Jotenkin on vaikea löytää sanoja, en kunnolla tiedä, mitä kirjoittaisin pelistä nyt, kun se on ohi. Olen vilpittömän iloinen, että se loppui enkä usko, että ikävä iskee kovin äkkiä. En silti tarkoita sanoa, että peli oli niin huono, että sen takia iloitsen siitä eroon pääsemisestä.
Hahmot
Tales of Symphonia nappasi minut aika äkkiä otteeseensa. Kiinnostuin tarinasta ja hahmoista. Halusin tietää, minne juoni kuljettaa ja mitä hahmojen välillä tapahtuu. Lloydista ei missään kohtaa tullut suosikkiani, mutta päähahmoallergiani lienee ainakin vanhoille lukijoille tuttu juttu, joten ei yllätyksiä tässä kohtaa. Myös Colette ja Genis jäivät etäisiksi, vaikka ihan symppiksiä olivatkin. Rainea suorastaan inhosin pelin alkupuolella jatkuvan lasten läiskimisen takia, mutta hän onneksi paransi tapansa tarinan edetessä. Tapa vain jäi pois jossain kohtaa, mutta edelleen minua tökkii se, että siihen suhtauduttiin kuin se olisi ollut ihan ok. Ei ollut.
Kratos oli ensimmäinen hahmo, johon oikeasti tykästyin enkä suostunut missään kohtaa päästämään irti uskostani, ettei hän ole pohjimmiltaan pahis. Ja olinpas oikeassa! Fanityttöhurraa sille! Olin tosin pettynyt, kun hän pelin lopussa häipyi kuvioista, mutta parempi sekin kuin että esimerkiksi lopputaisto olisi käyty sekä häntä että Mithosia vastaan.
Sheena on tämän pelin paras tyttö™ eikä siitä päästä mihinkään. Tykkään hänestä valtavasti ja hänen tarinaansa olisi saanut minun puolestani avata vielä enemmän. Alkuun paritin häntä mielessäni Kratosille, mutta pelin loppuun pelattuani ymmärrän, miksei kukaan muu niin tee. Arvelinkin, että tässä on jotain. En nyt ehkä ala itsekään ficciä raapustaa, koska jotenkin se ei vain... toimi.
Zelos on omalla tavallaan ihan hauska hahmo, mutta se jatkuva "oresama"-jankkaus (eli japaniksi erittäin epäkohtelias ja omahyväinen tapa puhua itsestä) nosti toisinaan niskavillat pystyyn. Varsinkin aluksi, myöhemmin siihen tottui sen verran, että sen osasi sivuuttaa. Ehkä olisin kuitenkin kaivannut häneltä hieman lisää henkistä kehitystä. Ja toisaalta olisin halunnut nähdä pahis-Zelos-käänteen. Se olisi ollut kamalaa, mutta myös mielenkiintoista. En tosin taida viitsiä pelata peliä uudestaan läpi pelkästään sen toivossa.
Presea ja Regal jäivät minulle etäisiksi. He olivat ihan kivoja, mutta heidän tarinoihinsa en enää uppoutunut kovinkaan syvälle. Tähän saattoi vaikuttaa se, että aloin olla jo melko tympääntynyt seikkoihin, jotka pelissä tökkivät. Tämä on vähän säälikin, koska he olisivat ansainneet enemmän huomiota kuin jaksoin heille antaa.
Tarina
Kuten sanoin, tarina oli hyvä. En odottanut siltä kummoista, sillä Tales of Xillia ei varsinaisesti tempaissut minua mukaansa. Elämäni toinen Tales oli kuitenkin tarinallisesti huomattavasti miellyttävämpi ja kiinnostavampi kokemus.
Pelissä riitti sivuhahmoja ja heidän tarinoitaan. Lisäksi päähahmojen ympärille kietoutui melkoinen juonivyyhti, jota oli kiva pähkäillä pelaamisen lomassa. Palaset eivät heti loksahtaneet paikoilleen, vaikka osasin epäillä, ettei kaikki ole sitä, miltä näyttää. Aivan pelin loppupuolelle asti riitti yllätyksiä, kuten Zelosin petturuus (joka ei sitten sitä ollutkaan) ja Kratosin todellinen identiteetti. Ne olivat ehkä minulle kovimmat kolaukset.
Sitä en tiedä, oliko tarinan tarkoitus herättää sympatioita Mithosia kohtaan, mutta ainakaan minun kohdallani niin ei käynyt. Kykenin kyllä ymmärtämään hänen motiivinsa, mutta kun hän vielä lopulta sanoi, ettei kadu mitään ja tekisi saman uudestaan, ei plussapisteitä ropissut kotiin. En myöskään pitänyt Lloydin tavasta yrittää viimeiseen asti puhua Mithosia ympäri ja jankata, kuinka kyseinen massamurhaaja voi elellä kaikkien muiden keskellä. Sori, en ole niin hyvä ihminen, että voisin samastua tuollaiseen. Lähinnä kävi ärsyttämään. Ei siis plussapisteitä Lloydillekaan tuosta kohdasta.
Ja sitten se mättävä osuus
Hahmot ja tarina olivat siis ihan jees, varsinkin verrattuna aiempiin kokemuksiini Tales of -sarjan parissa. Valitettavasti Tales of Symphoniassa oli juttuja, jotka vähensivät innokkuutta palata pelin pariin. Heti alkuunsa töksähti kamera, joka oli kartalla milloin liian lähellä, milloin liian korkealla, muttei juuri koskaan sopivassa ja käytännöllisessä asennossa. Tiedostan pelin olevan jo vanha, mutta jo PS1:n aikaan tuli pelattua pelejä, joissa maailmankartalla kamera toimi huomattavasti paremmin.
Myös jatkuvat puzzlet kävivät hermoilleni. Välillä tuntui, että peli oli vain puzzlesta toiseen juoksemista. Aivojen vaivaaminen on ajoittain ihan hauskaa, mutta haluan tehdä pelissäni muutakin. Tokihan tätä muuta osuutta oli myös tässä pelissä, mutta pulmat painottuivat välillä liikaa.
Aivan pelin lopussa tulikin skipattua kaikki, mikä ei ollut pakollista. Olisin ilmeisesti voinut hakea vielä yhden summon-olennon, mutta ajatus vielä yhdestä pulmatyrmästä oli niin epämiellyttävä, että meni perfektionismin edelle. Käsittääkseni myös ennen viimeistä taistoa olisi voinut juoksennella jonkinlaisen luolaston läpi, mutta sekin tuli jätettyä välistä. Kenties missasin joitain hyviä esineitä sen takia, mutta oli se kyllä sen arvoistakin. Annan arvoa myös omille hermoilleni.
Huomasin myös, että tarinaa voi olla liikaakin... tai ainakin höpötystä. Satunnaisesti ilmoille putkahtavat keskustelunpätkät ovat ihan hauskoja, kunnes seuraava putkahtaa kahden askeleen päässä edellisestä eikä sisällä mitään järkevää informaatiota. Eihän näitä tietenkään ollut pakko katsoa, mutta toisaalta en raaskinut niitä skipatakaan, kun joissain kuitenkin oli ihan hyödyllistä tietoa.
Lopputaistelu oli myös osittain pettymys. Odotin eeppistä mättöä, joka olisi sopivasti haastavaa. Sen sijaan sain yhden hitaan turpakeikan ja toisen nopean. Kumpikaan Mithosin muodoista ei siis edes nostanut hikeä otsalle vaan sujui ihan miekkaa heiluttelemalla. Yhden Life Bottlen taisin tosin joutua käyttämään, mutta taistelu ei missään vaiheessa tuntunut tiukalta vaan jätti sellainen "Ai, tässäkö se nyt oli?" -fiiliksen, saman tunteen kuin Xillian lopputaistelu. En tiedä, kuinka yleistä tämä Talesien kohdalla on, mutta kenties se minulle aikanaan selviää.
Edellisestä voidaankin päätellä, että ärsyyntymisistäni huolimatta aion vielä sarjan pelejä pelata. Ne eivät ole umpisurkeita vaan ihan kivoja. Tales of Symphonia oli ehkä vähän enemmänkin kuin ihan kiva peli. Sen parissa viihtyi, kunhan ei viettänyt töllön edessä liian pitkiä sessioita.
Ei kommentteja