sunnuntai 5. marraskuuta 2017

The Zodiac Age -päiväkirja osa 10: Kun peli loppuu

Pelasin Final Fantasy XII: The Zodiac Agen loppuun 30.10.2017 eli käytin pelin parissa noin neljä kuukautta. Pelitunteja kertyi noin 110.


Täydellisestä läpipeluusta ei tässä kohtaa voi kuitenkaan puhua, sillä en jaksanut juosta kilpaa piraattien kanssa, kalastaa niin paljon kuin on mahdollista, etsiä kaikkia kateissa olevia cockatriceja, saati rare game -monstereita ja voi olla, että jokin muukin sivutehtävä jäi vaiheeseen.

Tein kuitenkin kaikki huntit, paitsi Yiazmatin, jonka luona kävin kääntymässä. Sain siltä paukutettua viisi palkkia terveyspisteitä pois, ennen kuin minulla pyyhittiin lattiaa. Menin taisteluun lähinnä katsomaan, miltä kyseinen monsu näyttää, joten käytännössä en ollut valmistautunut siihen mitenkään. Yiazmatin lisäksi myös Omega Mark XII:n jätin välistä, koska Great Crystal ei edelleenkään ole suosikkipaikkojani. Trial Modeakaan en ole pelannut loppuun.

Pelissä siis riittäisi vielä tekemistä, mutta juonen vetäisin läpi, ja sitä myöten The Zodiac Age saa nyt jäädä toviksi taka-alalle. Minulla on nimittäin kesken Ys VIII ja Final Fantasy IX odottaa pelivuoroaan. Sen lisäksi ovella kolkuttelee jo Star Ocean: The Last Hope Remaster. En edes tiedä, saanko näitä kaikkia pelattua tämän vuoden aikana.

Nyt on kuitenkin vielä aika puhua The Zodiac Agesta, joten pysytäänpä aiheessa. Vaikka peli on ohitse, se ei ole vielä jättänyt mieltäni rauhaan. Oloni on samalla tavalla kumisevan tyhjä kuin silloin, kun FFXII päättyi osaltani ensimmäisen kerran. Tuolloin aloitin heti samana päivänä uuden kierroksen ja nytkin kävin Strong Moden avaamassa, mutta tosiaan aion näppini toistaiseksi hillitä, etten päädy pelaamaan sitä.

Mistä olen erityisen ylpeä tällä pelikerralla?


Olen ylpeä ammattivalinnoistani. En lukenut ainuttakaan opasta vaan päätin jokaiselle hahmolle ammatit omien fiiliksieni mukaan. Suunnittelin valinnat kyllä jo ennen pelin ilmestymistä ja lopulta jopa pysyin suunnitelmissani, mutta yllätyin, miten hyvin ne toimivat. Seuraavalla kerralla taidan tosin tehdä Franista tankkini, koska nyt tällä kertaa pelasin Ashella ihan jatkuvasti sen takia, että tankki-depsillä (knight-bushi) oli ihan parasta ikinä pelata. 

Mutta hei, voi kai siis sanoa, että olen ylpeä siitäkin, miten paljon pelasin Ashella. Hän ei ole ollut suosikkihahmojeni joukossa, mutta tällä kertaa pidin hänestä todella paljon. Kyllä, huokailut olivat edelleen rasittavia, mutta nyt etenin juonessa niin rauhallisesti, etteivät ne päässeet yhtä pahasti häiritsemään kuin silloin, jos pelin vain juoksee läpi.

Olen myös ylpeä siitä, että jaksoin grindaussessiot. Final Fantasy XII on kyllä niitä harvoja pelejä, joissa grindauskin on ihan jees, mutta pidemmän päälle se ei kuitenkaan enää ole herkkua. Jaksoin kuitenkin juosta puskissa, kun tarve sitä vaati ja vaiva palkittiin. Tosin tasoni jäivät silti pari pykälää alemmas kuin parhaassa PS2-tallennuksessani.

Olen ylpeä koko Ivalicen kartoittamisesta. Huhut kertovat, että tämä trophy on vaikea saada, mutta onnistuin sen nappaamaan, vaikka itse asiassa Zertinan Cavernsin karttauurna jäi hakematta. Ehkä pitää vielä jossain vaiheessa pistäytyä siellä.

Olen ylpeä Mist Walker -trophystani. Kaikki concurrencet on vaikea saada tehtyä. Itse asiassa olen monen kuullut valittelevan tämän trophyn saamisen olevan vaikeampaa kuin trial moden läpäisy. Itse olen eri mieltä, mutta ehkä sitten olin vain onnekas.

Olen ylpeä kaikista 13 esperistäni. Niiden haaliminen ei ollut kaikilta osin helppoa. Matka Ultiman luo oli tuskainen ja vaati monta yritystä, mutta itse taistelu sen sijaan oli helppo. Zodiarkin peränurkkapiiloon en ole aiemmilla pelikerroilla edes selviytynyt hengissä, mutta tällä kertaa se osuus kyllä hoitui. Varsinaista taistelua sain sitten yrittää kuitenkin useampaan otteeseen. Adrammelechiakin taisin joutua pariin otteeseen yrittämään, mutta muut esperit kaatuivat kerrasta.

Olen ylpeä siitä, että selvisin Great Crystalin yläkerroksista. En käynyt ihan kaikkialla enkä tosiaan edes kokeillut löytää Omegaa, mutta olen silti tyytyväinen saavutukseeni. Great Crystal aiheuttaa minulle rintaa puristavaa ahdistusta, joten sinne meneminen on jo sinänsä kova paikka. Kävinkin siellä monta kertaa ja juoksin takaisin, koska kantti ei riittänyt. Lopulta löysin netistä hyvän kartan ja sen sekä loistavan kartturin avulla pääsin vihdoin Ultiman luokse.

Olen ylpeä siitäkin, että selvisin myös Pharoksesta. En tarvinnut opasta edes kolmannessa nousussa, jonka olen aina kokenut hankalaksi. Vielä hienompaa kuitenkin on, että tällä kertaa kolusin oikeasti alakerrankin läpikotaisin. Alkuun se oli todella ahdistavaa, mutta kun tajusin, että tilat voi valaista black orbeja käyttämällä, ahdistus helpotti. Magick Potia en silti onnistunut voittamaan, mutta se ei minua varsinaisesti haittaa.

Olen ylpeä Hell Wyrmin voittamisesta. Ensimmäisellä yrittämällä kupsahdin, mikä johtui pitkälti siitä, etten tajunnut mennä välillä oven toiselle puolelle hengittelemään ja heittelemään ethereitä valkoiselle maagilleni (Penelo). Toisella kerralla käytin tätä mahdollisuutta ja sitten kysymys olikin vain enää sitkeydestä. Taistelu kesti vain puoli tuntia, vaikka olin varautunut sen vievän huomattavasti pidempään.

Olen ylpeä siitä, että pelasin pelin loppuun. Kun aloittaa vanhan pelin uudestaan (vaikka kyse olisi remasteristakin), on aina isohko riski, että homman jättää kesken. Onhan peli jo periaatteessa nähty. Olen myös aloittanut alkuperäisen FFXII:n lukuisia kertoja, mutta pelannut sen loppuun saakka vain muutaman kerran. Toisaalta en epäillyt, ettenkö tälläkin kertaa saavuttaisi juonen päätepistettä. Lähinnä pelkäsin uuvahtavani sivutekemiseen, mutta onneksi sitä kaikkea ei ole pakko suorittaa.

Oliko kokemus uudenlainen?


Oli ja ei ollut. Final Fantasy XII:n hahmot ja tarina ovat minulle erittäin tuttuja, joskin jokaisella pelikerralla huomaan näissäkin aina uusia pieniä nyansseja, joihin en aiemmin ole osannut kiinnittää huomiota. Se on kiehtovaa ja motivoi paneutumaan aiheeseen yhä uudestaan ja uudestaan. Samalla vanhat tutut elementit tuovat lämpöisen tuttuuden tunteen. Ivaliceen astuminen on minulle aina jonkinlainen kotiinpaluu. Jos voisin johonkin fantasiamaailmaan muuttaa, Ivalice olisi valintani hyvin suurella todennäköisyydellä (FFIX:n Gaia ja FFXIV:n Eorzea tosin olisivat potentiaalisia vaihtoehtoja myös).

Uutta pelikokemuksessa oli ammattijärjestelmä. Tosin se oli osittain tuttu International Zodiac Job Systemin pelaamisen kautta, mutta täydellistä käsitystä siitä en kyseisessä pelissä saanut kielimuurin vuoksi. Toisekseen ammatteja pystyi tuossa versiossa valitsemaan vain yhden per hahmo, kun taas nyt niitä pystyi nappaamaan jokaisella kaksi heti Beliaksen voittamisen jälkeen. Kahden ammatin systeemi istuikin minun makuuni juuri sopivasti ja nautin sen tuomista hyödyistä täysin rinnoin. Pidin siitä enemmän kuin alkuperäisestä Final Fantasy XII:n täysin vapaasta systeemistä, mutta myös enemmän kuin PS2:n Zodiac-version todella rajatusta valinnasta.

Gambitien käyttäminen ei ollut minulle uutta, mutta aiheutti vähemmän päänvaivaa kuin aiemmin. En käyttänyt gambit-oppaita, joita jouduin alkuperäistä peliä pelatessani aina silloin tällöin kurkistamaan, vaan osasin säätää gambitini itse. Osaan taisteluista osasin jo ennakoida gambitit, mutta se tietysti johtuu vain siitä, että muistin, mitä on tulossa. Silti joissain pomo-otteluissa tuli ylläreitä vastaan, mikä on tavallaan ihan virkistävääkin.

Minun on sanottava, että gambit-systeemiin toivoisin pientä muutosta. Olisi hienoa, jos jokaiselle hahmolle saisi kaksi erillistä gambit-listaa. Toiseen voisi laittaa grindaamiseen ja muuhun peruskuljeskeluun liittyvät gambitit, jotka on hyvä aina olla käytössä, kun luonnossa liikkuu. Toinen olisi sitten pomotaisteluille omistettu lista, jonka voisi ottaa käyttöön näihin isompiin matseihin. Silloin ei tarvitsisi perussettiä vaihtaa pois erikoistarpeita varten ja heti taistelun jälkeen taas säätää uusiksi. Arvostaisin!

Tein myös pelissä paljon asioita, joita en ole tehnyt aiemmin (ovatkin jo tuolla ylpeyslistalla). Minulle tuo sisältö oli siis tavallaan uutta ja ihmeellistä. Pelikokemuksestani tuli entistäkin täydempi. Sitä on ilo ajatella.

Miten tästä eteenpäin?


Pakko myöntää, että suru iski puseroon, kun lensin Strahlilla kohti Bahamutia. Vielä kovempi isku oli tuijotella lopputekstejä. Silloin kun jokin on ihanaa, siitä ei yksinkertaisesti haluaisi luopua. Antaisin aika paljon, jos saisin peliin laajennuksen. Haluaisin tutkia uusia alueita Ivalicessa ja seikkailla lisää mahtavien hahmojen kanssa. Tavallaan olenkin nyt kateellinen esim. Final Fantasy XIV:n intohimoisimmille pelaajille, koska heille on lisää nannaa luvassa säännöllisin väliajoin. Yksinpelin kohdalla voi korkeintaan haaveilla dcl:stä ja tämän pelin kohdalla taas ei edes niistä.

Sen sijaan toivonkin, että Square Enix innostuisi lähivuosina tekemään uuden Ivalice-pelin, jonka taisteluissa hyödynnettäisiin gambit-järjestelmää (jota voisi kuitenkin hieman kehittää). Peli voisi sijoittua jollekin uudelle alueelle tai Rozarriaan. Vanhoja hahmoja ei olisi pakko kierrättää, mutta ei se toisaalta minua haittaisi. Toivoisin kuitenkin, että aikajanalla peli ajoittuisi lähemmäs FFXII:ta kuin Tacticsia, koska Tacticsissa ei nähdä esimerkiksi vieroja ja moogleja lainkaan, mikä olisi todella kurjaa uudessa pelissä. Tällainen pieni haave, jos vaikka joku sen kuulisi.

Tuota ihmettä odotellessa keskityn nyt toviksi muihin peleihin. Kuten alussa sanoin pelattavien pelien lista on pitkä ja varmaan se tulee vielä pitenemään alkuvuodesta 2018, kun Lost Sphear ja Secret of Mana ilmestyvät. Pelaaminen ei ole ihan heti loppumassa... kun vain nyt pääsisin irti tästä korventavasta ikävästäni Ivaliceen.


Lue myös


The Zodiac Age -päiväkirja osa 1: Ammatinvalintaa
The Zodiac Age -päiväkirja osa 2: Trophyt
The Zodiac Age -päiväkirja osa 3: Ensimmäiset fiilikset
The Zodiac Age -päiväkirja osa 4: Pohdintoja Baschista päähahmona
The Zodiac Age -päiväkirja osa 5: Ivalicen ihana maailma
The Zodiac Age -päiväkirja osa 6: Esperit
The Zodiac Age -päiväkirja osa 7: Rozarrian keisarikunta 
The Zodiac Age -päiväkirja osa 8: Kun pelaaminen menee suorittamiseksi
The Zodiac Age -päiväkirja osa 9: Mooglet


http://www.pelit.fi/

2 kommenttia:

  1. Onneksi olkoon, paljon hienoja saavutuksia! Eniten alkoi kiinnostaa Hell Wyrmin puolen tunnin kukistaminen. Oliko taso mikä ja käytitkö pyhiä aseita, joilla saa hyvinkin viisinumeroisia iskuja?
    Mist Walkerista voi kanssa olla ylpeä, sen verran saa olla sorminäppärä tuon saadakseen :D
    Odotan innolla raporttia tulevasta Secret of Mana remakesta, se tulee olemaan merkkitapaus ainakin itselleni!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitoksia. :)

      En nyt muista ulkoa porukan tarkkoja tasoja, mutta tiimi, jolla pelasin oli jotain 72-74 tason väliltä.
      Ashe - knight / bushi
      Basch - foebreaker / uhlan
      Penelo - white mage / monk

      Ashella oli käytössä Excalibur ja jonkin darkia absorboiva suojus. Sen lisäksi Genji-kamaa oli päällä kombojen vuoksi. Baschilla taas oli käytössä Holy Lance sekä Genji-kamaa. Penelo absorboi sekä darkia että holya ja lisäksi hänellä oli Ribbon. Parantelemaan silti joutui, mutta Penelo pysyi aika hyvin hengissä.

      Käytin pelatessa myös Hastega Moteja ja x2-nopeutusta (x4 on jo liian nopea minun koordinaatiokyvyilleni :D). Nämä varmasti osaltaan nopeuttivat taistelua. Tällä toisella yrittämällä se ei tosiaan tuntunut kovinkaan vaikealta, kun osasin jo valita varusteet ja tajusin mennä oven taakse tarvittaessa tankkaamaan Penelolle lisää manaa.

      Tuo Mist Walker yllätti sikäli, etten koskaan aiemmilla pelikerroilla ole saanut tehtyä Black Holea. Tällä kertaa se tuli vahingossa. :D

      Secret of Manasta tulee kyllä varmasti juttua sitten ensi vuoden puolella. :)

      Poista