurin sohvalta istumasta. Sisustus oli vielä kovin vaillinainen kuin talon omistaja ei olisi jaksanut panostaa siihen tai olisi vasta hankkinut talonsa hiljattain.

Temur nousi sohvalta ja käveli luokseni.
”Mitä pidät?”
”Onko se sinun?”

Nyökkäys-emote. Suuni rävähti auki, sillä en ollut edes tiennyt, että Temur oli halunnut itselleen talon.
”Voisi olla meidän, jos haluat.”
”Minulla ei taida olla sellaisia rahoja…”
”En sanonut mitään rahasta.”

Seuraavassa hetkessä Temur oli jo antanut minulle täydet oikeudet käyttää taloa ja sisustaa sitä oman mieleni mukaan. Sain tonkia puutarhassa tai laittaa oman chocoboni talliin. En ehtinyt edes mooglea sanoa, kun minusta oli tullut pienen talon toinen asukas. Minusta, jolla ei ollut edes omaa huonetta kiltatalossamme.

”Tämä on koko joulun paras lahja!” julistin ja pistin tanssiksi keskellä miltei tyhjää huonetta. Mietin jo, mitä kaikkia huonekaluja voisin nikkaroida. Onneksi olin innostunut käsityöammateista pari kuukautta sitten.

Temur astui askeleen lähemmäs. Hänen kätensä kaareutuivat hahmoni ympärille, kun hän käytti halaus-emotea. Halasin häntä takaisin ja virnuilin näytölle niin, että suupieliini sattui. Temurilla ei luultavasti ollut aavistustakaan, miten paljon hänen ystävällinen eleensä minulle merkitsi. Vaikkei talon jakaminen todennäköisesti tarkoittanut hänelle mitään kummempaa, sydämeni moukaroi kohti kurkunpäätäni ja lämpö levisi raajoihini asti.

”Onks toi sun poikaystävä?” ääni tunkeutui läpi kuulokkeistani ja sai minut miltei putoamaan tuolilta. Nykäisin napit korvistani ja käänsin näyttöä pikaisesti alaspäin.
”Ei”, vastasin ovensuusta kuikkivalle Mirolle, toiselle kaksosista. Miron vieressä huoneeseen kuikki Jarkko.
”Miksi sä sitten halasit sitä?” hän halusi tietää.
”Ei kuulu sinulle.”
”Sä oot ihan punanen. Se on saleen sun poikaystävä!” Miro huusi.

Yhtäkkiä ovella olivat miltei kaikki. Koko joukko kurkisteli vanhaan huoneeseeni kuin todella olisin piilotellut siellä elävää ja hengittävää miestä.
”Mitäs täällä tapahtuu?” Isän äänessä oli naurua, mutta näin aidon uteliaisuuden hänen katseessaan.
”Seljalla on poikkis siinä pelissä”, Jarkko paljasti. Tartuin sängyllä lojuvaan tyynyyn ja paiskasin sen hänen suuntaansa. Tyyny tömähti seinään, ja Jarkko näytti minulle kieltään.
”Ei kai sellaisten… pelihenkilöiden kanssa voi oikeasti seurustella?” Mirja kummasteli. ”Eihän niitä ole olemassa.”
”Tossa pelissä on. Ne on toisia ihmisiä”, Jarkko valitettavasti tiesi kertoa.
”Kuulostaa aika vaaralliselta. Mistä sinä tiedät, ettei se ole joku pervo ukko?” äiti kysyi heti ja huoliryppy piirtyi hänen kulmiensa väliin. Mieleni teki paiskata toinen tyyny oven suuntaan ja karjua kaikkia jättämään minut rauhaan.
”Kunhan tiedän, eikä kyse ole mistään poikaystävästä. Ajattelin vain vähän pelailla ajankuluksi!”
”Ne halas siinä pelissä!” Miro kiljui. ”Mä näin, kun ne halas!”
”Et vaan ymmärtänyt, mitä näit”, tuhahdin.
”Tulisit katsomaan leffaa meidän muiden kanssa”, äiti ehdotti. ”Ei ole terveellistä kyhjöttää koko iltaa koneen ääressä.”

Koko iltaa? Olin istunut huoneessani ehkä puoli tuntia ja viettänyt koko muun päivän muiden seurassa tylsääkin tylsempiä juttuja kuunnellen. Miksen voinut saada loppuiltaa itselleni ja Temurille, joka varmasti jo ihmetteli, oliko yhteyteni katkennut, kun en puhunut mitään tai edes liikkunut?

”Tulen ihan kohta. Pitää sammuttaa kone ensin”, sanoin lopulta vain saadakseni porukan ulos huoneestani. Sisälläni kiehui. Olin juuri päässyt viettämään iltaa kahdestaan Temurin kanssa ja nyt minua vaadittiin sosialisoimaan ja katsomaan jotain mukahauskaa ja kulunutta joululeffaa suoraan kasarilta.

Ihme kyllä ihmettelemään saapunut joukkio valui takaisin olohuoneen puolelle. Äiti puisteli päätään mennessään. Hän ei ollut koskaan oikein ymmärtänyt peliharrastustani, vaikkei ollut sitä suoranaisesti kritisoinutkaan. Kävin kiskaisemassa oven kiinni ja palasin läppärini ääreen. Työnsin toisen napin takaisin korvaani, mutta jätin toisen pois. En aikonut enää tulla yllätetyksi.

Temur pyöri ympärilläni ja tökki minua. Chatti oli täynnä viestejä, joissa hän kyseli, mikä minulle oli tullut. Kiirehdin pahoittelemaan ja kerroin sukulaisinvaatiosta huoneessani. Helpotuksekseni hän sanoi ymmärtävänsä varsin hyvin ja mainitsi, että joutuisi pian itsekin liittymään takaisin perheensä seuraan.

Epämääräinen paakku asettui rintakehäni taakse. En halunnut päästää Temuria menemään, mutta en voinut pidätelläkään häntä. Se olisi ollut omituista.

”Muuten, mitä teet uutenavuotena?” Temur kysyi yllättäen.
”En ihmeitä. Kuinka niin?”
”Ajateltiin parin kaverin kanssa ostaa liput Suomen laivalle ja olla muutama yö Helsingissä…”

Kuulin omat sydämenlyönnit korvissani. Ne peittivät asunnon rauhallisen taustamusiikin alleen. Valuin tuolia pitkin, kunnes tajusin suoristautua takaisin. Hengitykseni kiihtyi ja tunsin, kuinka veri suorastaan kohisi ihoni alla.

”… niin, että onko sinulla pitkäkin matka Helsinkiin? Voisi olla kiva tavata”, Temur jatkoi, kun en innostukseltani tajunnut kirjoittaa hänelle mitään takaisin.
”Tunti junalla, ei se ole mikään matka”, naputin niin nopeasti kuin kykenin.

Pääsin jälleen kokemaan halaus-emoten sydäntä sykähdyttävän lämmön. Jos kuulokkeet eivät olisi olleet kiinni koneessa, olisin varmaankin pyörähtänyt tuolilla ympäri, mutta nyt tyydyin hihkumaan äänettömästi.

Emme sopineet vielä yksityiskohdista, sillä Temurilla oli kiire takaisin joulunviettoon. Lupasin livahtaa taas joulupäivän iltana toviksi Eorzeaan ja sovimme treffit yhteiselle asunnollemme. Pelkkä ajatus sai varpaatkin kipristymään.

Kun sinä jouluaattona laskin läppärini kannen alas ja valuin olohuoneen lattialle tuijottamaan jouluelokuvaa, minusta tuntui kuin olisin lentänyt chocobolla Eorzean taivaan halki. Viis siitä, että jouduin viettämään liiankin tutuksi käynyttä sukulaisjoulua, sillä viikon päästä tapaisin Temur Bolormaan ilmielävänä. Jouluni ei olisi voinut olla täydellisempi.


Lue myös jatko: Joululahja Eorzeasta 2: Taivaankäännös


Seuraa myös somessa!

https://www.instagram.com/levelupblogi/ https://twitter.com/Afeni84


https://www.pelit.fi/

Ei kommentteja