Kummallista kaipuuta

Finaleita on tullut pelattua reilut kymmenen vuotta. Olen vähintäänkin kokeillut kaikkia pääsarjan pelejä, ihan kaikkia ei ole tullut loppuun asti paukutettua, mutta sen verran kuitenkin, että pelistä on jonkinlainen näkemys ehtinyt muodostua. Toiset koukuttavat enemmän kuin toiset, mutta jokaisessa on omat hyvät ja huonot puolensa.

Silti kaksi on ylitse muiden. Toisesta olen jotenkin nyt saanut jopa pienen yliannostuksen, mutta toisen kimppuun sormet syyhyäisivät jälleen kerran.


Ysi. Siinä on jotain outoa ja mystistä taikaa. Olen monesti ihmetellyt, mikä minua tässä pelissä niin paljon kiehtoo. Pelasin seiskaa ja kasia ennen kuin sain tämän näppeihini, joten kyse ei voi olla edes siitä, että olisin saanut ensikosketukseni Finaleihin ysin kautta. Ensimmäinenhän on aina tietyllä tavalla legendaarinen. Eikö?

Ja siis... minä tykkäsin seiskasta ja kasista aivan tajuttoman paljon. Ysi vain jotenkin ylitti nekin. Pelailin sitä aika paljon sellaisena aikana, kun elämäni oli muuten aika synkeää. Ainakin päiväkirjamerkintöjen perusteella olisin suurin piirtein valmis diagnosoimaan itselleni masennuksen tuolle ajanjaksolle. Senkin takia voisin kuvitella, että liittäisin ysin niihin fiiliksiin enkä sitten pitäisi siitä. Toisin kuitenkin on.

Ehkä ysi sitten piti minua pinnalla. Muistan kyllä, että tuohon aikaan elin ja hengitin aika paljonkin pelien ja Harry Potterien kautta. Tuliko ysistä siis minulle jonkin pelastusrengas? Kenties.

En osaa enkä halua suhtautua ysiin neutraalisti. Minä vain rakastan sitä peliä. Siinä on omat ärsyttävät kohtansa, mutta paljon myös todella mahtavia. Erityisesti pidän alusta, kun ei ole vielä tietoa suuremmista kuvioista vaan kyseessä on ainoastaan pieni seikkailu Usvamantereen halki. Kaikki on vielä jännää ja avointa, mahdollisuuksia on mihin tahansa. Ykköslevy on minulle suurta rakkautta.

Hämmentävää minusta on se, että olen kirjoittanut pelin olevan vaikeampi kuin kaksi aiempaa O_o;; "Peli ei ollut yhtä helppo alussa kuin kaksi edeltävää osaa ja muutamien vihollisten voittamiseen meni yllättävän monta yritystä ennen lopullista onnistumista." Mie-len-kiin-tois-ta.


Oikeastihan ysi on todella helppo. Se ei vaadi suunnattomia grindaamisia, vaikka toki hahmot kannattaa pitää kohtuullisen hyvässä hapessa. En osaa sanoa, mikä minulla pelin alussa on mättänyt, kun näitä melkein ylitsepääsemättömiä vaikeuksia on ollut. En kai vain silloin osannut :D

Vaikeuksista huolimatta vanhassa tekstissäni seisoo: "Sen verran suuren vaikutuksen peli minuun teki, että se on ehdoton hankinta pelikokoelmaani heti, kun vaan minulla on varaa ostaa se. Täytyy myöntää, että Squaresoft on tehnyt omalta osaltaan loistavan päätöksen Playstationin aikakauden loppuun". Tuossa vaiheessa olin siis pelannut vasta pelin alkupuolta, läpäisin sen paljon myöhemmin, koska lopulta pelasin sitä aika verkkaisessa tahdissa ja aloitin sen pariin otteeseen alustakin syystä tai toisesta ennen lopullista läpäisyä.

En muista, milloin sain ysin ostettua omaksi. Alkuun pelasin sitä lainapelinä kaverilta ja pelaamiseen tulikin tauko, koska peli piti palauttaa. Joka tapauksessa loppuun pelasin sen vasta, kun olin sen jo saanut oman kokoelmani jatkoksi. Tosin tässäkin sanoisin, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä. Olin toki tyytyväinen, kun pääsin pelin läpi, mutta kyllä sen pelaaminen oli silti se paras osuus.

Ysin tarina on kokonaisuudessaan loistava, mutta erityisesti rakastan hahmoja. Aikoinani suhtauduin heihin aika intohimoisesti. Joitain rakastin, toisia suorastaan vihasin, mutta juuri keneenkään en osannut suhtautua neutraalisti. Nykyisin ainakin päähahmokaartissa entiset inhokkini ovat nousseet toisenlaiseen asemaan. Teininä Steiner edusti minulle eräänlaista vanhempaa, joka halusi rajoittaa toisten elämää ja katseli maailmaa liian kapea-alaisesti. Tänäpäivänä ymmärrä häntä huomattavasti paremmin, ja minusta hän onkin jopa hellyttävä raivokohtauksineen kaikkineen. Teini-ikäisenä en voinut sietää häntä.

Toisaalta teininä olin erittäin ihastunut Zidaneen, mutta nykyisin siitä tunteesta on jäljellä haalistunut muisto. Hahmosta tosin pidän edelleen hyvin paljon, mutta en samalla tavalla kuin ennen. Erityisenä hän silti säilyy aina.

Ysin musiikit myös saavat minut aina innostumaan. Niitä on mukava kuunnella toisinaan. Lisäksi pelin visuaalinen ilme on mieleeni. Tykkään katsella maisemia, rakennuksia, hahmoja, aivan kaikkea. Minusta olisi ihanaa, jos Square tekisi vähän samantyyppisen Finalin, mutta siitä ei taida olla pelkoa.

Hassua on se, että vaikka pidän ysistä näinkin paljon, en juuri osaa ficata siitä. Kyllä, olen kirjoittanut tarinoita ysistä, mutta silti koen sen hankalaksi. En löydä siitä sopivia tarttumakohtia, joista voisin lähteä raapustelemaan omia tarinoitani, minulla ei ole paljoakaan lisättävää. Nytkin on vähän sellainen fiilis, että olisi kiva kirjoittaa ysistä jotain, mutta ei minulla mitään hyvää ideaa ole. Siksipä jätän jutun toistaiseksi hautumaan. Idea tulee jos on tullakseen, mutta luultavasti ei tule.

Joka tapauksessa taas kerran sormet syyhyävät pelaamaan. Olen jo pariin otteeseen meinannut aloittaa ysin  joko PSP:llä tai PS3:lla. Sitten kuitenkin muistutan itseäni, että minulla on Star Ocean 4 melkein loppuun asti pelattuna, joten se olisi fiksua hoitaa nyt pois alta. Ja olisi monta muutakin peliä, jotka haluan pelata. Ei ole siis fiksua aloittaa taas kerran ysiä.

Välistä puolittain kaipaa vanhaa aikaa, kun Finaleita oli se muutama. Nyt niitä on niin paljon, ettei välillä tiedä, mitä niiden kanssa tekisi. Intoa riittäisi kyllä vähän joka suuntaan, mutta aikaa on nykyisin kovin rajallisesti. Kaikkea ei ehdi pelata yhtä aikaa ja uusiin peleihin olisi kiva perehtyä. Se vain tarkoittaa, että se on tehtävä vanhojen kustannuksella. Tarvitsen aikakoneen.

"Gimme a time machine, mew!"

1 kommentti

  1. Mä olin muistaakseni toivonut ysiä jo joululahjaksi, mutta sitten sen ilmestyminen siirtyi jonnekin alkuvuoteen. :P Olin myös heti myyty kun vihdoin sain sen käsiini ja pelasin sen melko nopeasti läpi. Ilmestymisen aikoihin sattui onneksi hiihtoloma, niin pystyin viettämään tiivisti aikaa telkkarin ääressä (ai olisiko lomalla pitänyt ulkoilla?). :D

    Toi on totta, että joku tietty tilanne tai elämänvaihe voi vaikuttaa siihen, miten tärkeäksi vaikka sitten tässä tapauksessa joku peli muodostuu.

    Mulla on useampi FF aika samalla viivalla, koska kaikissa on kuitenkin hyvät ja huonot puolensa. Ne on sitten ne pienet henkilökohtasemmat jutut, jotka nostaa jonkun pelin vähän muiden yläpuolelle.

    Itse satuin pelaamaan kutosen sopivaan saumaan, mikä osittain selittää sitä, että pidän pelistä niin paljon. Viimeksi pelatessani huomasin, etteivät tietyt asiat enää iskeneet samalla tavalla kuin nuorempana, mutta kiinnitin huomiota ihan uusiin juittuihin.

    Joitain pelejä liittää myös suoraan joihinkin oikean elämän tapahtumiin. Seiskasta ja kasista tulee mieleen perheen yhteiset saunaillat silloin kun vielä vietimme lauantait usein yhdessä, Tacticsista taas Islannin kesä, kympistä aamuun asti valvotut kesäloman yöt...(jne.)

    Emmi

    VastaaPoista